Sienien ryöpyttämistä ja teltta, johon mahtuu helposti koko perhe

Syksy etenee ympärillä: tatteja on valtavasti, sellaisia joita tunnistan ja sellaisia, joista ei ole minkäänlaista hajuakaan. Viime syksynä löydetyistä salapaikoista löytyy vihdoin karpaloita, ja kesämakuupusseja tarvitsee laavulle kaksi päällekkäin. Vihdoin, oi vihdoin, anorakki ei ole liian kuuma, ja maiharit eivät hiosta jaloissa.

Tunnistan syksyn myös hyvin siitä, että alan pohtia lähestyviä syntymäpäiviäni. Synttärifestareihin kannattaa tietysti panostaa hullun lailla, ja joulukuun toinen on lähempänä kuin arvaisikaan. Sitä paitsi kuulin tänään lounaspöydässä hienosta, tuntemattoman henkilön etunimellä nimetystä konseptista, jossa päivänsankari antaa kutsuvierailleen luvan pukeutua häneksi itsekseen ja sitten tehdään yhdessä päivänsankarin suosikkiasioita.

”Henriikka-päivät” eivät ole ehkä kovin mediaseksikäs nimi, mutta voisin keksiä jotain urbaanimpaa ja koleampaa, vaikka H-Festival, kavereiden kesken Henufest. Sitten voitaisiin yhdessä käydä trampoliinipuistossa, Linnanmäen Kingissä, katsoa vanhoja Youtube-videoita Karuselli-lastenlaulukilpailuista, kuunnella kansanradiota, tanssia holtittomasti ja syödä piparkakkutaikinaa ja juustoa suoraan höylästä. Mikä päivä!

Syksy tulee tänne Tammelaankin ja täällä sen tulon huomaa Helsinkiä nopeammin: lehdet kellastuvat ja putoavat koulutielle, ensimmäisiä suppilovahveroita alkaa putkahdella sammalten keskeltä (Apua tätä minun alati mielessä vellovaa sienimaniaa! Aivoni ovat muuttuneet varmaan suureksi, ryttyiseksi korvasieneksi. Saisipa ryöpätä sen oikein kunnolla isossa padassa ja laittaa kastikkeeksi.) Vedet kylmenevät niin vikkelästi, ettei aamu-uinti ole enää nautinko kuin vasta jälkikäteen.

Sain viime viikolla viikonloppuvieraita tänne kakkoskotiin. Äiti, Roosaliina ja Janne pyyhälsivät kukin arjestaan pitämään pienen viikonloppubreikin alkusyksyn sumutunnelmiin. Vastaanotin kolmikon kotitekoisella sienipiirakalla ja omenpaistoksella ja oli vaikea uskoa itsekin, että tein jotain sellaista – Helsingissä vieraitani odottaa aina sotkuinen koti ja puoliksi syöty sipsipussi.

Meillä oli aivan ihana viikonloppu. Sain tuliaiseksi kirkkaankeltaisen sieniveitsen, ihkaensimmäiseni, ja kannoin sitä ympäriinsä ylpeänä. Ja kuvitella, ettemme saaneet vettä kertaakaan niskaan, vaikka koko viikonlopun piti säätiedotuksen mukaan sataa. Näiden ihanien kuvamuistojen kautta pääsen takaisin viikontakaiseen tunnelmaan, rakkaiden ihmisten kainaloon.

Niin kuin olettaa saattaa, viikonloppuna riitti muitakin retkeilijöitä, emmekä olleet nuotiopaikkojen ainoat käyttäjät. Läheisellä kodalla vietti iltaa ja yötä niin iso lauma, että jatkoimme suosiolla vielä reilun kilometrin matkan laavulle. Sielläkin kökötti neljän hengen poikaporukka, mutta mahduimme hienosti sekaan. Sitä paitsi heidän yhdeksän ruokalajin illallinen ja loimulohi-spektaakkelinsa oli sellainen ruokakarkelo, että saimme samalla viihdettäkin pimenevään iltaamme.

