Olen ollut kirjoittamisen suhteen lukossa viime ajat. En tiedä huokuuko se teille, luultavasti huokuu, mutta olen jotenkin piehtaroinut samassa hiekkakuopassa jo pitkään. Ja tuntuu, että vaikka se piehtaroiminen on aluksi mukavaa, ei siitä pidemmän päälle oikein nauti: ihoa alkaa kärvistää kitkasta. Pitäisi nousta ylös ja vaihtaa kuoppaa – tai lopettaa piehtaroiminen kokonaan.
Olen kirjoittanut blogia pian seitsemän vuotta. Tunnen sanavarastoni ja sen vajavaisuuden ja vaikka välillä yllätänkin itseni keksimällä kirjoittaessa jotain elämästä, tämä kevät on ollut suoraan sanoen laahaavaa. Samat maneerit, sama typerä ja teennäinen tapa, samat kielellä leikkimiset ja hassunhauskat, muka iloisen spontaanit ilmaisut. Tuntuu, etten ole aikoihin keksinyt mitään uutta, keksinyt itseäni tai pyörää uudestaan. Koulukynänkeltaisen lyikkärin terä on ollut jo pitkään tylsä. Kun ajattelen omaa tekstiäni, etoo vähän.
Tiedän erään olennaisen syyn. Se on tämä haalistunut ruutupaperi, tuo jo vanhaksi käynyt logo, monen monta vuotta vanha kuvani sivupalkissa ja koko blogin ulkoasu, joka ei enää kerro tarinoita tästä päivästä, vaan ehkä kolmen vuoden takaa. Kauempaakin.
Olen tajunnut kirjoittavani vanhaan vihkoon, joka ei enää inspiroi. Tiedättekö sen tunteen, kun vanhasta suosikkimuistikirjasta alkaakin kadota hohto? Sanat eivät solju paperille, ei tee mieli avata kirjaa ja aloittaa. Tekisi mieli kävellä paperikauppaan, tuhlata uuteen ja kauniiseen, aloittaa inspiroituneena alusta. Minulla on blogini kanssa juuri sellainen olo. Pahus, että tajusin sen aika myöhään, vaikka olohan on kestänyt jo vaikka miten kauan. Tässä vihkossa kun on sellainen ongelma, ettei tämä koskaan lopu, että sivuja vain riittää ja riittää.
Toinen syy on taatusti vääränlaiset virikkeet. Olen tuhlannut liikaa aikaani turhuuksien kanssa, liian vähän tärkeyksien kanssa. Olen selannut Facebook-feediä aivottomana, klikannut auki linkin, jossa kerrotaan kolme kuukautta aiemmin sammakkoennustajista ja kesäsäästä, antanut silmieni levätä typerien tv-sarjojen äärellä ja kuunnellut surkeaa musiikkia. Olen maannut lattialla antamatta aivojeni kuitenkaan levätä, olen rauhoittunut rauhoittumatta. Olen tehnyt töitä, tavannut ihmisiä ja urheillut vääristä motiiveista. Vaikka olenkin lukenut, en ole lukenut niin paljon, että aivoni kuplisivat uusia ajatuksia, uusia lauseita ja sananparsia. Olen lukenut to do -listaa lyhyemmäksi, en maailmaa ymmärrettävämmäksi, itseäni ihanammaksi. Olen kuunnellut vastatakseni, en ymmärtääkseni.
Kyllä ärsyttää kirjoittaa. Teksti on niin tahmeaa, niin kliseisen samaa, niin jumittunutta. Aina kun kirjoitan lauseen, mietin, että olipa siinä taas turha lause. Turhan tärkeä, turhan nokkela, turhan turha. Enkä nyt kirjoita siksi, että te sieltä aitiosta huutaisitte minulle areenaa ympäri juostessani, että hyvin menee, askel kantaa kyllä. Vaan siksi, että nyt rehellisesti tuntuu juuri tältä. Raahustan areenaa kierros kierrokselta, vaikka hapottaa. Tiedän, että pääsen kyllä eteenpäin, mutta juoksukunto ei vaikuta paranevan.
Kesälomani alkaa ensi viikon jälkeen. Aion ensitöikseni hankkia uuden vihkon. Siis ihan oikean fyysisen vihkon tai muistikirjan. Sen jälkeen pohdin, millaisen visuaalisen virtuaalivihkon haluaisin luoda blogistani. Luultavasti en vihkoa ollenkaan. Ja siis minähän en sitä kuitenkaan luo, hahmottelen vain, ja ammatti-ihminen tekee sitten työn soperrukseni perusteella, omaa osaamistaan apuna käyttäen.
Yritän tyhjentää mieltäni, katsoa asioita uusista vinkkeleistä ja lukea sivistyssanakirjasta uusia sanoja, jotka eivät ainoastaan opeta minulle kieltä, vaan myös ajattelua – haluan saada käyttööni sanoja, jotka myös mahdollistavat laajemman ajatusmaailman. Pyrin kuplani ulkopuolelle, niin henkisesti kuin fyysisesti. Yritän leipoa pitkästä aikaa kunnon kakun ja viettää aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa joudun vähän ajattelemaan käytöstäni ja puheitani. Jotka eivät tunne minua vielä liian hyvin. Sen lisäksi aion vetää lähemmäksi ne, joiden kanssa ei tarvitse miettiä mitään. Joiden kanssa on merkityksetöntä, millaisen blogitekstin on juuri julkaissut, ja kuinka solmussa sanat ovat.
Sitten yritän taas kiintyä tapaani kirjoittaa, löytää siitä kaunista sanottavaa. Joskus tuntuu, että tekstini ja minä olemme niin yhtä, että ollessani tyytymätön itseeni, olen tyytymätön tekstiini. Ja toisinpäin. Ja haluaisin puhua ja ajatella itsestäni kauniisti.
Voi olla, etten olekaan lukossa tekstini kanssa vain itseni.
-Henriikka
