Kirkkaankeltaiset saappaat ja ikuinen HAI-rakkaus

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Minulla on uudet saappaat Partioaitasta. Ne ovat kirkkaankeltaiset ja uskomattoman iloiset. Vaikka ne huutavat uutuuttaan, enkä ole käyttänyt niitä vielä montaakaan päivää, tuntui kuin minulla olisi ollut ne aina.

HAI-saappaat ovat jo pitkään, varmaan kymmenen vuotta, olleet tavaramerkkini. Kuljen niissä kaupungilla, kuljen niissä metsässä. Mustat saappaat ovat perusvalintani, mutta mökillä minua odottavat kirkkaanpunaiset, jotka pysyvätkin aina siellä. Ne minä ostin aikoinaan kaikkein ensimmäisiksi, nykyään ne eivät hohda punaista väriään. Vanhempien luona käytän äidin valkoisia tai kuluneempia violetteja, siskolta lainaan välillä sinisiä.

Eräs ystäväni kuittailee minulle aina hyväntahtoisesti HAI-saappaista: ”Sä yrität noilla sun söpöillä saappailla hämätä kaikkia, ettei kukaan vaan tietäisi, millainen määrätietoinen uraohjus sä oikeasti olet.”

(Ensin pitäisi varmaan pitää pieni hiljainen hetki näille Eevan kuville. Taas kerran. Kamoon. Älyttömiä.)

Partioaitalle on ilmestynyt hetki sitten myyntiin näitä tuttuja pidempivartisia saappaita ja lisäksi kokonainen perhe muita HAI-tuotteita: matalavartiset saappaat, sateenvarjo, sadeviitta, flipflopit ja vedenkestävä reppu/selkäpussukka. Näissä kuvissa useampi tuote on nimenomaan keltainen, mutta tuotteita on myös mustana, sinisenä ja punaisena.

Ja näiden uusien tuotteiden kanssa minä nyt niin iloisesti poseeraan näissä kuvissa, jotka on kaikki otettu viime viikolla Tammelan huudeilla.

Hitsi tuntuu ihanalta katsoa tällaisia kesäisiä kuvia, muistaa niitä tunnelmia. Huh, millainen kesä on jo takana päin. Muutama kuvista on otettu päivänvalossa, suurin osa keskellä yötä, aamun hiljalleen valjetessa.

Olkihattuiset järvikuvat kirkkaan veden ääreltä ovat Melkuttimelta. Melkutin, ruma nimi hyvin kauniille paikalle. Jaoin eilen sukelluskuvia samasta spotista. Kävin tuolla nyt viime viikolla ensi kertaa, enkä voinut uskoa silmiäni: tuo paikka ja tuo vesi! Vau. Tuntui kuin yhtäkkiä olisi ollut jossain Kroatiassa (vaikka vesi oli toki vain noin 17-asteista…)

Lähes yhtä absurdilta tuntuivat tien vereen kasvaneet tupasvillat. Valkoinen villameri jatkui ja jatkui ja tuntui hykerryttävän kivalta olla todistamassa sitä. Jos nyt menisin naimisiin, haluaisin hääkimpuksi valtavan kimpun tupasvillaa.

Lämpimin olo tulee näistä yökuvista, niin kuin kahdesta yllä olevasta. Olimme yötä Eerikkilän urheiluopistolla (tuleva opinahjoni!) ja päätimme herätä kolmelta yöllä yökävelylle. Valo on kesällä päiväsaikaan niin raju, että kaipasimme kuviin pehmeyttä. Ja tiedän kokemuksesta, että kunhan sängystä vain pääsee kerran ylös, kaikki helpottuu – aamuyöt ja aamut ovat kesän maagisinta aikaa.

Olin niin väsyksissä, että silmät tippuilivat kiinni, mutta onneksi ei ollut mihinkään kiire. Taivaalla möllötti täysikuu, joka heijastui järven pintaan, missään ei näkynyt ketään. Metsästä kuului luonnonäänet niin valtavalla volyymilla, että tiesi varmasti luonnon elävän aivan omaa elämäänsä ihmisten nukkuessa. Jossain vaiheessa kuulimme jopa kojootin ilkeää naurua, vaan jostain syystä se ei koskaan paljastanut itseään meille.

Yöllinen haahuilumme loppui puoli kuudelta aamulla. Oli ihanaa käydä nukkumaan tietäen, että pian saisi uuden aamun ja uuden aamiaisen. Ja että saisi taas nukkua vähän lisää.

Mutta takaisin HAI-maailmaan. Miltä tuotteet näyttävät?

Omat suosikkini ovat taatusti nuo pitkät saappaat, mutta oikeastaan nuo matalatkin ovat alkaneet tuntua omilta. Sateenvarjo on suuren kokonsa puolesta hyvä kaupunkihommiin, sillä minulla on kotona ennestään vain sellaisia tosi kevyitä, ei niin tukevia sateenvarjoja. Flipfloppeja käytän aika harvoin, samoin sadeviittaa, joten niille tuskin raivaan omasta kaapistani tilaa.