Viihdettä riitti myös, kun ahtauduimme nelisin yöksi kolmen hengen telttaan, jonka olin varmuuden vuoksi nappannut matkaani siltä varalta, ettei kotaan eikä laavuun mahdu. Ei ainakaan ollut kylmä, ja elokuun viimeinen päivä jää muistoihin päivänä, jolloin sopu sijaa antoi niin äidille, siskoksille, aviomiehelle, vävylle, lankomiehelle kuin anopillekin.

A) Kuinkahan moni saa kehuskella sillä, että on saanut nukkua anoppinsa kanssa samassa teltassa?
B) Kuinkahan moni asialla edes haluaisi kehuskella?

Sunnuntai-iltapäivällä takana olivat niin melonnat, sieniretket, yösaunat, aamukuuden usvahetket, fatbike-pyöräilyt kuin rennot kahvittelutkin vähän joka välissä. Katsoin perheenjäseniäni onnellisina ja kiitollisina, enkä olisi laittanut pahakseni, vaikka he olisivat viettäneet kanssani vielä tovin.

Mutta kun he sitten lähtivät, ja jäin ensi kerran hirsikotiimme ihan ypöyksin, ryöppäsin ja pakastin löydettyjä sieniäni yöpaitasillani ihmeen levollisena. Olin ajatellut valtavan talon seinien sisällä pelottavan yksin, mutta sen sijaan hymyilin leveästi, kun (turvalliset) sienihöyryt valtasivat talon ja sain pitkästä aikaa hetken ihan itselleni vain. Ja se tuli todella tarpeen, vaikka vähän liian vikkelästi vuokranantajaukkelimme tulikin avoimesta ovesta sisään kysellen, saisiko tuoda seuraavana perjantaina pihallemme lisää soraa. Keitin sumpit, niin kuin tapana Helsingin ulkopuolella ilmeisesti on, ja nautin siitä, että ukkelikulta luuli minun olevan keitoksieni kanssa oikea sieninero.

En paljastanut, että olin juuri kertonut kämppiksilleni viestillä ryöpyttäväni kangasrouskuja kattilassa. Kangasrouskuparat.

-Henriikka

Miltä tuntuu ilman meikkiä?

Meikki. Todella omituinen asia olemassa. Piirrämme naamaamme erilaisia viivoja, maalailemme jollain sävyllä jotain kohtaa, toisella toista. Koitamme korostaa tiettyä piirrettä tai piilottaa toista, ehkä muuttaa kasvojemme tai kallomme muotoa. Kaiken kaikkiaan siis varsin erikoinen asia.

Siitäkin huolimatta, olen meikannut nyt jo useita vuosia. Olen tottunut värjäämään olemattomat, vaaleat ripseni ja muutaman hapsun kulmakarvani, peittämään muutamat näppyläni ja korostamaan poskiani milloin minkäkin värisellä punalla.

Ja nyt yhtäkkiä, olen miltei koko ajan meikittä. Sillä ei periaatteessa pitäisi olla mitään väliä, minun ei pitäisi miettiä sitä yhtään, eikä sen pitäisi vaikuttaa mihinkään. Mutta se vaikuttaa.

Aloitin meikkaamisen ensi kerran kahdeksannella luokalla, lopetin sen taas kolmeksi vuodeksi ja aloitin lukion viimeisellä uudestaan. En ole koskaan meikannut runsaasti ja nykyinen meikkimääränikin on sellainen, ettei moni sitä meikiksi tajua: ripsiväriä, muutama sipaisu meikkivoidetta, vaihtelevasti poskipunaa tai aurinkopuuteria ja kulmakynää, ellen ole kestovärjännyt kulmiani. Jos laitan reilummin meikkiä, rajaan silmäni ohuesti linerilla tai kajaalikynällä tai lisään vähän luomiväriä.

