25.8.2019

Reilireissulle Eurooppaan äidin kanssa – parasta!

–

matkustus, perheTags: interrail, juna, junamatkustus, maata pitkin -matkustus, reili

Kaupallinen yhteistyö: reililiput saatu VR:ltä

Keltainen bussi etenee mukavassa tahdissa Riikasta Vilnaan, Latviasta Liettuaan. Liettuan hanavesi on luetun mukaan Latvian hanavettä turvallisempaa jälkimmäisen vanhojen putkistojen vuoksi. Oon vähän hunsvotti noiden vesien kanssa välillä, niin kuin vähän kaikessa. Liian luottavainen. Toisaalta, sillä piirteellä olen myös saanut elämässä aika paljon, usein myös niitä muistettavimpia ja kauniimpia hetkiä ja kohtaamisia.

Interrail äidin kanssa starttasi eilen, kun lautta lähti yhdeksältä Helsingistä kohti Tallinnaa. Kuljemme Puolaan saakka bussein, sillä Viro ja Latvia eivät edes kuulu reilimaihin, ja Liettuassakin linja-autot toimivat vielä huomattavan paljon rataverkostoa paremmin. Äiti reilasi edellisen kerran vuonna 1984, 35 vuotta sitten, samoihin aikoihin kuin nyt, elo-syyskuun taitteessa. Kirjoitti rakkauskirjeitä isälleni ja osti kauniit nyörisandaalit ja mustat herrainkengät. Kuulemma tuliaiseksi toi rakkaalleen boysenmarjahilloa ja kiviä Garda-järven rannalta. Ei muuta. Toisaalta, mitä muuta sitä ihminen voisi toivoakaan?

Eilisen tähtihetkiä oli tajuta, että kotiovi on lukittu ja reissu on alkanut. Äidille täyttä lomaa ja minullekin miltei. 22 yötä ihanaa matkustusta, keskittyen käynnissä olevaan hetkeen. Tällä kertaa olen varannut ennakkoon kaikki bussiliput, maisemajunaliput ja majapaikatkin ja meillä on aina oma huone. Juna-aikataulutkin ovat tiedossa, jopa varavaihtoehdot, jos missaamme jotain. Tämä on stressitön reili, hyvin klassisesti kovin erilainen kuin kaksi aiempaa taittamaani. Tai varsinkaan se ensimmäinen, jolloin vedettiin pelkkää ranskanleipää ja nukuttiin ties missä. Tämä ei ole enää 18-vuotiaan reppureissu-unelma. Mutta en kaipaa turvattomuuden tunnetta enkä väsymystä, kun on yrittänyt nukkua hyvin makuupussissaan rautatieaseman kivilattialla tai mykkyrässä istumapaikalla yöjunassa. Tuntuu hyvältä olla virkeä ja energinen.

Kolme viikkoa äitin kanssa on ihana ajatus. Olin vuosi sitten keväällä isäni kanssa Trans-Siperia junamatkalla Helsingistä Mongoliaan ja sieltä takaisin Venäjän Vladivostokiin. Viime vuoden lopussa sain ajatuksen, että haluaisin kahdenkeskeisin matkan myös äidin kanssa ja lähetin siltä seisomalta viestin:

7.12.2018

klo 13:14, minä:
”Pitäiskö mun ja sun lähteä reilaamaan? Oon tässä miettinyt, että olis kiva sun kanssa tehdä tässä jossain vaiheessa reissu, niin kuin tein isänkin kanssa. Se vois olla ihan joku muukin reissu! Mutta tuli meileen, että reilihän vois olla aika hauska.”

klo 13:23, äiti:
”Joo, reilaamaan. Sopii!”

klo 13:23, minä:
sydän

klo 13:39, äiti:
peukku, pussaava naama

Ja täällä sitä nyt ollaan. Eilisiltana, hämmentävän lyhyen matkustuksen jälkeen (2 h lautassa ja 4,5h bussissa), olimme yhtäkkiä jo Riikassa. Illalla kuljimme ympäri vanhaa kaupunkia, ihailimme paikallista designia ja arkkitehtuuria, ja tunsimme itsemme onnekkaiksi kaupungin hiljalleen pimetessä. Nostimme ruusulimsamaljat kaiken kunniaksi ja totesimme, että tuskinpa tullaan riitelemään. Totesimme myös, että varmaan kolmen viikon jälkeen mukava nähdä vähän muitakin ihmisiä.

Tämä on sellainen siirtymäriittimatka. Vähän kuin uusi elämä olisi jotenkin alkamassa. Oon täyttynyt kivasti uudesta energiasta, odotan syksyä suurella innolla. Kaikki on tosin hyvin. Koen olevani taas ihan oma itseni. En matkalla omaksi itsekseni, vaan jo ihan oma itseni.

Jos teillä on vinkkejä Vilnaan, Bialystokiin, Ostravaan, Sankt Pölteniin, Mariezelliin, Rijekaan, Blediin, Salzburgiin, Lyypekkiin tai Malmöhön, niin voi laittaa vinkkejä tulemaan. Otamme kiitollisina vastaan. Kiinnostaa: luonto, paikallinen elämä ja käsityökulttuuri, kahvi, ruoka, elämän ihmeellisyys. Ei niinkään kiinnosta: puuduttavan syväluotaava historiallisuus, museot tai sisäilma, shoppailu.

On ihana, kun voi nauraa yhdessä, puhua tai olla puhumatta. Äskeinen keskustelu tiivisti hyvin kommunikaation helppoutta:

”Älä hölötä.”
”Hölötänpäs.”

-Henriikka

5.6.2018

Juna, kulkupeleistä rakkain

–

matkustus, yhteistyöTags: juna, vr

Kaupallinen yhteistyö: VR & Asennemedia

Muistan edelleen, kuinka lapsena oli jännittävää kiivetä sinivalkoiseen pikajunaan. Rautaportaita pitkin, rautaisesta kaiteesta kiinni pitäen pääsi hinaamaan pienet kinttunsa kyytiin. Muistan, miten jännityksellä odotin konduktööriä, kuinka toivoin hänen tarjoavan ruskeaa, kivalla kuvalla varustettua lastenlippua ja kuinka rohkaistuin sellaista kysymään, jos tarjousta ei kuulunut. Toivoin aina uudenlaista kuvaa, sillä keräsin erilaisia lippuja – minulla oli niitä melkoinen pino. Isäni oli ja on veturinkuljettaja, ja kuljimme koko perhe paljon junalla.

Muistan vanhojen pikajunien pehmeänkarheat penkit, muhkeat päännojat ja kuinka kolisevissa vaunujen välisissä liittymäkohdissa pelotti. Muistan, kuinka isoveljeni kiipesivät joskus hattuhyllyille pötköttämään, kun olimme vaunun ainoat matkustajat (pelkäsimme konduktöörin suuttuvan, vaan hän nauroi), ja kuinka toisella reissulla parivuotias pikkusiskoni kailotti täyttä kurkkua itsekeksimäänsä laulua koko junakansan korvien iloksi. Muistan eväsrasioihin käärityt, vähän pehmenneet ruisleivät juustolla ja kurkkuviipaleilla, muistan marjamehun pienissä mehupulloissa. Muistan, kuinka luotin vakaasti vanhemman isoveljeni huolenpitoon, kun lähdimme ensikertaa nelisin sisarusporukalla junamatkalle.

Kellään juttujani vähänkään aktiivisemmin seuraavalla ei ole voinut mennä ohi, että olen kääntänyt aika radikaalisti kelkkaani kuluneen vuoden aikana koskien ajatuksiani matkustamisestani ja eritoten omista matkustustavoistani. Ajatustyö lähti ankarasti käyntiin jo viime vuonna, vaan tänä vuonna uuvuin vasta kunnolla ajatusteni alle, mikä toisaalta potki ja motivoi miettimään parempia ratkaisuja: haluan matkustaa kestävämmin.