Suurin yllättäjä lienee tuo vedenkestävä pussukka, jonka saa myös selkään. Ajattelin aluksi, ettei sellainen ole juttuni, mutta kelkkani onkin alkanut kääntyä. Tuntuu jotenkin niin paljon kevyemmältä polkea treeneihin tuollainen pussukka selässä tavallisen repun sijaan.

Tällä hetkellä Spotifystä soi Papru T:n ja Chisun Paniikki: ”Mut suunnitelmat, kaikki menee ain niin erilail, vaikka kaikki loppuis aina samallail.” Just tuollainen olo oli tuolla laiturilla kököttäessä. Että tässä ollaan matkalla johonkin, ei vielä tiedä minne, mutta valitsen sitten reitin tai toisen, niin enköhän joskus lopulta löydä itseni juuri sieltä mistä pitääkin. Kunhan vain pidän keltaiset saappaat visusti jalassa, niin eiköhän tässä oikeaan suuntaan kävellä, raahusteta, hypitä, pompita, taaperreta.

Ollapa aina yhtä viisas kuin neljän aikaan aamuyöllä.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Ehkä paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt

Kävin eilen yksin elokuvissa ensimmäistä kertaa ikinä. (Vaikka minun on vaikea uskoa itsekään, että se oli todellakin ensimmäinen kerta, ja nyt joudun poistamaan sen kohdan myös ”En ole koskaan” -listaltani.) Melko nopeana päähänpistona päätin lähteä iltayhdeksän leffaan ja olla kutsumatta ketään punaisille samettipenkeille nauttimaan elävistä kuvista kanssani. Valitsin vielä sellaisen kaukaisen paikan, ettei vain tulisi ketään lähelle ja että saisin tuntea rauhassa mitä tunnen ja olla ihan omalla saarellani suuressa elokuvateatterissa. Ostin kahvin ja vähän karkkia mukaan, kannoin laukussa villasukat leffasaliin ja käperryin penkkiini.

Kukapa olisi kuitenkaan arvannut, että kyseisestä leffasta tulisi kaikkien aikojen suosikkielokuvani? Leffaksi olin valinnut Adrift, koska siskoni oli käynyt katsomassa sen edellisviikolla ja kertonut, että tärisi koko kotimatkan, kun elokuvakokemus oli niin vaikuttava. Koska tunnen siskoni ja tiedän, ettei häntä niin vain vavisuteta, luotin sokeasti hänen arvioonsa.

Ja oma leffakokemukseni oli suoraan sanoen aivan järisyttävä.

Elokuvan synopsiksessa kuvaillaan:

”Adrift perustuu inspiroivaan tositarinaan kahdesta oman tiensä kulkijasta, jotka sattuma johdattaa ensin yhteen, sitten elämänsä seikkailuun. — Kun Tami Oldham (Shailene Woodley) ja Richard Sharp (Sam Claflin) lähtevät innostuneina valtameripurjehdukselle, he eivät tiedä purjehtivansa suoraan kohti yhtä tuhoisinta hurrikaania, joka on koskaan mitattu. — Adrift on unohtumaton tarina ihmismielen lannistumattomuudesta sekä rakkauden mullistavasta voimasta.”

Elokuvassa oli vain niin paljon kaikkea. Se oli koskettava, kaunis, raaka ja raju, samaistuttava ja ihan läheinen, mutta kuitenkin jossain kaukana horisontissa. En ymmärrä, miten tähän elämänhetkeen kohdalleni sattui elokuva, joka käsitteli niin monia teemoja, jotka ovat olleet minua lähellä. Kohtaus toisensa jälkeen sukelsin syvemmälle elokuvaan, yritin sisäistää kaiken mahdollisimman tarkasti.

Ymmärsin elokuvan päähenkilöitä, erityisesti seikkailijamimmiä, todella hyvin. Villisieluiset seikkailijat sydän ja pää vähän kallellaan – teki mieli huutaa, että tiedän juuri miltä teistä tuntuu. Ottakaa minut mukaanne! Vaikken tietenkään tiedä, sillä vahva samaistuminen on lähes aina harhaa.

Aluksi en edes tajunnut, kuinka vahvasti elokuva kosketti. Sitten huomasin jo itkeväni, istuvani liimaantuneena samettipenkkiin siihen saakka, että valot syttyivät elokuvasaliin, käveleväni kotiin itkien koko matkan lohdutonta itkua, itkeväni vielä kotonakin puoli tuntia sitä kaikkea, mikä sisään oli kasaantunut ja mikä kosketti. Enkä tarkoita, että itku olisi kaikkein suurin mittari. Mutta siinä vaiheessa, kun on kotona kaksinkerroin ja lopulta neste- ja happihukassa, niin ainakin jotain liikahti sisällä edes vähän, ja nimenomaan elokuvan ansiosta.

