Mul on nälkänen sydän (joo)

3
–
elämä, matkustus

No nyt on eletty. Nyt on eletty niitä päiviä, jotka muistaa vielä syksylläkin, muistaa vaikka lehdistä ei olisi jäljellä kuin lehtivihreä jossain suojassa maan alla, syvällä juurissa. Minun typerä sydämeni on lyönyt niin kovaa bäng bäng bäng. Typerä, nälkänen sydän. Olen elänyt koko viikonlopun takki auki, täydellä liekillä, nauranut niin, että kitarisat vilkkuvat ja itkenyt kuullessani autoradiosta kauniita kappaleita. Kyllä, sellaisia niin kuin Me ollaan runo, Mystery of Love ja Tähdet yllä smurffimaan .

Olen nukkunut puihin kiinnitetyssä teltassa ja ollut innoissani siitä kuin 3-vuotias. Olen juonut lukuisia kuppeja huoltoasemakahvia, josta osa on ollut hyvääkin, ja syönyt puolitusinaa jäätelöä. Paras kahvileipä on kuitenkin kaiketi ollut gluteenitin lakupatukka, jota myydään täällä epäilyttävän monessa paikassa. Olen valmistanut aamiaiseni, lounaani ja päivälliseni nuotiolla – tai antanut jonkun muun valmistaa sen puolestani, sillä kuka noita nyt laskee. Olen valmistellut kuksaan GT:tä, olen kuunnellut laavuväen juttuja, niitä huonojakin ja painanut pääni niin syvälle tyynyyn, että unta on riittänyt aamuun asti.

Olen laskenut kumiveneellä koskea, melonut murheita karkuun. Olen uinut useasti kamalan kylmässä vedessä, hakenut tasapainoa puusaunan löylyistä. Olen kiivennyt keskiyön aikaan Otsamolle, toisen keskiyön aikaan Pyhä-Nattaselle. Jälkimmäisen päällä nappasin eilen kahden aikaan tämän selfien itsestäni. Jostain Lapin syvyyksistä ilmestyneellä tuurilla sain tallennettua juuri oikean olotilan kuvaan: silmät ovat painuneet onnesta kiinni, ja suupieli kiristyy pidätellen isoa hymyä. Hiukset lepattavat hatun alla tuulessa täysin omia reittejään, aivan miten lystäävät, vähän niinkuin minäkin. Eivät ne kuitenkaan tottelisi, jos yrittäisin huudella niitä kotiinsa.

Nyt yöjuna kuljettaa takaisin Helsinkiin, ja pikkusisko lupasi tulla asemalle vastaan aamulla puoli seitsemän. Siinä vasta sisko. Vaikka kello tulee vasta kahdeksan, ajattelin käydä jo nukkumaan. Oikeastaan on pakko, sillä silmäni ovat valuneet jo nyt kirjoittaessani kiinni kymmeniä kertoja. Jouduin laittaa huonoa musiikkia kuulumaan, jotta pysyisin hereillä. Happoradiota ja sen sellaista.

Neljä päivää tuntui viikonlopulta, joka ei koskaan lopu. Vaan niin se vain loppui.

-Henriikka

Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen

4
–
matkustus, outdoorTags: , , , ,

Arvatkaa! En saanut tarinaa lainkaan: minulla ei ollut keskiviikko-iltana Helsingistä kohti Rovaniemeä lähteneessä yöjunassa hyttikaveria lainkaan. Ei kivaa, jonka kanssa juttelin yömyöhään. Ei täyttä tolloa, johon hermostuin jo alkumatkasta. Ei puheliasta teiniä, iloista perheenäitiä, sydänsuruista mummoa tai ketään muutakaan ihmiskohtaloa. Vain minä.

Maksoin makuupaikastani neljäkymmentäyhdeksän euroa. Säästölippu. Nukuin yhdeksän ja puoli tuntia rauhallista, ihanaa unta. Näin ollen maksoin unistani noin viisi euroa tunnilta. Aika hyvä hinta mielestäni – siitäkin huolimatta, että olin jotenkin ajatuksissani varannut alapedin (Yläpunkka on aina parempi valinta. Aina ja joka tilanteessa.)

Junamatka kesti 12 tuntia, josta nukuin suurimman osan. Aamulla herätessäni kiiskottelin pitkään, hymyilin leveästi ja mietin, kehtaisikohan vihreä-valkoisen VR-lakanan varastaa. (Ei todellakaan.) Sitten pesin hampaat huvittavan pienessä lavuaarissa Kemin kohdalla, levitin vähän ripsiväriä ja puin päälleni. Nauratti ajatus, että kemiläiseltä asemalaiturilta näkee aamurutiinini kokonaisuudessaan, jos vain sattuu katsomaan ikkunasta sisälle.

Sen jälkeen alkoi paras osuus. Hain ravintolavaunusta ison pahvimukillisen kahvia, jonka asetin hyttini pöydälle. Viereen levitin eväskääreistään kauraleivän, edellisiltana kotona keitetyn kananmunan ja tuoreita herneitä. Sitten minä hörppäsin mukista, haukkasin leivästä ja sitten minä nautin. Luonto vilahteli ikkunasta ohitse erilaisena kuin se Helsingissä oli, ja minä vai nautin.

Kun varhaiseen lounasaikaan istuin sitten Rovaniemen asemalla, ruosteenpunaisen lastauslaiturin päällä heilutellen jalkojani ja odotellen kyytiäni, ei ollut vielä nälkä lainkaan. Niin minä korvasin lounaan santsikupilla kahvia ja kaivoin myöhemmin vielä toisen eväsleivän nälkää pitämään, kun ajoimme Rollosta kohti Inaria.