Kestävämpää matkustusta koskevia kirjoituksia olen hahmotellut erikseen, vaan nyt keskityn juniin ja kesään! Tuntuu, että olen yhtäkkiä saanut taas junat takaisin elämääni syvien kelojeni kautta vielä tärkeämpänä asiana kuin ennen. On aivan selkeää, että suosikkikulkupeliäni kysyttäessä vastaukseni on juna. Vaikka olenkin aina junaillut ympäri Suomea, Eurooppaa ja Aasiaakin ahkerasti, tänä vuonna tuntuu, että tuhlaajapojan tavoin olen palannut isän lempeään syliin.

Tulen matkustamaan tänä kesänä paljon, vaan pääasiassa Suomessa. Kalenterissa on viisi ja puoli viikkoa tyhjää tilaa lomalle ja töille, joita voin tehdä mistä tahansa Suomen nurkasta käsin. Olen suunnitellut laajaa Suomen valloitusta, johon kuuluu niin autoilua kuin junailua ristiin rastiin kotimaassa. Pariksi viikoksi otamme appivanhempien auton lainaan roadtrippiä varten, mutta toivon, että voin suunniteltujen reittien rinnalla melko spontaanistikin hypätä junaan tai bussiin ja lähteä kesäreissuun. En välitä turhan paljon ajella itse, joten olen mieluusti matkustajana maisemien vilistessä ohitse.

Erityisesti erilaiset kesätapahtumat ovat itselleni sellaisia hetkiä, jolloin valitsen kaikkein mieluiten junan. On mukava kulkea niin, että voi samalla lukea, tehdä töitä tai touhuta muuten vain omiaan ja toisaalta perillä on ihana riekkua, valvoa ja kesäillä ilman, että tarvitsee säästellä voimavaroja ajamista varten. Olen huomannut valitettavasti joskus itsekin, miten helposti reagointikyky ja ajoskarppius heikentyvät väsymyksen lisääntyessä. Lisäksi on kiva, jos junaan sattuu muitakin, joilla on samat aikeet. Kyllä sen usein vain aistii, jos matkan määränpää on sama tai edes samankaltainen.

Festarit tulevat ensimmäisinä mieleen tulevista kesätapahtumista, joihin kulkisin kiskoilla. Harkinnassa on ainakin Pori Jazz ja Flow Festival, joskin jälkimmäiseen tuskin otan junaa, mutta ensimmäiseen olen kulkenut junalla ennenkin useaan otteeseen. Muistan myös, kuinka otimme vuonna 2009 festarijunan Ilosaarirockiin. Minulla oli leopardikuvioinen huivi solmittuna epämääräisen kynityn hiuspehkoni sekaan ja valtavat aurinkolasit. Junassa vallitsi odottava, värikäs festivaalimeno. Tänä vuonna VR kuljettaa vaivattomasti ainakin Weekendiin, Tikkurila Festivaaleille, Qstockiin, Rockfestiin, Ilosaareen, Provinssiin, Ruisrockiin, Tammerfestiin, Pori Jazzeille, Kotkan meripäiville, Down by the Laituriin ja Summer Upiin (ihana tajuta listatessaan myös se, miten paljon ja miten monessa paikassa Suomessa kesäisin tapahtuu).

Savonlinnan Oopperajuhliltakin on aika ihanat kesämuistot, vaikken oopperan ystävä oikein olekaan. Eikä Suomen kesä onneksi rajoitu vain musiikkitapahtumiin. Haluisin kovasti kokea taas Jukolan Viestin tunnelman ja aloituksen, tällä kertaa vain katsojana. Sitten olisi muitakin maailmanluokan skaboja, jotka haluisin vähintään kerran elämässäni kokea: eukonkannon MM-kisat, lypsyjakkaranheiton SM-kisat, suopotkupallon MM-kisat (täällä haluisin kyllä pelatakin), kesäpilikin MM-kisat. (Kesäpilikin järjestää muuten samainen kaheli taho, Pudasjärven urheilijat ry, joka järjestää myös umpihiihdon MM-kilpailuja talvisin. Minä kaheli olen ensi vuonna osallistumassa.) Ainiin! Ja sitten on tietysti myös Jyväskylän rallit, joista ainakin kaikki JK-kasvatit aina meuhkaavat. Loppukesän kruunaa Helsingin Juhlaviikot, jonne minä en toki tarvitse kyytiä, mutta teistä ehkä joku tarvitseekin.

Minusta on mukavaa, että VR on monien kesätapahtumien aktiivinen kumppani ja kuljettaa moneen Suomen kolkkaan. Ja kun junaliput tilaa etukäteen, ne saa edullisemmin. Säästöliput tulevat myyntiin 130 päivää ennen matkustuspäivää ja esimerkiksi Ilosaarirockin aikatauluihin parhaiten sopiva junavuoro myydään noin kaksi viikkoa etukäteen loppuun, joten vikkelä saa joskus olla. Kesällä lisätään myös valtavasti säästölippujen määrää.

(En kestä yllä olevaa kuvaa! Katsokaa nyt millainen junakeisari olen. Kuolen nauruun.)

Muistan edelleen, kuinka junanraiteet olivat minulle nuoruuden, teiniajan turva. Turva vapauteen. Pääsin joka viikko tanssitunneille Lahteen, pääsin kulkemaan viikonloppuisin ja lomilla omineni ihanaan Helsinkiin. Helsinki tuntui koko maailmalta. Saadessani lisää kavereita ympäri Suomea, juna kuljetti monta kertaa vuodessa Ouluun, joskus Tampereelle, joskus Turkuun tai Jyväskylään. Lähijunat puksuttivat Nastolaan, Hyvinkäälle, Ryttylään ja Orivedelle, hienot uudet Intercityt pääkaupunkiseudun sykkeeseen, ja lähijunat sieltä jälleen eteenpäin syvemmälle kaupunkiin ja Espooseen ystävän luo. Junat olivat minulle passi vapauteen – ja siltä ne tuntuvat yhä.

Olen jo omassa päässäni ja ajatuksissani tehnyt tietoista muutostyötä: junamatkustus tuntuu jo itselleni luksukselta. Ravintolavaunusta saa hyvää kahvia ja nykyisin vaikka mitä ruokaa (vegaanista, gluteenitonta..), kyyti on tasaista ja nopeaa, rattia tarvitse käännellä, eikä omalta paikaltaan tarvitse nousta kuin vasta perillä.

Että hurraa vaan junat ja kiskot ja kaikenlaiset reitit kohti vapautta, kohti kesää!

-Henriikka

18.8.2015

Trans-Siperia aasta ööhön: käytännön ohjeet junamatkalle

–

elämä, matkustus, vinkitTags: aamukahvilla, beijing, juna, junamatka, matkustus, mongolia, ohjeet, olosuhteet, pakkaaminen, ruokailu, russia, siperia, suomi, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, tutorial, ulan bator, venäjä, vinkit

Janne tässä moi. Nyt on luvassa raakaa faktaa, Henriikka nimittäin pyysi minua kirjoittamaan Trans-Siperian junamatkasta kattavan infopaketin vastaavaa reissua miettiville.

Jos ja kun olet lukenut kesäkuussa taiteillun 11-osaisen matkakertomuksemme (alkaa tästä) tämä kirjoitus on varmasti osittain kertausta. Selvää on myös, että vastaavan reissun suunnittelijat ovat blogin lukijoissa todennäköisesti marginaalissa, mutta osalle juttu on toivon mukaan avuksi.

Venäjällä junailusta on tullut koko ajan suositumpaa, eikä ihme: askeettinen junakokemus tutussa mutta niin vieraassa naapurimaassamme on tylsyydessään ihmeellisen kiehtova. On todella mukava tunne nostaa kirja nenälle omalla punkallaan ja antaa kiskojen kolinan rauhoittaa usean päivän ajaksi.