Kyllä, suosittelen elokuvaa. Ehkä teemat ja itse tarina kolahtavat sinuunkin. Tai vähintään ne kuvat, joissa litimärät keltaiset sadetakit ja auringon polttama iho sekoittuvat punaisiin auringonlaskuihin ja vapaina hulmuaviin valkoisiin purjeisiin. Tai se tunne, kun jää ihmettelemään, että kuka hullu lähtee purjehtimaan, ja samalla jo suunnittelee purjehtivansa maailman ympäri.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

Juna, kulkupeleistä rakkain

Kaupallinen yhteistyö: VR & Asennemedia

Muistan edelleen, kuinka lapsena oli jännittävää kiivetä sinivalkoiseen pikajunaan. Rautaportaita pitkin, rautaisesta kaiteesta kiinni pitäen pääsi hinaamaan pienet kinttunsa kyytiin. Muistan, miten jännityksellä odotin konduktööriä, kuinka toivoin hänen tarjoavan ruskeaa, kivalla kuvalla varustettua lastenlippua ja kuinka rohkaistuin sellaista kysymään, jos tarjousta ei kuulunut. Toivoin aina uudenlaista kuvaa, sillä keräsin erilaisia lippuja – minulla oli niitä melkoinen pino. Isäni oli ja on veturinkuljettaja, ja kuljimme koko perhe paljon junalla.

Muistan vanhojen pikajunien pehmeänkarheat penkit, muhkeat päännojat ja kuinka kolisevissa vaunujen välisissä liittymäkohdissa pelotti. Muistan, kuinka isoveljeni kiipesivät joskus hattuhyllyille pötköttämään, kun olimme vaunun ainoat matkustajat (pelkäsimme konduktöörin suuttuvan, vaan hän nauroi), ja kuinka toisella reissulla parivuotias pikkusiskoni kailotti täyttä kurkkua itsekeksimäänsä laulua koko junakansan korvien iloksi. Muistan eväsrasioihin käärityt, vähän pehmenneet ruisleivät juustolla ja kurkkuviipaleilla, muistan marjamehun pienissä mehupulloissa. Muistan, kuinka luotin vakaasti vanhemman isoveljeni huolenpitoon, kun lähdimme ensikertaa nelisin sisarusporukalla junamatkalle.

Kellään juttujani vähänkään aktiivisemmin seuraavalla ei ole voinut mennä ohi, että olen kääntänyt aika radikaalisti kelkkaani kuluneen vuoden aikana koskien ajatuksiani matkustamisestani ja eritoten omista matkustustavoistani. Ajatustyö lähti ankarasti käyntiin jo viime vuonna, vaan tänä vuonna uuvuin vasta kunnolla ajatusteni alle, mikä toisaalta potki ja motivoi miettimään parempia ratkaisuja: haluan matkustaa kestävämmin.

Kestävämpää matkustusta koskevia kirjoituksia olen hahmotellut erikseen, vaan nyt keskityn juniin ja kesään! Tuntuu, että olen yhtäkkiä saanut taas junat takaisin elämääni syvien kelojeni kautta vielä tärkeämpänä asiana kuin ennen. On aivan selkeää, että suosikkikulkupeliäni kysyttäessä vastaukseni on juna. Vaikka olenkin aina junaillut ympäri Suomea, Eurooppaa ja Aasiaakin ahkerasti, tänä vuonna tuntuu, että tuhlaajapojan tavoin olen palannut isän lempeään syliin.

Tulen matkustamaan tänä kesänä paljon, vaan pääasiassa Suomessa. Kalenterissa on viisi ja puoli viikkoa tyhjää tilaa lomalle ja töille, joita voin tehdä mistä tahansa Suomen nurkasta käsin. Olen suunnitellut laajaa Suomen valloitusta, johon kuuluu niin autoilua kuin junailua ristiin rastiin kotimaassa. Pariksi viikoksi otamme appivanhempien auton lainaan roadtrippiä varten, mutta toivon, että voin suunniteltujen reittien rinnalla melko spontaanistikin hypätä junaan tai bussiin ja lähteä kesäreissuun. En välitä turhan paljon ajella itse, joten olen mieluusti matkustajana maisemien vilistessä ohitse.

Erityisesti erilaiset kesätapahtumat ovat itselleni sellaisia hetkiä, jolloin valitsen kaikkein mieluiten junan. On mukava kulkea niin, että voi samalla lukea, tehdä töitä tai touhuta muuten vain omiaan ja toisaalta perillä on ihana riekkua, valvoa ja kesäillä ilman, että tarvitsee säästellä voimavaroja ajamista varten. Olen huomannut valitettavasti joskus itsekin, miten helposti reagointikyky ja ajoskarppius heikentyvät väsymyksen lisääntyessä. Lisäksi on kiva, jos junaan sattuu muitakin, joilla on samat aikeet. Kyllä sen usein vain aistii, jos matkan määränpää on sama tai edes samankaltainen.