Meikittömyyden ei siis pitäisi olla minulle kynnys eikä mikään, mutta on se kumma, kun se on silti. Muutama sipaisu ripsiväriä on kuin kymmenen senttiä lisää pituutta, vaikken todellakaan haluaisi sen olevan niin. (Enkä todellakaan haluaisi, että pituuskaan olisi mikään itseluottamuksen tuoja, jos tarkkoja ollaan.)

MUTTA. Valoa tunnelin päässä. Olen tottunut menneen kesän ja erityisesti viimeisten viikkojen aikana olemaan täysin ilman meikkiä. Tiedän, minulla on siihen melko matala kynnys, sillä ihoni on yleensä varsin hyvässä kunnossa, mutta silti. Se on minulle iso asia: olla kameran edessä ilman meikkiä, olla tuttujen ja täysin tuntemattomien kanssa ilman meikkiä, viettää opiskelupäiviä ilman meikkiä, retkeillä menemään ilman meikkiä.

En haluaisi sen olevan iso asia ja siksi olenkin tosi iloinen ja ylpeä, ettei se enää olekaan kovin kummoinen seikka. Ainakaan niin kummoinen kuin se on ollut. Alan tottua siihen miltä näytän. Ja että oikeasti näytän siltä aina kaiken alla kaiken aikaa, enkä vain aamuisin herätessäni ja iltaisin nukkumaan käydessäni. Alan sen lisäksi pitääkin siitä, meikittömästä naamastani. Tuntuu, että on aivan oma itsensä, juuri sellainen kuin on. Ei ole ihme, että saunan jälkeen tuntuu kaikista kauneimmalta, sillä silloin tuntuu myös kaikista eniten itseltään.

Työstettävää on vielä: perjantaina laittaessani taas kajaalit silmien ympärille pitkästä aikaa, ryhtini kohentui kohisten. Lauantai-aamuna herätessäni katsoin peiliin ja tajusin: olin unohtanut ensimmäistä kertaa ikinä pestä meikit illalla nukkumaan käydessäni. Olin niin tottunut olemaan ilman, että olin yksinkertaisesti unohtanut koko rutiinin.

Haluan ehdottomasti jatkaa meikkaamista, se on oma taiteenlajinsa ja sillä voi tuoda naamaan ja eri hetkiin piristystä. En kuitenkaan haluaisi, että se vaikuttaisi millään tavalla siihen, kuinka kauniiksi, tärkeäksi, arvokkaaksi tai uskottavaksi itseni koen.

Enkä haluaisi sitä pelkoa, mikä aina välillä kalvaa mieltä: en uskalla mennä noiden ihmisten eteen näin meikittömänä, näin paljaana ja haavoittuvana. En halua, että he pitävät minua rumana tai arvottomana. En haluaisi, että omanarvontuntoni on millään lailla kiinni ulkonäöstäni.

Kun luen nuo edelliset lauseet, pidän itseäni idioottina! Siis arvon minä, mitähän ihmettä sinä selität? Ei tietenkään tarvitse pelätä, en tietenkään ole ruma. Ulkoinen ei tietenkään vaikuta siihen, mitä on sisältä, eikä meikin määrä korreloi kauneuteen.

Vaan antakaa vähän tukea arvon kanssameikkaajat ja kertokaa, että saatatte joskus heikkoina hetkinänne pelätä itsekin samoin.

-Henriikka

Nukun yön sisällä

Tänään on Suomen Ladun järjestämä Nuku yö ulkona -tapahtuma. Piti olla keikkumassa kahden puun välissä jossain ihanassa riippumatossa, valmistautua yöhön tunnelmallisella laavulla, paistaa maissintähkää nuotion lämmössä ja haaveilla, mitä marjoja aamupuuroon tiputtelisi. Piti nauttia metsähotellin tunnelmasta, raikkaasta ulkoilmasta ja yhteisöllisyyden tunteesta, kun niin moni muukin uinuu ulkosalla. Sen sijaan olen kotona ja aivastelen, tuhisen ja hohkaan kuin patteri. Pidän oman Nuku yö sisällä -tapahtuman.