Listaa tullaan päivittämään vinkkien ja kommenttien perusteella, lisäksi kaikkiin kysymyksiin vastataan kykyjen puitteissa, joten avatkaa sanaiset arkkunne!

Reitin suunnittelu

Reitin pohtiminen on varmaan monille se ensimmäinen juttu. Vaikka Trans-Siperian rata kulkee virallisesi tiettyä reittiä pitkin Moskovan ja Vladivostokin välillä, kohdetta voi vaihaa ja matkan varrelta voi poiketa syrjäkyliin ja metropoleihin useammassa kohtaa. Stopit reitin varrella ovatkin iso osa matkakokemusta, joten suuri suositus niille. Ensin kannattaa kuitenkin miettiä matkan päämäärä, sillä se määrittää paljon: jatkuuko matka kohdekaupungista vielä eteenpäin, miten jatkoyhteydet toimivat ja niin edespäin. Kun päämäärä on selvä, perehtyminen radanvarsikaupunkeihin voi alkaa.

Moskova-Peking:
Meidän reittimme kulki Moskovasta Mongolian kautta Pekingiin. Tämä reitti on erinäisten lähteiden mukaan kaikista suosituin turistireitti, ja varsin ymmärrettävästi: matkalle mahtuu kolme valtiota ja Pekingistä on helppo jatkaa mihin suuntaan tahansa kulkuvälineellä jos toisella. Suoria junia kulkee tällä välillä vain yksi viikossa per suunta (ja sekin on todella usein loppuunvarattu), mutta harvemmin koko matkaa painellaankaan täysin suoraan. Moskovasta katsottuna risteyskohta sijaitsee vasta neljän vuorokauden matkustamisen jälkeen Ulan Uden kaupungissa, jossa tämä rata kääntyy kohti etelää perinteisen Trans-Siperian radan posottaessa kohti itää. Ulan Udeen asti voi siis rauhassa matkustaa millä junavuorolla tahansa.

Moskova-Vladivostok:
Toinen todella suosittu väli on se varsinainen Trans-Siperian rata, eli reissu Moskovasta Vladivostokiin. Matkaa tulee tällä reitillä yhtä monta päivää, mutta päämääränä on Kiinan järkyttävän kokoisen pääkaupungin sijaan neuvostohenkinen teollisuuskaupunki Japaninmeren rannalla, Koreoiden pohjoispuolella. (Tätä kirjoittaessa totesin, että onpahan siinäkin aikamoista mystiikkaa. Pitäisi varmaan vielä sekin testata.)

Suosittuihin pysähdyspaikkoihin kuuluu esimerkiksi Baikaljärven rannalla sijaitseva Irkutsk, sekä Kazan, jonka kautta perusreitti ei edes kulje, mutta jota ympäröivää Tatarstanin tasavaltaa monet pitävät hyvin kauniina ja näkemisen arvoisena kohteena. Under the radar -vaihtoehto on myös esimerkiksi Trans-Mantsurian rata, joka päätyy Pekingiin, mutta ei suhaakaan Mongolian läpi vaan kiertää sen itäpuolelta.

Muista myös, että jos et aio kulkea edestakaisin, reitin voi kulkea kumpaan tahansa suuntaan. Länsi-itä –suunta on käytännössä aina suositumpi, etenkin länsimaalaisten keskuudessa. Aidon venäläisseuran varmistamiseksi suositellaan siis idästä kohti Moskovaa matkaamista. Varsinaista turistungosta tuskin on kummallakaan suunnalla.

LIPUN OSTAMINEN JA MATKUSTUSLUOKAT

Lippujen hankinta:
Lipun ostamiseen on muutama eri vaihtoehtoinen tapa. Itse ostimme lippumme Venäjän rautateiden omilta verkkosivuilta, mikä oman kokemuksen ja muutamien lähteiden perusteella on kaikista halvin tie. Selaaminen on yksinkertaista, mutta varsinainen ostotapahtuma vaatii rekisteröitymistä, joka kuitenkin käy melko kivuttomasti. Huomaa, että kaikki juna-aikataulut näytetään Moskovan ajassa, kaupungin aikavyöhykkeestä riippumatta.

Toinen tapa on rynniä Moskovassa (tai muussa lähtöpaikassa) lippukioskille tikettien toivossa. Näillä tiskeillä lippujen hinnat ovat samaa luokkaa kuin yllämainituilla verkkosivuilla, mutta palvelua voi olla hankala saada ilman venäjänkielen taitoa. Paikalliset sanovat, että etenkin suoriin Moskova-Peking -juniin tämä on melko toivotonta, mutta muihin voi löytyäkin paikkoja etenkin, jos ei matkusta aivan pahimpana lomakautena. Lippuluukulta ostaminen on todellisen fiilismatkustajan tapa, kun suunnitelmia ei haluta tehdä etukäteen.

Kolmas tapa hankkia matkalippunsa on erinäisten matkatoimistojen kautta. Matkatoimiston kautta voit hoitaa kaikkien lippujen (ja viisumien) hankkimisen simppelisti ja vaivattomasti, mutta huomattavasti kalliimmin. Paitsi että firmat tietysti ottavat välistä, suurin osa matkatoimistoista ei tarjoa mahdollisuutta ostaa halvimman luokan, eli kolmosluokan matkalippuja. Kyseessä on siis ennen kaikkea budjetti vs. vaivattomuus -kysymys.

Huomioi, että minkäänlaista sarjalippua Venäjän juniin ei voi ostaa. Jos siis päätät stoppailla matkan varrella ahkerasti, ostat lipun jokaiselle välille erikseen. Tämä tulee tietysti jonkin verran kalliimmaksi, muttei mitenkään mainittavasti.

Lisäksi on sanottava, että lähes kaikkia suosittuja reittejä liikennöidään myös linja-autoilla tai muilla kulkupeleillä. Ei ole epätavallista, että jonkin välimatkan liput onkin myyty jo parin päivän ajalta loppuun. Silloin 15 tunnin bussimatka tai minivankyyti on myös varteenotettava vaihtoehto.

Matkustusluokat:
Lipunoston suhteen olennainen kysymys on, missä luokassa haluaa matkustaa. Valintaan vaikuttaa oma matkabudjetti (josta seuraavassa kappaleessa), mutta myös omat tavoitteet ja vaatimukset matkan puitteista. Venäjän junissa on pääsääntöisesti kolme matkustusluokkaa:

Luokista hintavimman, eli ykkösluokan valitseva löytää itsensä kahden hengen hytistä, jossa saattaa junasta riippuen olla erilaisia mukavuuksia, kuten pehmeämmät sängyt. Hyvällä tuurilla high-seasonin aikaan ykkösluokkalainen saa jopa oman pienen privavessan. Jos matkaat kahdestaan, etuna on mukava määrä yksityisyyttä. Jos taas matkustat yksin, tilanteesta saattaa hyttikaverista riippuen tulla hyvin mukava tai todella kiusallinen. Huomaa, että tätä luokkaa ei todellakaan löydy kaikista junista ja henkilökohtaisesti ajattelen, ettei se kovin järkevä rahareikä olekaan – Venäjän juniin ei ylipäätään kannata mennä luksusta etsimään.

Toinen luokka eli kupé löytyy kaikista junista. Kupét ovat neljän hengen hyttejä, joista varaat yhden sängyn. Sängyt ovat laadultaan aikalailla samanlaisia kuin muissakin luokissa, vaikka tämäkin riippuu hieman junasta. Jos arvostaa yksityisyyttä ja matkustaa neljän hengen porukassa, kakkosluokan edut ovat selvät: ovet saa lukkoon, jalkatilaa on enemmän, eikä huono lotto-onni voi tuoda epämääräisesti tuijottavaa keski-ikäistä venäläismiestä viereiseen punkkaan. Toisaalta kakkosluokan makuupaikka on lähes tuplat kolmosta kalliimpi, eikä tasoero ole yksityisyyttä lukuunottamatta kovin merkittävä.

