Suomi-roadtrip: Savo ja Pohjois-Karjala

3
–
matkustus, outdoor

Olimme Jannen kanssa heinäkuussa reilun kahden viikon Suomi-roadtripillä ja on sanottava, että te olette ihan mahtavia. Siis te seuraajat. Löysimme erinomaisia paikkoja nimenomaan niiden vinkkien avulla, jotka olitte kirjoittaneet tänne blogiin tai lähetitte minulle Instagramissa. Jottei nousisi hattuun, niin toki meillä oli muutamia paikkoja jo listalla, mutta iso osa kohteista kumpusi teidän ehdotuksistanne. Suurkiitos!

Meillä oli loistava roadtrip, ja olen odottanut sellaista hetkeä, että pääsisin kirjoittamaan siitä. Nyt, kun kouluni on alkanut ja iltoihin on tullut aikaa, niin täältä pesee. Lisäksi tuntuu siltä, että olen vihdoin päässyt yli ilmastoimattoman automme aiheuttamista lämpö-oireista ja hikoilusta.

Seuraavaksi ensimmäinen osa kuvia ja kohdevinkkejä nimenomaan meidän reittimme varrelta.

Ennen yksityiskohtaisempaa kuvailua on sanottava, että Suomi on kyllä kaunis, mutta kesällä vielä niin erityinen. ”Kauniita kesäkuntia” on käytännössä jokainen, teiden varsilta löytyy söpöjä kesäkahviloita, uimarantoja ja niin pieniä kuin isoja luonto-alueita, joilla kelpaa kävellä ja telttailla.

Olimme jo etukäteen päättäneet, että reittimme kulkisi itäistä Suomea pitkin pohjoiseen ja länsirannikkoa pitkin alas. Suunnitelmat muutoin olivat vielä lähtiessäkin melko suurpiirteiset. Tiesimme, ettei aika lopulta kuitenkaan riittäisi Lapin kiertämiseen, joten sen jätimme jo henkiselläkin tasolla toiseen reissuun.

PÄIVÄT 1–2

Haimme auton lainaan Jannen vanhemmilta Kangasalta, Tampereen kupeesta. Roadtrip alkoikin tavallaan sillä, että vietimme pari yötä kesäisesti anoppilassa järven rannalla. Helteet olivat juuri alkamassa ja vesi oli kylmää, mutta taas tuli todettua Tampereen seudun olevan varsin kiva kohde. Olen harvoin yhtä onnellinen kuin järvenselkää soutaessani.

Päivä 3

Ensimmäinen varsinainen kohde löytyi blogistanikin tutun ystäväni Bean suvun mökiltä Kuopion eteläpuolelta, Vehmersalmelta.

Reitti kulki Kangasalta Jyväskylän ohittavaa 9-tietä kohti Kuopiota. Matkan varrelta löytyi heti pari helmeä, kuten entisen kotikaupunkimme Jyväskylän keskustassa piilevä salaatti-kahvila Miriam’s, sekä tien varrella ennenkin kummitellut minihuvipuisto Nokkakivi, johon pysähdyimme vain ja ainoastaan ajamaan vuoristoradalla. Huippua! Oli matkan varrella myös huopatehdas, jonka myymälän pihaan kurvasimme, mutta paikka ei ollut auki.

Vehmersalmelle saavuttiin ylittämällä lossilla kaunis Puutossalmi. Ystävien mökki oli mitä suloisin, eikä ihana seura, ruoka ja vanhaan leikkimökkiin rakennettu rantasauna yhtään huonontanut tilannetta. Meidän oma pikkumökkimme olisi kustantanut metsähotellissa maltaita.

(Hahahahah tuota yllä olevaa kuvaa! Mitäs luulette, onko minulla Vaikon kauluspaita ensikertaa päällä?)

Päivä 4

Toiseksi yöksi suuntasimme kohti etelää, Hotelli Punkaharjuun, jossa olimme jo pitkään halunneet yöpyä. Kaksi ja puolituntisen ajon varrella pysähdyimme Leppävirralla Orinoron rotkolle, joka osoittautui todella näyttäväksi paikaksi – miten kukaan ei ollut kertonut tästä aiemmin? Kiva päiväretkikohde on saavutettavissa hyvin myös vaikka lasten kanssa, sillä kävelyä ei ollut paljon.

Aivan lähistöltä Heinävedeltä löytyi myös kummityttömme vanhempien kesäpaikka, joten vietimme parituntisen pysähdyksen myös hänen (ja hieman hänen vanhempiensa) kanssa touhuten.