Pysähdyimme kolmesti, kerran kahvin vuoksi, kerran jäätelön vuoksi ja kerran vuotsolaisen retron hedelmävaa’an vuoksi. Kun ajoimme Vuotson kaupan ohi, Eeva ylisti vaakaa niin isosti, ettei auttanut kuin kääntyä liikenneympyrästä takaisin ja mennä hedelmäostoksille. Valitsin päärynän. Ostin myös kolmen hengen reissuseurueellemme ässäarpat kesälahjaksi, vaan emme voittaneet mitään. Kirosin maailmaa, sillä inhoan häviöitä, vaikka oikeastaan hetki oli häviöstä huolimatta aika hyvä ja onnellinen. Puistelin raaputusmujut pöydältä, haukkasin päärystäni ja matka jatkui.

Illalla pääsimme perille Inariin, nautimme kotaillallista ja ihailimme yötä, joka ei koskaan laskenut.
Mieleni on tyyni, niin ainakin luulen.

-Henriikka

Kesäloma – onko tärkeämpää luoda muistoja vai kerätä voimia?

11
–
elämä

Minulla on vähän sellainen elämä, että asiat, joita muistelen jälkikäteen eniten ja jotka tuntuvat hienoimmilta muistoilta, ovat usein myös vieneet aikaani, vaivaani ja jaksamistani kaikista eniten. Saatan kyllä muistella lämmöllä rentoja iltoja viinilasi kädessä, elokuva pyörimässä, mutta eivät ne usein vedä vertaansa sille, että olen herännyt ennen auringonnousua, kiivennyt vuorelle ja juonut kahvia aamun valjetessa. Ja vaikka rakastan kotoilua, kyllä muistan jälkikäteen paljon paremmin sen, kun olen lähtenyt sieltä jonnekin.

Olen viettänyt nyt viimeiset kolme päivää pitkälti kotona. Olen siivonnut aivan hulluna, leiponut yhden kauniin nimipäiväkakun ja katsonut paljon jaksoja sarjasta ”Grace & Frankie”. Olen nukkunut pitkään, syönyt paljon ja nauttinut kovasti. Mutta nämä ovat suoraan sanoen juuri sellaisia päiviä, joita en kyllä talvella muistele hetkäkään. Tällaiset päivät vain katoavat mielestäni.

En tietenkään ylenkatso  tavallisen tylsiä  tavallisia päiviä. Ne ovat  aivan huippuja  ihan kivoja myös. Tiedän, että olen todellakin aivan valtavassa unentarpeessa, enkä ainoastaan unen, vaan myös yleisen levon ja rauhoittumisen. Sitä paitsi kotimme se vasta onkin ollut siivoamisen tarpeessa. Asumme sellaisessa kirppistavaroin kuorrutetussa pölyisessä kaupunkighetossa, että ei tolkkua. Plus olen jo päässyt reilun parin viikon tauon jälkeen urheilemaankin – tekee juuri niin hyvää kuin väitetäänkin.

Jostain syystä minulla on silti takaraivossa kolkutus, että haaskaan hyviä kesäpäiviä. Että minun tulisi olla usvassa soutelemassa tai tanssimassa tupasvillojen keskellä. Ehkä juomassa espressoa terassilla auringon laskiessa tai makoilemassa unisena hymyillen kasteisella nurmella, kun aurinko taas nousee.

(Välihuomio: Naurattaa edelleen niin paljon tämä alla oleva kuva. Mitä ihmettä oikein teen? Miten olen ikinä onnistunut tuosta asennosta sukeltamaan veteen vielä pää edellä?)

Joo, tiedän olevani siitä vähän hönö, että olen viettänyt kotielämää nyt kolme päivää ja puhun, kuin olisin lusinut himassa viikkokausia. Ei tässä vielä kovin montaa kesäpäivää ole menetetty. Kaiken lisäksi viherkasvini ja parisuhteeni jaksavat paremmin kuin pitkään aikaan, ja minäkin tokenen keväästä pikkuhiljaa omaa verkkaista tahtiani.

Ja koti! Pölyn alta on todella löytymässä taas koti. Puolet kirppiskamoista on jo myynnissä Facebookissa, loput laitan viimeistään ensi viikolla Lapin reissun jälkeen. Tänään kävimme vaatekaappia läpi siskon kanssa ja kolmannes on jo koluttu. Pian kiiruhdan siivoamaan kanahäkkiä.

Että vaikken ehkä muistelisi näitä päiviä upeimpina kesäni muistoina, ei pidä ajatella, ettei tämä olisi tärkeää. Tämähän on tulevaisuutta ajatellen välttämätöntä.

Huomenna alkuyöstä hyppään junaan ja lähden luomaan niitä kesämuistoja, joita sitten kaivan esiin kaamoksessa. Inari – kaunis nimi kauniilla paikalla. Olen varannut junasta makuupaikan naishytistä. Voihan olla, että toiseen petiin tulee joku kiva juttukaveri. Tai sitten joku täystollo. Toivotaan ensimmäistä, vaikka jälkimmäisestä leipoisi kyllä paremman tarinan.

Onko tärkeämpää luoda muistoja vai kerätä voimia? Varmaan molempia tasapainoisessa suhteessa. Kumpaan tahansa on helppo koukuttua liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen / Kotisivut, Instagram, Facebook

1 … 132 133 134 135 136 137 138 … 818