Festarit tulevat ensimmäisinä mieleen tulevista kesätapahtumista, joihin kulkisin kiskoilla. Harkinnassa on ainakin Pori Jazz ja Flow Festival, joskin jälkimmäiseen tuskin otan junaa, mutta ensimmäiseen olen kulkenut junalla ennenkin useaan otteeseen. Muistan myös, kuinka otimme vuonna 2009 festarijunan Ilosaarirockiin. Minulla oli leopardikuvioinen huivi solmittuna epämääräisen kynityn hiuspehkoni sekaan ja valtavat aurinkolasit. Junassa vallitsi odottava, värikäs festivaalimeno. Tänä vuonna VR kuljettaa vaivattomasti ainakin Weekendiin, Tikkurila Festivaaleille, Qstockiin, Rockfestiin, Ilosaareen, Provinssiin, Ruisrockiin, Tammerfestiin, Pori Jazzeille, Kotkan meripäiville, Down by the Laituriin ja Summer Upiin (ihana tajuta listatessaan myös se, miten paljon ja miten monessa paikassa Suomessa kesäisin tapahtuu).

Savonlinnan Oopperajuhliltakin on aika ihanat kesämuistot, vaikken oopperan ystävä oikein olekaan. Eikä Suomen kesä onneksi rajoitu vain musiikkitapahtumiin. Haluisin kovasti kokea taas Jukolan Viestin tunnelman ja aloituksen, tällä kertaa vain katsojana. Sitten olisi muitakin maailmanluokan skaboja, jotka haluisin vähintään kerran elämässäni kokea: eukonkannon MM-kisat, lypsyjakkaranheiton SM-kisat, suopotkupallon MM-kisat (täällä haluisin kyllä pelatakin), kesäpilikin MM-kisat. (Kesäpilikin järjestää muuten samainen kaheli taho, Pudasjärven urheilijat ry, joka järjestää myös umpihiihdon MM-kilpailuja talvisin. Minä kaheli olen ensi vuonna osallistumassa.) Ainiin! Ja sitten on tietysti myös Jyväskylän rallit, joista ainakin kaikki JK-kasvatit aina meuhkaavat. Loppukesän kruunaa Helsingin Juhlaviikot, jonne minä en toki tarvitse kyytiä, mutta teistä ehkä joku tarvitseekin.

Minusta on mukavaa, että VR on monien kesätapahtumien aktiivinen kumppani ja kuljettaa moneen Suomen kolkkaan. Ja kun junaliput tilaa etukäteen, ne saa edullisemmin. Säästöliput tulevat myyntiin 130 päivää ennen matkustuspäivää ja esimerkiksi Ilosaarirockin aikatauluihin parhaiten sopiva junavuoro myydään noin kaksi viikkoa etukäteen loppuun, joten vikkelä saa joskus olla. Kesällä lisätään myös valtavasti säästölippujen määrää.

(En kestä yllä olevaa kuvaa! Katsokaa nyt millainen junakeisari olen. Kuolen nauruun.)

Muistan edelleen, kuinka junanraiteet olivat minulle nuoruuden, teiniajan turva. Turva vapauteen. Pääsin joka viikko tanssitunneille Lahteen, pääsin kulkemaan viikonloppuisin ja lomilla omineni ihanaan Helsinkiin. Helsinki tuntui koko maailmalta. Saadessani lisää kavereita ympäri Suomea, juna kuljetti monta kertaa vuodessa Ouluun, joskus Tampereelle, joskus Turkuun tai Jyväskylään. Lähijunat puksuttivat Nastolaan, Hyvinkäälle, Ryttylään ja Orivedelle, hienot uudet Intercityt pääkaupunkiseudun sykkeeseen, ja lähijunat sieltä jälleen eteenpäin syvemmälle kaupunkiin ja Espooseen ystävän luo. Junat olivat minulle passi vapauteen – ja siltä ne tuntuvat yhä.

Olen jo omassa päässäni ja ajatuksissani tehnyt tietoista muutostyötä: junamatkustus tuntuu jo itselleni luksukselta. Ravintolavaunusta saa hyvää kahvia ja nykyisin vaikka mitä ruokaa (vegaanista, gluteenitonta..), kyyti on tasaista ja nopeaa, rattia tarvitse käännellä, eikä omalta paikaltaan tarvitse nousta kuin vasta perillä.

Että hurraa vaan junat ja kiskot ja kaikenlaiset reitit kohti vapautta, kohti kesää!

-Henriikka