Hotelli Punkaharjusta olimme ottaneet ns. metsähuoneen, joka oli pienessä mökissä varsinaisen hotellin ulkopuolella, niemenkärjessä (yllä). Paikka oli tunnelmallinen ja kaunis, kuten saattoi odottaa. Huoneeseen kuului myös aamusaunavuoro, jonka käytimme hyväksemme ennen aamiaista. Harmillisesti meillä ei ollut mitenkään erityisen paljon aikaa fiilistellä Punkaharjun todella näyttäviä harjumaisemia esimerkiksi kävellen tai pyöräillen. Onneksi auton ikkunasta näki jo paljon esimerkiksi ajamalla söpöön Savisepän pajaan Punkaharjun lähettyville Putikkoon. Vieressä olisi ollut myös useiden kehuma kesäkahvila, mutta paikka oli alkuviikosta kiinni.


Päivä 5

Voi olla, ettei mitään muuta kohdetta suositeltu yhtä paljon, kuin Lettukahvila Kalliolinnaa Savonlinnan Sulosaaressa, aivan pienen kävelyn päässä kaupungin keskustasta. Paikka oli kymmenien suositusten arvoinen: söpöstä, saaren keskellä kohoavasta puutalosta sai niin makeita kuin suolaisia lettuja, myös gluteenittomana.

Savonlinna on muutenkin melkoinen kesäkeskus. Oli helleaallon ensimmäisiä päiviä, ihmisiä oli solkenaan (varmaan osittain juuri alkaneiden oopperajuhlien vuoksi) ja Olavinlinna kohosi näyttävästi rannalla. Gluteenittomia sekä lihattomia lörtsyjä ei löytynyt, joten lounas meni lohikeittolinjalla.

Matkalla Savonlinnasta pohjoiseen pysähdyttiin Joensuun kyljessä Jannen Mummilla, jolla oli 84-vuotisjuhlapäivä. Tästä siirryimme täysin ummikkoina Outokumpuun, josta meille oli Instagramin kautta suositeltu retkeilyyn Särkiselän luontopolkua. Muutaman arvalla heitetyn käännöksen jälkeen olimme päätyneet pystyttämään telttaa ihanan Mustan tammen laavun kylkeen. Kahden järven väliin jäävällä niemellä sijaitseva spotti oli löytö, katsokaa vaikka näitä kuvia! Aurinko oli laskemassa puiden taakse, ja ilta oli lämmin.

Kommentoikaa ihmeessä tähän postaukseen, mitä näillä seuduilla olisi kannattanut vielä lisäksi tsekata! Suomi on niin suuri, ettei pariin päivään loppujen lopuksi mahdu kovin paljon, eikä liikaa kannata mahduttaakaan – jää seuraavillekin kerroille koluttavaa. Tämä reissuraportti jatkuu heti, kunhan saan seuraavan läjän kuvia karsittua. Seuraavaksi luvassa on lisää Pohjois-Karjalaa ja hyvä annos Kainuuta.

Mutta tänään olen suuntaamassa pariksi päiväksi ja yhdeksi yöksi patikoimaan Komioon ja Melkuttimille (yes, tell me about those names), joten pakko siirtyä viimeistelemään rinkanpakkaus. Tarvitsen lisäaikaa erityisesti nuotiojälkiruokani, suklaa-aprikoosien valmisteluun

– Henriikka

On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa

4
–
elämä, opiskelu

On järkyttävää tajuta, ettei ole tehnyt vuosiin juuri mitään, mitä ei osaisi.

Yhtäkkiä uusien opintojen myötä olen tilanteessa, jossa joudun (vapaaehtoisesti) tekemään tosi paljon asioita, joita en hallitse. Ja koska kyse on luonto- ja eräopaskoulusta, tehtävät asiat ovat usein myös huvittavan konkreettisia: Jännitän jo ensi viikon avovesiuintia. Olinhan se, joka meinasi peruskoulun uimatunneilla hukkua, kun hengitin kroolatessa vahingossa ulos veden yläpuolella ja sisään veden alla. Tällä viikolla GPS-laitetta opetellessani tajusin, miten surkean vähän olen kiinnostunut teknologiasta. Meloessani ymmärsin, miten kehnosti aivoni ja silmäni toimivat yhteen: en meinaa millään hahmottaa, mihin suuntaan ja miten on kauhottava, että kanootti kääntyy haluttuun suuntaan. Kaiken tämän päälle minulla on vielä huono kärsivällisyyskin: vieläpä turhaudun, kun en osaa.