Kastin pohjalta löytyy kolmosluokka eli karjavaunu, venäläisille plastkartny. Vaunu koostuu ikään kuin yhdeksästä kuuden sängyn kokonaisuudesta yhden käytävän varrella. Avotilassa on siis yhteensä 54 petipaikkaa. Karjavaunun etuihin lukeutuvat sen edullinen hinta ja sosiaaliset puolet: käytävän varrella kohtaa varmasti monenlaista kulkijaa. Meille karjavaunu oli budjettimatkaajina ja ”autenttisten kokemusten” etsijöinä luonnollinen valinta, emmekä pettyneet.

Budjetti

Iso lohko matkabudjetissa kuluu ylläesiteltyihin junalippuihin. Se on myös se osuus, jota on vaikea tarkkaan arvioida, sillä muuttujaan vaikuttaa junatyyppi, matkustusluokka, ostopaikka ja se, kuinka paljon matkan varrella aikoo pysähdellä. Suoran matkan edullisimmassa luokassa Moskovasta Vladivostokiin saa noin 300 eurolla. Me starttasimme Helsingistä ja pysähtelimme muutaman kerran matkan varrella, jolloin matkojen yhteishinnaksi tuli noin 500-600 euroa. Sen pitäisi riittää sekä Helsinki-Peking -reitille, että Helsinki-Vladivostok -välille kolmosluokassa. Jos sen sijaan ostaa liput matkatoimistosta, pysähtelee paljon ja nukkuu kakkosluokan hytissä, rahaa kuluu tuhat euroa enemmän. Suosittelen tsekkailemaan hintoja tuolta Venäjän rautateiden verkkosivuilta, esimerkiksi täällä esitellystä taulukosta ja kyselemään erinäisiltä matkatoimistoilta.

Viisumeiden osto on toinen pakollinen rahareikä. Suomalainen saa viisumit sekä Kiinaan että Venäjälle hyvin helposti täyttämällä muutamia lomakkeita. Rahaa ne syövät Venäjän osalta mukavat 84 euroa, Kiinan osalta taasen noin 70 euroa. Mongolia on poistanut viisumivaatimuksensa Suomen kansalaisilta muutama vuosi sitten. (EDIT: Mongoliaan tarvitsee taas viisumin!) Muista hankkia viisumit hyvissä ajoin!

Majoitusbudjetti riippuu täysin pysähdysten määrästä ja kestosta. Hostelliasuminen ei ole mainittavasti Suomea halvempaa, mutta varmasti edullisiakin majataloja löytyy. Referenssinä, me nukuimme Irkutskissa 20 € / yö (sisälsi lounaan) ja Mongolian pääkaupungissa Ulan Batorissa 13 € / yö. Ruoan suhteen löydät kätevän taulukon esimerkiksi täältä. Pääasiallisesti ruoka on hieman Suomen hintoja halvempaa Moskovaa lukuunottamatta, joka on hyvin kallis.

Pakkaaminen

Tässä kätevä pakkauslista, joka kyllä oikeastaan sopii checklistina reissulle kuin reissulle. Ei sitä tarvi orjallisesti noudattaa, mutta ainakin vinkkejä tästä saa:

• Bikinit • Maitohappobakteerit • Pyyhkeet (ohuet!) • Vaatteet • Kevyt juomapullo • Aurinkorasva • Lenkkarit • Huivi • Lippis • Hygieniatuotteet • Shampoot ja pesuaineet • Omat lääkkeet • Muki • Passi • Rahapussi / käteistä • Korvatulpat Pelikortit • Purkkaa • Vihko • Kyniä • Kirjat • Laturit / reissu-akku-laturi • Rakkolaastarit/normilaastarit • (Kuivashampoo) Muovipusseja • Vessapaperi • Aurinkolasit • Narua • Jeesusteippi• Pieni peili • Eväät (erityisruokavaliot) • Meikit • Lukko • Puukko • Yleistyökalu • Silkkimakuupussit• Harja • Opaskirja (padilla?) • Kertakäyttösadetakit • Sandaalit • Sateenvarjo • Hihnoja • Ohut ja kevyt takki • Antibioottikuuri • Laktoosipillerit • Otsalamppu • Usbikaapelit sun muut (hubi?) • Muistikortit • Kamera • Kameran laturi • Tussi • Passikopiot ja kaikki muut tositteet • Opiskelijakortit / muut kortit • Kuulokkeet ja soitin • Kangaskassi • Päiväreppu

Muutamia nostoja:
Kenkäpuolella ehdoton suositus helposti jalkaan sujautettaville sandaaleille / släbäreille / flip flopeille. Lattiaa kyllä siivotaan kerran päivässä, joten se ei sinänsä ole törkyinen, mutta kunnon varvastossut tekevät käytävillä liikkumisen huomattavasti kivemmaksi – puhumattakaan vessakäynneistä. Sitä paitsi venäläisiltä löytyy vastaava varustus jaloista.

Vessakäynneistä puheenollen – varaa mukaan wc-paperia. Meidän matkallamme sitä oli aina toileteissa, mutta aivan kaikilla ei ole ollut yhtä hyvä tuuri.

Gadgettidiggareille kätevänä vinkkinä USB-hubi, eli –jakorasia. Uudemmista vaunuista löytyy ruhtinaallisesti yksi pistorasia per kuusi punkkaa, mutta vanhemmissa niitä on koko vaunulle vain kaksi. Tuskin junassa tulee turhan paljon tarvettakaan laitteiston lataamiselle, mutta on aina kohteliaampaa ja nopeampaa ladata kaikki vipstaakelinsa kerralla. Ja tietysti ylimääräisiä laturipaikkoja voi tarjota myös matkakumppaneille.

Omia astioita ei välttämättä tarvitse mukaan, sillä junasta voi lunastaa panttia vastaan teemukin. Tämä tuntui olevan tavallinen käytäntö paikallisten keskuudessa. Meillä oli omat ruokailuvälineet (kuppi, kippo, lusikka-haarukka) mukana, minkä koimme varsin mukavaksi aamupuuroa keitellessämme.

Sanottakoon nyt vielä, että kuten reppureissulle yleensäkin, pakkaa maltilla! Yleensä tavaraa tulee otettua aina liikaa. Toki perusreppureissuun verrattuna on otettava huomioon, ettei pyykkääminen (saati suihkussa käyminen) junassa onnistu, eli jos aiot matkata koko seitsemän päivän junaradan yhteen pötköön, ota mukaan useampi paita ja alushousut – sinun ja matkatovereidesi iloksi.

Itsellämme oli matkalaukkuina hyväksi todetut 50-60 -litraiset rinkat. Junaolosuhteissahan matkakassin tyypillä ei ole periaatteessa suurempaa merkitystä. Jos siis olet tottunut käyttämään vetolaukkua tai kiekkokassia, etkä aio kulkea väliasemilla tai kohteessa pidempiä matkoja tee mitä lystäät.

Ruokailu junassa

Käytännössä erityisruokavalioista kärsimättömän ei tarvitse kantaa ruoanmurustakaan mukaan junaan. Jokaiselta asemalta löytyy kioskeja, kauppoja ja mummoja, jotka tarjoavat antimiaan. Kioskeista löytää elintärkeää kylmää vettä ja muita juomia, nuudeliannoksia, jäätelöä, hedelmiä ja kiskan koosta riippuen melko laajallakin valikoimalla muuta syötävää. Mummoilla myynnissä on kalaa, täytettyjä piiraita mysteerisisällöillä, lihamöykkyjä ja pottuja. Hinnat eivät päätä huimaa, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 senttiä.