Tosiasioita, jotka pitävät edelleen paikkansa, mutta jotka olin unohtanut:

Kun opiskelee tai käy töissä paikassa, jossa on reilusti ihmisiä koolla, tarttumisvaara on melkoinen. Enkä minä kovinkaan usein onnistu olemaan se, joka jää flunssatta, vaikka uskonkin joka kerta maagisiin taikavoimiini selvitä tuikiterveenä. Jostain syystä luulen aina, ettei minun tarvitse syödä niitä vitamiineja ja pitää flunssakautena itsestäni vähän parempaa huolta (tai olla nukkumatta hiukset märkänä laavulla.)

Luulen myös, että toisin kuin muut, minä paranen helposti rasvalla ja sokerilla. Tänäänkin ravitsin itseni suklaamarengilla ja lime-mango- sekä appelsiini-suklaakakulla. Äsken tein pitsatilauksen. Hups.

Vasta sairasvuoteella muistan aina, miten huono sairastaja olen. Näen edessäni tyhjiä päiviä, jolloin en voi lähteä mihinkään tai tavata ketään, mutta jolloin voin huoltaa kaikki nahkakenkäni, käydä läpi kirpputoritavarata, askarrella unelmakartan ja vastata jokaiseen rästimailiin viimeisen viiden vuoden ajalta. ”Anteeksi, että on kestänyt. Olen ollut viime vuodet vähän normaalia kiireisempi…” Ja kun sitten saan äidiltä viestin, että levätäkin pitäisi, tiedän sen todeksi, mutta yritän siirtää sen mielessä taka-alalle. Totteleminenhan tarkoittaisi tehottomuutta ja on juuri hyvä, kuumeinen höyry päällä.

Lisäksi muistan aina vasta flunssaisena, miten ihanalta inkivääri ja tee tuntuvat kipeään kurkkuun kulahtaessaan. Muistan myös, että kuivakaappiemme kätköstä löytyy mielettömät, kauan sitten vanhaksi menneet, teevalikoimat. Osassa on vielä jäljellä häivähdys jostain kaukaisesta maustakin. Täyttä arpapeliä tulvahtaako suuhun mustaherukan, sitruunan vai elähtäneen, pölyisen teepussin maku.

Mutta olen ylpeä flunssani ajankohdasta, sillä on kerrassaan hienoa optimointia sairastaa viikonloppuna, ettei tarvitse missata koulutunteja, sieniretkiä, aamu-uinteja. Saati niitä kaikkia ulkona nukuttavia öitä, jotka taas ensi viikolla odottavat. Ehkä Suomen Latu antaa minulle anteeksi kotoiluni, jos lupaan taas ensi viikolla pyrkiä makuupussi kainalossa ulos yöhön yksin. Tai kaksin. Tai parinkymmenen muun kanssa.

Internetin ihmemaailmasta on sitä paitsi löytynyt erinomainen syy sairastaa. Voi katsoa kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja läpi KANSAN KASVOT -instagramtilin nerokkaita taideteosvideoinstallaatioita. Tavoitteenani on vanheta niin leppoisasti, että joskus olen vielä jonkun nasevan kommenttini kanssa yhden klipin pääosassa.

Lepoa flunssaisille, erityiskauniita unia ulkona nukkuville.

-Henriikka

Ps. On häirinnyt niin monta viikkoa, että pakko myös kertoa, että vahingossa poistin jonkun seuraajan ihanan insta-direct-viestin loppukesästä. Viesti oli minun ja Jannen yhteiskuvaan ja pitkästä selvitystyöstä huolimatta en löydä lähettäjää mistään. Joten tiedä, ja tietäkää kaikki, etten tarkoituksella jätä vastaamatta ihanaan viestiin. Tai vähemmän ihanaankaan, jos se on asiallinen.