Olen tehnyt viime vuodet konsultin työtä, jossa olen periaatteessa asiantuntija-roolissa koko ajan. Olen saanut tuntea itseni osaavaksi ja hyödylliseksi. Olen tehnyt pääosin asioita, joita osaan. Yhtäkkiä löydän itseni myöntämästä ja kertomastai vähän väliä: ”En oikein osaa tätä”, ”Tämä ei ole vahvinta osaamistani”, ”Tarvitsen tässäkin vielä aika paljon harjoitusta”, ”Olen tässä sitten ihan surkea.”… Viime viikolla mietin, että olen toistellut näitä lauseita jo niin monesti, että enkö todella osaa juuri mitään. Tuntuu kamalalta!

Siirryin peruskoulun ja lukion jälkeen reissujen kautta aiheiden ja asioiden äärellä, jotka minua kiinnostivat ja joita osasin: suomen kielen, kirjallisuuden ja kasvatustieteiden opinnot Jyväskylässä, sekä kulttuurituotannon opinnot Helsingissä olivat melko turvallista tavaraa läpi linjan. Kaikki perustui lähinnä kuunteluun, lukemiseen, sisäistämiseen, soveltamiseen ja sosiaalisiin taitoihin. Teemat olivat tuttuja ja turvallisuuden tunne läsnä, tämän minä handlaan. Kaikki opintojen rinnalla tehty työkin valikoitui sen mukaan, missä saattaisin pärjätä melko hyvin: asiakaspalveluhommat ja myyntityö olivat luontaista itselleni.

Opintojen jälkeen jatkoin töitä tuottajana, järjestelin asioita ja vedin projekteja. Jälleen, satunnaisista epävarmuuden hetkistä huolimatta, tunsin osaavani ja pääosin onnistuvani. Olin onnistumisen olon putkessa. Saatoin nakittaa niitä hommia muille, jotka eivät itseltäni luonnistuneet. Tuottajan töiden jälkeen jatkoin viestintähommiin, jotka ovatkin jatkuneet aina tähän päivään. Luontevaa ja minulle sopivaa, kuin myös koko ajan jatkuneet blogihommat, joita kukaan muu ei edes pystyisi puolestani tehdä. On helppo tuntea itsensä tärkeäksi, jos ei edes ole korvattavissa.

Olen siis suoraan sanoen elänyt sellaista leppoisaa elämää mökin riippukeinussa, johon eivät kaupunginäänet kantaudu. Olen viime vuodet onnistunut niin paljon työssäni (koska olen hakeutunut vain hommiin, joita osaan), että olen harhautunut luulemaan, että osaisin vähän enemmän ja laajemmin kuin osaankaan.

Himputin kuplat ja tuudittautuminen! Niin ihanaa kuin riippumatossani olikin, oli sieltä jo aika kierähtää maahan makaamaan.

Miten kamalaa onkaan tajuta, ettei osaa. Ettei osaa oikeastaan juuri mitään. Ettei tiedä juuri mitään, eikä hallitse juuri mitään. GPS-laitteen harjoittelu on juuri sopiva palikkatesti tällaiselle palikalle: niin paljon kuin rasittaakin, joudun nöyrtymään täysin typerän antennivekottimen edessä. Ja se on vain yksi pieni osa kaikkea sitä, missä olen auttamattoman kehno!

Osaamattomuuden rinnalla vaikeinta on tajuta, että myös muut tulevat väkisinkin huomaamaan osaamattomuuteni ja tyhmyyteni. Ne peruskoulun uintitunnit eivät olleet edes pahimpia oman hukkumisvaarani vuoksi, vaan siksi, että tuntui nololta olla niin huono. Vaikka luulin päässeeni jo vastaavanlaisista häpeäntunteista eroon aikoja sitten, huomasin häpeäväni viime viikolla monessa kohtaa: Sitä, kun en osannut. Sitä, että hermostuin, kun en osannut. Sitä, että ärsyynnyin, kun hermostuin, kun en osannut. Sitä, että muut varmasti huomasivat tämän kaiken.

Ensimmäisellä kouluviikollamme nikkaroimme kirveillä ja sahoilla tikapuita. En osannut sitä yhtään. Silmäni ja aivoni kyllä tiesivät, miltä lopputuloksen tuli näyttää, mutta käteni tekivät jotain aivan muuta, jotain paljon rumempaa ja toimimattomampaa. Veistelin sen sijaan puupalikasta sydämenmuotoisen leimasimen. Koska se oli helpompaa. Koska sen osasin. Tunsin taas itseni vähän vähemmän noloksi.