Koska samovaarista saa mielin määrin kiehuvaa vettä, kätevintä on suunnitella ruoka-annoksensa sen ehdoilla. Nuudeleita saa kioskeilta ja esimerkiksi pussikeittoja ja kaurahiutaleita voi ostaa moskovasta tai matkan varrelta isommista kaupoista.

Junista löytyy myös ravintolavaunut. Niiden taso kuulopuheiden perusteella vaihtelee paljon, joten on tuurista kiinni, sattuuko junaasi gourmet-ravintola vai räkälä. Myös junayhtiö vaikuttaa ravintoloihin, sillä kiinalaisten operoimissa junissa menyy on luonnollisesti kiinalaisempi. Se on kuitenkin varmaa, että ravintolavaunujen antimet ovat melkoisen hintavia. Me emme omalla reissullamme junaravintolassa ruokailleet, joten kirjoitahan ihmeessä kommentteihin niistä omia kokemuksiasi!

Junaolosuhteet & Turvallisuus

Lopuksi vielä pari sanaa junaolosuhteista. Mitään luksustahan ei ole tiedossa, muttei kauhutarinoita jätöksistä vessojen seinillä ja vodkapäissään riehuvista miehistäkään kannata uskoa. Jokainen saa oman sänkynsä, jokaiselle annetaan muovipussitetut puhtaat lakanat ja toisia matkustajia arvostetaan. WC:t (joita on kaksi per vaunu) ja muut tilat ovat melko siistejä, ja kaksi junaemäntää siivoavat niitä päivittäin. Kanssamatkustajina on todennäköisimmin vanhuksia, pieniä perheitä ja pitkiä työmatkoja taittavia miehiä. Vodkan lipittäminenkin on lain kirjaimen mukaan kiellettyä, eli jos sitä tapahtuu, sen ei luultavasti sinua pitäisi häiritä.

Sosiaalisuus voi olla junassa hankalaa, sillä kielimuuri on luultavasti venäjää taitamattomalle matkaajalle suuri. Venäläiset tuntuvat silti sosiaaliselta väeltä, eli hymyjä vaihdetaan ja yläsänkyläiset saavat tulla ventovieraan alasängylle istumaan. Myös ruokaa on usein tapana jakaa, joten pienet herkut (tai jopa tuliaiset Suomesta!) voivat olla hauskoja tapoja ottaa paikallisiin kontaktia.

Matkatavaroiden puolesta pelkääville meillä ei ole tarjota rötöstilastoja, mutta ainakin oma kokomuksemme oli hyvin turvallinen. Varmuus on tietenkin aina kiva, siksi välitön suositus lähtee alasängyn valinnalle nukkumapaikaksi. Sänkyosa lepää metallisen laatikon päällä, jonne matkamies tai -nainen voi sujauttaa arvotavaransa piiloon. Nukkua voi siis hyvillä mielin. Ja tämä laatikko on siis oikeasti iso: yhteen sai tungettua melko mukavasti kaksi rinkkaa ja kameralaukun.

Loppuun voisi vielä lainata Henriikkaa reissuraporttimme kolmannesta jutusta:

”Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä. Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi.”

Kommentoithan, jos koet jonkin kohdan kaipaavan muutosta tai täydennystä!
Hyvää Trans-Siperian matkaa!

– Janne & Henriikka

Lue koko Helsinki-Siperia-Mongolia-Peking-matkakertomus:

Trans-Siperia 1: Moskova
Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin
Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla
Trans-Siperia 4: Kohti Baikalia
Trans-Siperia 5: Talviturkki jäi Baikal-järveen
Trans-Siperia 6: Olkhonin saarella
Trans-Siperia 7: Venäjän yli Mongoliaan
Trans-Siperia 8: Uskomattoman kaunis Mongolia
Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa
Trans-Siperia 10: Pahuksen Peking
Trans-Siperia 11: Kiinan muurille ja kotiin

1.7.2015

Trans-Siperia 9: Mongolialaista elämää Ulan Batorissa

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, juna, matkustus, mongolia, siperia, trans-siperia, transsiberian, transsiperia, travelling, ulan bator

Selvisimme maaseutuseikkailulta takaisin Mongolian pääkaupunkiin, Ulan Batoriin, ehjin nahoin. Ulan Batorissa vilisee asukkaita reilun 1,3 miljoonan verran, mikä on huima määrä maan 80 000:n asukkaan toisiksi suurimpaan verrattuna. Silti se on sopivan kompakti pääkaupunki. Kaupunki on oikeastaan melko ruma, mutta aika mahtava silti. Olen kuullut Ulan Batorissa vierailleilta tutuiltani todella ristiriitaisia mielipiteitä paikasta. Toiset ovat ihastuneet paikkaan ikihyviksi, toiset haluavat heti lipettiin. Itse kuuluimme ekaan porukkaan.

Majoituksemme oli sohvasurffaus-tyylillä Ulan Batorissa työskentelevän jenkkipariskunnan lattialla. Pari osoitti uskomatonta laupeutta ottamassa meidät luokseen, sillä he olivat muuttamassa pois maasta vain päivän lähtömme jälkeen! Silti he olivat todella vieraanvaraisia ja avuliaita. Ensimmäistä iltaa vietimme rattoisasti isommalla porukalla, kun joukkoon liittyi heidän hyvin kansainvälisiä ystäviäänkin. Uusia tuttavuuksia oli Australiasta, Kanadasta ja Mongoliasta. Janne sai kunnian napata porukasta viimeisen kaverikuvan ennen muuttoa.

Kun majoittui keskustan alueella, lähes kaikki on kävelymatkan päässä. Mielenkiintoisia museoita, hyviä ravintoloita ja ostosmahdollisuuksia oli paljon. Mongolian suurimmaksi riskiksi turisteille mainittiin lähes joka paikassa taskuvarkaiden todella suuri määrä. Itse emme joutuneet näpistelijöitä kohtaamaan, mutta varoitukset saivat kyllä hieman vainoharhaisiksi. Joka toinen vastaantulija näytti yhtäkkiä tuijottavan laukkujamme kiinnostuneina. Ainakin tuli pidettyä omaisuudestaan lujasti kiinni. Minkäänlaista turvattomuuden tunnetta en kuitenkaan kokenut. Enemmän pelkään Helsingin asematunnelissa.

Mongolialaisilla on outo mutta yllättävän toimiva piirre liikennekulttuurissaan: jokainen auto on taksi. Virallisia, taksikyltillä varustettuja kiesejä oli liikenteessä vain vähän, sen sijaan kuului yleissivistykseen tietää tavallinen kilometritaksa. Siinä sitä sitten aina kyytiä vailla ollessa kökötettiin tienposkessa käsi ojossa ja yleensä ensimmäinen auto otti kyytiin. Viimeistään toinen.

Osa näistä kuljettajista teki tätä omien matkojensa ohella, osa ajoi vartavasten kyyditsemistä varten. Kuulemma maaseudulta Ulan Batoriin työn perässä muuttaneita on paljon, mutta palkkatyötä odotellessa paras tapa tehdä elanto on viedä ihmisiä paikasta toiseen. Yksi meitä kyydinnyt nuoriherra otti meidät matkaansa ilmaiseksikin, oli kuulemma sillä tuulella. Mies kertoi kuuluvansa Mongolian lumilautailumaajoukkueeseen ja omisti ravintoketjun Ulan Batorista. Melkoinen tyyppi.

Keskustan ytimessä on vastikään Tsinghis Khanin aukioksi uudelleennimetty tori. Mongolia on muutenkin täynnä Tsinghis Khan sitä sun tätä. Ainakin ova ylpeitä herrastaan. Aukion mukulakivillä kuhisi ystävyksiä, bmx-pyöräilijöitä ja jäätelönsyöjiä ja se toimi selkeästi jonkinlaisena kohtaamispaikkana. Myyntikojuja ei ollut, mutta lastenmentäville radio-ohjattaville autoille ja mopoille tuntui olevan kysyntää. Joka puolella oli ylpeitä vanhempia ohjaamassa mukuloitaan kauko-ohjattavissa vempeleissä.

