Istun suuressa pirtinpöydässä. Olen Sotkamossa, Haapala bnb:ssä, jonka tunnelma on niin hieno, että se on tultava teidänkin paikan päälle kokemaan. Kun siirsin sormet näppäimistölle kirjoittaakseni, päällimmäisenä mieleeni nousi otsikon ajatus: miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?
Ja tällä tarkoitan tietenkin Suomea. Olemme nyt kiertäneet kotimaatamme reilun viikon päivät ja voi veljet, täällä on hienoa. Aloitimme Kangasalta, kiersimme Jyväskylän, Vehmersalmen ja Heinäveden kautta Punkaharjulle ja siitä Savonlinnaan. Siitä kiekkasimme Liperin kautta Outokumpuun ja sieltä muutaman mutkan kautta Vuokattiin ja Sotkamoon. Eilisen Kajaanin ja Ärjänsaaren kiekan jälkeen palasimme Vuokatin kainaloon, sillä halusimme tänne Haapalaan yöksi.
Aamupäivällä, valtavan aamiaisen jälkeen, Janne lähti ajamaan kohti Joensuuta. Hän löysi Facebookista hyvällä hinnalla liput ja päätti lähteä viikonlopuksi Ilosaarirockiin. Minä olen pitänyt pitkästä aikaa toimistopäivää täällä pirtinpöydällä: vastannut viesteihin ja yrittänyt kuroa rästejä kiinni – se on kumman hidasta, kun on pitkälti lomaillut viimeiset viikot. (Ja henkisesti jo aika paljon ennen sitäkin.)
Lounaasta on liian pitkä aika. Kävin juuri katsomassa, jos repusta löytyisi jotain. Onnisti! Gloriously glutenfree proteiinipatukka ja Apteekkarin pehmeitä salmiakkipastilleita. Kyllä näillä pärjää ainakin pari tuntia.
Se on vähän huvittavaa, jopa vähän pahoiteltavaa, että kirjoittaminen tapahtuu aina pysähtyneessä hetkessä. Sitä ei yksinkertaisesti voi tehdä lennosta, se on lähes fyysinen mahdottomuus. Pysähtyneisyys taas usein tarkoittaa, että kaikki tunteet ja tunnelmat ryöpsähtävät hetkessä päälle. Vähän samalla tavalla kuin spurtatessa pysähtyy yhtäkkiä ja tuntee oman, juoksun aiheuttaneen, ilmavirtansa pyyhkäisevän takaa päälleen. Tai kun veneilee ja sitten pysähtyessä jää omiin aaltoihinsa.
Olen oikeasti ihan vallaton ihminen, vaan kirjoittaessa varsin usein melankolinen ja ryöpsähtelevä, minkä te sitten tekstistä saatte vallattomuuteni sijaan. Mutta siitä ei voi minua syyttää, vaan pysähtymistä. Sitä jälkikäteen selkään puskevaa ilmavirtaa ja venettä keikuttavia aaltoja.
Yritän nyt parhaani mukaan taistella, etten taas ryöpyttäisi palstaa täyteen haikeaa kesätunnelmaa: ”Byääää tunteeni ovat kuin vuoria, yäääää kukaan ei ymmärrä mitä sisimmästäni satelee, huohhhh näitä tunnelukkoja ja nyyhkynyy kuinka elämä onkaan niin itkettävän kaunis yäää.”
Ei auta, että kuuntelen Justin Debbuttia. Niin sairaan hyvää musiikkia. (Ja sitten jos pidät hänestä, niin kuuntele Sons of the Eastin Come away. Se on kyllä minun biisini, mutta koska minäkin pöllin sen ystävältäni, niin ehkä sinäkin voit omia sen.)
Mutta niin, Suomi. Tuntuu ihanalta olla juuri täällä. On ihana kulkea avojaloin, tuntea maa vähän lähemmin kuin sen tuntee kengät jalassa. Vuokatin vaara nousee vieressä vaatimattomasti sopivan korkealle ja kuitenkin ihan matalalle, nämä kuvat ovat sieltä tiistaina keskiyöllä. Ahdistun helposti ulkomailla, jos kaikki ympärillä on megalomaanisen suurta, jylhää ja upeaa. Kaipaan kotiin, pienten tai maksimissaan keskikokoisten asioiden ja maisemien ääreen.
Eilen olimme Sotkamon Jymyn pesisottelussa ja kun istuin siellä pitkillä puupenkeillä hattara kädessä ja hurrasin joukkueelle, josta en tiennyt mitään etukäteen, tuntui kivalta. Vaikka joka paikassa kärysi grillimakkara, ja vaikka Joensuun joukkueen kovaääniset kannattajat olivat melkoisia rääväsuita, tuntui kivalta.
Tunnin päästä isoveljeni tulee nappaamaan minut tästä ja ajamme mökin kautta viikonloppuseikkailulle kaksin. Se on hänen lahjansa minulle. Aika kivaa.
Miksi kukaan haluaisi koskaan lähteä täältä minnekään?
-Henriikka