Peruskoulun ja lukion hienous taisi piillä siinä, että kaikkien oli tehtävä vähän kaikkea. Joku loisti jossain, joku toinen jossain. Kukaan ei osannut kaikkea ja jokaisella oli hetkiä, jolloin he tajusivat, ettei hallintaa tähän hommaan nyt yksinkertaisesti ole.

Ensimmäisenä aion kyllä karistella häpeän harteiltani, sillä se ei kuulu asioihin, joita haluan pitää elämässäni. On kamalaa ja kamalan järkevää tehdä välillä asioita, joita ei osaa.

-Henriikka

Ps. Miten kuvat liittyvät juttuun? Eivät juuri mitenkään. Mutta niissä näytän ainakin elävän rentoa riippumattoelämääni autuaan tietämättömänä siitä, miten monin tavoin elämä tulee minua vielä koulimaan.

Älä ole se valittaja

7
–
elämä

Tiedättekö ne ihmismuodostumien ilmapiirin myrkyttäjät, joiden kaikkien aikojen lempiajanviete on valittaa?

Heitä pesii työyhteisöissä, opiskelijaporukoissa, harrastusympyröissä ja jopa kaveripiireissä ja jostain käsittämättömästä syystä he vain aina valittavat. He valittavat, kun on valittamisen aihetta ja tuplaavat sillä tilanteen tukaluuden. Pahinta on kuitenkin se, että he valittavat myös, kun valittamista ei ole.

Nämä samat henkilöt (tai henkilöryhmittyvät, jos liittolaisia on löytynyt) nauttivat yleensä myös negatiivisten juorujen levittämisestä. Heidän liittolaisekseen pääsee, jos valittaa heidän kanssaan tai jos tietää jotain heitä enemmän ja on valmis jakamaan tiedon negatiivisten ajatusten saattelemana heidän kanssaan. He spekuloivat liikaa ja liian pitkään asioita, jotka kuuluvat heille – ja myös niitä, jotka eivät kuulu.

On uskomatonta, millaista voimaa nämä henkilöt saavat negatiivisesta energiasta. Tai siis millaista voimaa he vähintään luulevat saavansa. Joukkoon kuulumattomana on vaikea uskoa, että tämä valittaminen voisi oikeasti voimistaa, mutten keksi muutakaan syytä heidän toiminnalleen, kun tiedän monilla valittajilla olevan elämässä kaikki oikein hyvin. Tai siis kaikkien muiden mielestä hyvin, paitsi heidän itsensä.

Oli pelottavaa huomata, että odotin uudesta opiskeluporukastani löytyvän valittaja, tai useampia. Oletin, että heitä automaattisesti aina vain löytyy, ikään kuin se olisi aivan ok. Ja kun sellaisia ei ainakaan ole vielä kuoriutunut esiin, tuntuu kuin happea olisi jotenkin paljon enemmän. Kuin olisin varannut valmiiksi happikapasiteetistani tilaa jollekin, kenelle en sitä edes haluaisi antaa. Kenelle se ei edes kuulu.

Ja on varmasti sanomattakin selvää, että välillä on aihetta sanoa. Rakentava kritiikki on paikallaan monessakin kohtaa ja välillä on ihana puuskahtaa kollegalle tai ystävälle pahaa oloa pois. Se on täysin ok. Valittaminen on enemmänkin päämäärätöntä, aikamääreetöntä asioissa vellomista ja lillumista, ei ratkaisun etsintää tai hetkellisen huonon mielen tai tilanteen purkamista. Valittajat harvoin tekevät töitä sen eteen, että asiat oikeasti muuttuisivat.

Sinulle sanon vain: Älä ole se valittaja. Jos olet persoonasi tai vaikka elämäntilanteesi vuoksi valittamiseen taipuvainen, niin pura valittamisen tarpeesi johonkin muuhun toimintaan: leivo vaikka kakku, valloita vuori, veistä puu-ukko, murise yksin siivouskomerossa. Mutta älä vie muiden happea. Ja sinulle, joka kuuntelet valittamista: Älä lietso sitä. Älä myötäile. Älä anna happeasi ja energiaasi jollekin, joka leipoo siitä seuraavassa hetkessä jotain kitisemisen aihetta.

-Henriikka

1 … 124 125 126 127 128 129 130 … 818