Aukion reunalla sijaitsevan parlamenttitalon edessä väkijoukkoa vartioi isoherra itse, massiivinen Tsingis-patsas valtaistuimellaan. Koska se tuntui olevan suosittu kuvauskohde, myös me menimme nappaamaan itsestämme valokuvat sen edessä. Kaikkein hauskimpia poseerauksia meillä ei kuitenkaan enää pienen välikohtauksen vuoksi ole olemassa. Alinan ja Juuson tarjotessa parasta akrobaattishowtaan patsaan edessä, yksi sen vartijoista käveli suoraan Jannen luo ja pyysi antamaan kameran. Roskakorinappula löytyi nopeasti ja niin kuvat katosivat bittiavaruuteen. Juuso pahoitteli kovasti ja kysyi palikkaenglannilla ”no photo?”, johon vartija vastasi ”yes photo, no pose.” As simple as that.

Onneksi kyseessä ei ollut sen vakavampi loukkaus, vaikka tyyppi onkin ilmeisen arvostettu hahmo maassaan. Esimerkiksi Thaimaassahan pienestäkin kuninkaan kuvien häpäisystä voi saada vaikka selliä. Olisihan se aivan eri tilanne nytkin, kirjoittaa nyt matkajuttuja Mongolian vankilasta.

Ulan Batorissa käytimme aikaa shoppailuun enemmän kuin missään muualla matkan varrella. Hintataso ei ole sinänsä superhalpa, mutta melko edullista silti. Keskustassa on myös lähekkäin muutama edullinen kauppakeskus, joista State Department Store on se perinteisin ja paikallisten silmissä paras. Jakinvillaa, kashmiria ja nahkaa oli tarjolla paljon, ja ostin muutaman lampaanvillaisen tuliaishuivin kympillä ja itselleni parinkympin viltin.

Viitisen kilsaa keskusta itään sijaitsee myös todella suuri tori. Kojuja on hehtaarikaupalla ja tarjolla oli varmasti kaikkea mitä perusmongooli arjessaan kaipaa wc-harjoista moottorinosiin ja kengistä toffeevohveleihin. Osa tavarasta on käytettyä, suurin osa kuitenkin uutta, paljon on sitä tavallista ”Kiina-krääsää”. Löytöjä teimme muutamia (ostin pandanmuotoisen paistinpannun hih hii) ja viihdyimme torilla muutenkin kuumuudesta ja ihmismäärästä huolimatta yllättävän hyvin.

Paha olo tuli vain sillä osastolla, jossa pikku pupujusseja ja kissimirrejä oli laitettu myytäviksi hieman liian pieniin häkkeihin. Kuvamateriaalia täältä ei ole, sillä erityisesti tätä paikkaa oli mainostettu taskuvarkaiden paratiisina, joten kamera jäi suosiolla kotiin.

Kävimme toisiksi viimeisenä kaupunkipäivänämme vierailemassa maan isoimmassa buddhaluostarissa. Saimme todistaa jonkinlaista rukouslaulutilaisuutta, jossa purppuraviittaiset munkit pikkupojasta vanhaan herraan soittivat lyömäsoittimia ja lauloivat. Toisessa tilassa oli samaan aikaan käynnissä opetushetki.

On hienoa, että tällaisiakin kulttuurikokemuksia voi hankkia ja että luostarialueelle ylipäänsä pääsee tallustelemaan. Tuossa uskonnossa on kyllä jotain hyvin kiehtovaa, vaikka sen mystisyys samalla pelottaa. Buddhalaisuus on aina näyttäytynyt kristinuskon jälkeen kiinnostavimpana. Filosofiansa tasollahan se on melko ymmärrettävää, rauhaan ja rakkauteen pyrkivää. Luostarissa tosin väkisin mietin, kuinka raskasta voi olla suorittaa uskonnollisia menojaan, kun joku turisti on koko ajan toljottamassa.

Myös tavankaupunkilaisia oli luostarissa useita, ilmeisesti lausumassa aamurukouksiaan ja hiljentymässä. Janne nappasi itselleen pienen, noin yhdeksän euron sakonkin, kun otti alueella valokuvia, vaikka siihen olisi pitäny hankkia erillinen lupa. Oltiin Mongoliassa ilmeisesti erityisen huonokäytöksisiä. Muuten alueelle sisään maksoi kolmisen euroa.

Koska majoittajamme tekivät muuttoa Intiaan, siirryimme vielä viimeiseksi yöksi hostelliin. Hinta 8-hengen dormissa ei päätä huimannut, olisiko ollut 6 dollaria per henki. Jos halpaa backpacker-mestaa etsii, niin Sun Bath Hostelille suositus.

Aamulla otettiin tilataksi ja siirryttiin rautatieasemalle; välineenä oli taas juna-autokombo, sillä suorat junayhteydet Pekingiin kulkivat vain kahdesti viikossa ja halusimme viettää Mongoliassa extrapäivänkin. Keula oli siis kohti Kiinaa ja erityisesti huhupuheiden mukaan kuuhun saakka näkyvää muuria.

Käsityöläis-Juuso fiilisteli junan avoliekkistä samovaaria ja kaikki oli hyvin. Muutamat reissun raivopuuskat ja yhteentörmäykset oli jo unohdettu ja tiimi toimi kuin suomalaisten junien vessat.

– Henriikka

25.6.2015

Trans-Siperia 3: Kolisevan junan kiskoilla

–

kaverit, matkustusTags: juna, matkustus, plastkartny, railway, russia, transsiberian, transsiperia, travelling, venäjä

Kun kulki usean päivän ajan junalla, ajantaju hävisi. Omasta punkasta muodostui pieni pesä, josta seuraili ohikiitäviä maisemia ja kyliä ja syventyi kirjoihin. Avoimesta ikkunasta pieksi pientä tuulenpuuskaa. Ei ollut mihinkään kiire eikä mikään velvoittanut. Nukahtaa sai kun siltä tuntui ja aktivoitua taas kun koki tarpeelliseksi. Välillä joku paikallinen istui sängylläsi, ihan noin vaan lupaa kysymättä. Ensijärkytyksen jälkeen tajusimme, että niin se homma toimii. Sittemmin valtasimme itsekin monien mummojen jalkopäitä.

Samalla aika kuitenkin kiihtyi valtavan nopeasti. Tunteja saattoi kulua sekunneissa ja kumma kyllä, neljän yön jälkeen oli sellainen tunne kuin ei olisi vielä ehtinyt kyllästyä ihan tarpeeksi. Rupesimme puolitosissaan jo harkitsemaan saman reissun tekemistä Vladivostokiin asti yhtä kyytiä vain ihanan kyllästymisen tunteen takia (kyllästyminen taitaa olla aika tärkeä fiilis hektiseen elämään tottuneelle…). Toisaalta tunnen kyllä itseni. Sain jo lapsena ajan kulumaan vaikka minkälaisissa olosuhteissa omassa mielikuvitusmaailmassani. Tylsyyden tunne taitaa olla itselleni aika vieras.

(Huomio ylläolevasta kuvasta: kuka on katsonut New Girliä? Kuvan pappahan on aivan kuin Nickin puistobestis Tran). Kuvittelimme, kuinka käymme samalla lailla jakamassa hänelle huoliamme eikä hän ymmärrä puheestamme mitään.)

Kolmesta neljään kertaan päivässä juna jarrutti suuremmalle asemalle. Jos oli vaipunut horrokseen, nämä stopit tarjosivat hyvää taukoa lepäämiseen väsyneelle matkustajalle. Myös ihan tavallinen asemalla käyskentely teki hyvää maatessa jumittuneelle selälle. Käytännössä poikkeuksetta kävimme lunastamassa asemalaiturin kioskeilta jäätelötötteröt ja täydennystä vesivarastoihin. Tutuksi tuli Venäjän spesiaali, vaniljajäätelötikku. Mielettömän kokoinen puikkojäätelö pelkkää tylsää valkoista. Jotenkin reissussa sekin maistui ihanalta.

Asemalaitureita täyttivät matkustajien lisäksi joka kerta myös paikallisia ruokia, tarvikkeita ja lahjoja myyvät babushkat. Pörröisiä nalleja emme ostaneet, mutta rohkeudesta riippuen saatoimme tarkistaa, mitä syötävää heillä oli myynnissä. Yhtenä iltapäivänä ostin kokonaisen tuntemattoman kalan, toisena päivänä junassa nukkuville ystäville tuliaisiksi piiraita, joiden sisältö oli täysin sika säkissä. Varmasti todella eriskummallisiakin makuja olisi voinut päästä maistamaan, jos olisi ollut oikea rohkelikko. Hinnat eivät päätä huimanneet, joskaan hintataso ei myöskään ole aivan maan tasalla. Jäätelöpuikko oli laiturin kioskista euron verran, kaalipiiras ehkä 50 snt. Suurin taloudellinen panostukseni taisi olla maailman rumimmat, mutta junassa oleskeluun maailman kätevimmät vaalenapunaiset suihkusandaalit. Maksoivat peräti femman.

Toinen päiviä rytmittävä tekijä oli ruoka ja yhteiset teehetket. Ruokailu nyt ei suoranaisesti ollut mitään luksusta, mutta yhdessä syöminen oli leppoisaa ja miljöö sai kaiken tuntumaan ylevältä.

Koska samovaari tarjosi uumenistaan kiehuvaa vettä, suurin osa matkustajista tuntui syövän joka kioskilla myytäviä nuudeli-aterioita. Mekin olimme kantaneet tätä herkkua mukanamme koto-Suomesta, ja kun lautaselle lisäsi vielä Moskovasta ostettua tonnikalaa, oli menu lähes gourmeeta. Muita olennaisia ravinnonlähteitä olivat lämmin kuppi -keitot sekä edellä mainittujen asemamummojen myymät mitä kummallisemmat piirakat, suolakalat ja lihamöykyt. Jonkin verran niitä maistelimme, mutta aivan kaikkea ei kyllä uskaltanut suuhunsa pistää. Jäätelöä ja karkkikasoja sen sijaan upposi muutamakin päivässä.

Kolmantena päivänä meille vihjattiin, että lähes aina asemarakennuksen etupuolelta löytyy jonkinlainen minimarketti. Todennäköisesti kokeneet junamatkustajat eivät laiturikioskien anteihin koskeneetkaan, sillä ruokakaupat olivat kyllä selvästi halvempia. Niitä kannattaa hyödyntää, mikäli pysähdyksissä ollaan sen parikymmentä minuuttia tai enemmän. Kolmantena iltanamme pysähdymme Novosibirskin suurkaupungissa jopa 50 minuutiksi. Se tiesi yöjuoksua valaistuille kaduille suuren supermarketin toivossa. Se löytyi ja ruokavarannot täytettiin, vaikka vähän pelotti aikataulun vuoksi. Palatessamme kelloon jäi kuitenkin vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Ei siis ollut kiire eikä mikään!

Ainuttakaan muuta ulkomaalaista emme tällä neljän päivän matkalla tavanneet. Venäläisten englannin kielitaito ei ollut kummoinen, joten sosialisointi rajoittui omaan pieneen porukkaamme. Muutama poikkeus junassa oli.

Alkumatkasta vain muutaman tunnin ajan saimme jopa suomenkielistä keskusteluseuraa. Venäjänkarjalasta lähtöisin oleva nainen ja Helsingissä muutaman vuoden opiskellut tyttärensä olivat matkalla sukulaisten juhliin. Etenkin Juuso oli aivan liekeissä keskustelemassa slaavilaisista toimintatavoista ja heidän poliittisista näkemyksistään suomea puhuvien paikallisten kanssa.

Yhden iltapäivän ajan kanssamme matkusti pohjoisvenäjältä kotoisin oleva Tsingis (oikeasti!), jonka kanssa vähän keskustelimme junista, venäjästä ja Putinista. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kaveri piti enemmän itsetunaamansa auton esittelemisestä. Kovat subbarit siinä näytti ainakin iPhonevideoiden perusteella olevan: ”Tsekatkaa kuinka paljon konepelti tärisee!” Hahah. Hauskoja muistoja jäi partasuisesta naistenmiehestä kaikesta huolimatta.

Huh, vihdoin sain valmiiksi. Kirjoitin tätä eilen neljä tuntia kuvan muokkauksineen kaikkineen. Lopulta kaadoin väsyneenä vichyt näppikselle ja hajotin koko koneen. Oli se palvellut jo kohta 7 vuotta ja aivan räjähdyspisteessä. Konevanhuksen hautaamisen jälkeen kaaduin väsyneenä sänkyyn ja päätin jatkaa aamulla. Aamuaivot, parhaat aivot. Ja tänään herätessäni elättelen vielä toiveita, että hiustenkuivaajan tehokas käyttöni olisi kuitenkin pelastanut maccini. Kyllä se ainakin käynnistyi.

Reissusarja jatkuu Baikal-järven tunnelmilla. Toivottavasti jaksatte fiilistelyjä.

– Henriikka

23.6.2015

Trans-Siperia 2: Junamatka Moskovasta Irkutskiin

–

kaverit, matkustusTags: juna, juna moskovasta pekingiin, junamatka, junamatka moskovasta pekingiin, matkustus, reissu, siperia, transsiperia, transsiperian juna, venäjä

Moskovasta starttasi reissumme pisin yhtäkestoinen junarutistus: lähtö neljän yön ja 5200 kilometrin päähän Irkutskiin, Baikaljärven eteläpäähän. Näiden väliin mahtuu lukemattomia hehtaareja villiä luontoa ja muutama täysin tuntematon neuvostohenkinen miljoonakaupunki. Rakastin junassa oloa. En olisi halunnut sen millään loppuvan. Tavallinen päivälämpötila sisällä oli +33 astetta, mutta kun yläpetiin puski avonaisesta ikkunasta viileää ilmaa, ei rentoutumiselle ollut rajoja.

Junaan noustessa oli jännitys vatsassa, kun hahmotti makaavansa samassa punkassa niin pitkään. Heitimme rinkat sohvasängyille ja katselimme ympärillemme. Paikallinen ystävämme ja coachsurfing-hostimme Maxim saattoi meidät ystävällisesti vaunuumme ja jäi laiturille vilkuttamaan. Rinkassa oli eväitä, hammasharja, emalimuki ja pino kirjoja. Muuta ei tulisi tarvitsemaankaan. Hyvästi suihku!

Ensimmäinen päivä kului hyvin hitaasti ilmaa haistellessa (kuvainnollisesti). Janne nappaili valokuvia siihen tahtiin kuin ei ymmärtäisi hänellä olevan vielä 80 tuntia aikaa. Rentoutuminen ei ollut tässä vaiheessa vielä niin helppoa, kun kaikki oli uutta. Toisaalta oma yläpunkka tuntui heti kodilta. Heti ensimmäisellä suuremmalla asemalla nousimme laiturille tunnelmoimaan ja veden sekä jäätelön hankintaan. Pyhä lupaukseni syödä kilokaupalla jäätelöä pysyi lojaalisti läpi matkan.

Venäläisissä pitkän matkan junissa on mahdollista matkustaa kolmessa luokassa. Ykkösluokka tarkoittaa junasta riippuen kahden hengen hyttiä tai neljän hengen hyttiä pehmeämmillä sängyillä tai ilmastoinnilla. Ykkösluokasta löytyy myös usein jonkinlainen suihku, tuskin kovin kummoinen kuitenkaan. Kakkosluokka eli ”kupe” on petipaikka tavallisessa neljän hengen hytissä. Tavankansan karjavaunuksikin kutsuttu kolmosluokka on avovaunu, jossa käytävän ympärillä on 54 punkkaa kahdessa kerroksessa. Elämyksiä hamuavien on hyvä huomata, että tähän ”plastkartnyyn” ei yleensä matkatoimistojen kautta myydä edes lippuja.

Menimme tietysti juuri tähän luokkaan – se oli edullisin ja varmasti kaikkein sosiaalisin vaihtoehto viettää seuraavat neljä päivää. En voi silti kieltää etteikö junamatka karjavaunun puolella olisi jännittänyt. Sieltä sun täältä oli kuullut melkoisia tarinoita saastaisista vaunuista, vodkapäissään riehuvista matkatovereista, omaisuuden katoamisista ja sanomalehteen pyyhkimisestä klaustrofobisen pienessä toiletissa. Joku kertoi, että oli kuullut porukan ulostavat junanvaunuihin. Myös Moskovan hostimme Natalia ja Maxim olivat järkyttyneen huvittuneita kertoessamme valitsemastamme luokasta: ”Samalla hinnalla olisitte lentäneet Irkutskiin!”. Toki he ymmärsivät, ettei se ollut matkan ideakaan.

Onneksi saimme huomata kaikki epäilykset vääriksi. Vaunussamme matkusti täysin tavallista venäläistä kulkijaa: todella suloisia mummoja huivit ruttuisten naamojensa ympärillä, naisia lastensa kanssa ja muutamia yksittäisiä miehenköriläitä. Rinkat sai ujutettua alasänkyjen alla sijaitsevaan laatikkoon, joka lisäsi turvallisuudentunnetta yöaikaan huomattavasti. WC-paperiakin riitti lähes poikkeuksetta.

Toki pitää huomioida, ettei kyseessä ollut mikään ylellinen juna. Olihan siellä likaa ja vessoissakin pesemisen varaa. Joskus etsittiin vaunuun karannutta hiirtä. Mutta yleisesti ottaen vaunu oli kyllä kotoisa ja oikein puhdas.

Janne oli vahingossa varannut meille neljälle paikat niin, että emme olleet kuvissa näkyvän pöydän molemmin puolin, vaan seinän kummallakin puolella. Se vaikeutti hieman yhteisten aterioiden syömistä, mutta aiheutti sopivasti sosialisoimisen pakkoa ja iloisia tilanteita. Hetken järkytyksen jälkeen olimme siis sangen tyytyväisiä vahinkoon.

Alinaa ja Juusoa vastapäätä vietti kanssamme ensimmäiset kaksi vuorokautta suloinen Galina-mummu. Yhteistä kieltä ei löytynyt, mutta hymyjä vaihdettiin ja esimerkiksi Volgaa ylittäessä hän kertoi meille ummet ja lammet silmät kiiltäen kuin kerraten tuohon valtavaan jokeen liittyviä muistoja.

Kielimuuri tuli muutenkin heti alusta asti pieneksi esteeksi paikallisiin tutustumiselle. Keskivertovenäläinen ei osaa sanaakaan englantia. Alina toimi tulkkina yksinkertaisissa nimienvaihdoissa ja määränpäätä kysyessä, mutta niin maailmankansalainen en kuitenkaan ole, että kykenisin luomaan syviä ystävyyssuhteita parissa päivässä ilman minkäänlaista ymmärrystä toisen sanoista. Kipinä venäjän opiskeluun syttyi vahvasti. Ehkä ensi syksynä taas kirjojen kanssa.

(Huom! Ylläoleva kuva näyttää erehdyttävästi joltain epäilyttävältä. Kyseessä on kuitenkin yllätystuliainen miehille: lihapommit!)

Vaunun alkupäässä oli kaksi tärkeää esinettä. Seinään liimatusta lapusta saattoi tarkistaa koko matkan aikataulun ja pysähdyksien kestot. Näin sai tietää, kuinka kauan oli aikaa juosta laiturialueella. Tavallisesti isommissa kaupungeissa 15-30 minuuttia, muistaakseni kahdesti matkan aikana myös pidemmän 50 minuuttia.

Toinen tärkeä esine junassa oli tavallinen puulämmitteinen samovaari, joka toimi alituisena kiehuvan veden lähteenä janon yllättäessä. Tämä oli selvästi paikallisille todella olennainen osa junamatkustamista. Teemummoksi ristimämme rouvashenkilö käveli vähintään kymmenen kertaa päivässä pienen kuppinsa kanssa täydennystä noutamaan.

Niin ne päivät vain vierivät. Vierivät ja pyörivät ja aikanaan loppuivat. Huomenna laitan toisen satsin junakuvia, sillä näin pysähtyneestä ajasta löytää oikeastaan aika mielenkiintoisia hetkiä. Ihmissieluja, sielunmaisemia eikä pihalla ristinsielua missään.

Aeropressipannukahvia ja kirjaa kirjan perään. Arvaatteko mitä? Eihän sitä Sinuhea sitten löytynyt koko Helsingin alueelta yhdestäkään kirjakaupasta, jossa kävin. Otin muita kirjoja matkaan ja ahmin niistä viisi.

Pääsispä taas junaan.

– Henriikka

22.6.2015

Trans-Siperia 1: Moskova

–

kaverit, matkustusTags: aamukahvilla, juna, moskova, siperia, trans-siperia, transsiperia, venäjä

Trans-Siperian matkamme alkoi sunnuntaina, toukokuun viimeisenä päivänä. Edeltävä hektinen viikko oli ollut täynnä töitä ja valmisteluja viikonlopun valmistujaisiin. Kaiken lomassa hoidimme vielä viimeisiä matkavalmisteluita ja ostoksia. Sunnuntai-aamuun jäi ainoastaan pakkaaminen. Hermot kireänä kiskoimme rinkkoihin tavaraa ja yritimme muistaa välttämättömän.

Samalla iski se fiilis, joka niin usein tulee ennen matkaan lähtemistä: kun niin moni muu asia on vaatinut huomiota, lähtö tulee kuin puun takaa. Ei auttanut kuin nostaa rinkat selkään ja ottaa suunnaksi Helsingin rautatieasema. Kotiovesta päästyä mieli alkoi relata. Sisko tuli ostamaan meille jäähyväispehmikset ja niin alkoi seikkailu. Ensimmäinen etappi oli Moskova.

Kuljimme Jannen kanssa tavallisella lähijunalla Lahteen, jossa nappasimme mukaan myös matkakumppanimme Juuson ja Alinan. Hetkeä myöhemmin nousimme nelikkona venäläiseen yöjunaan. Täytyy myöntää, että kun odotimme jo tämän junan olevan suomalaisittain totuttua tasoa karumpi, oli yllätys melkoisen positiivinen. Hytti oli siisti ja tilava, sängyt mukavat ja pöydällä odotti neljä eväspussia. Venäläinen stuertti kohteli meitä ystävällisesti, vaikka kapula-englannin jälkeen kysymykset pitikin usein esittää käsimerkein.

Kouvolan kohdalla meitä kävi yllätyksenä tervehtimässä vielä vanhempani tuoden mukanaan eväitä ja lentosuukkoja. Mokomatkin vilkuttelijat. Tuntui turvalliselta nukahtaa raiteiden kolinaan. Onneksi nukun joka paikassa kuin tukki.

Heräsimme Moskovasta kuukauden vaihteessa. Yö Tolstoin makuuhytissä oli ollut pehmeä lasku junamatkustamiseen, sillä puitteet olivat erinomaiset. Alun perin suunnitelmana oli jatkaa matkaa suoraan kohti Siperiaa, mutta lopulta totesimme Venäjän suunnattoman ja perinteikkään pääkaupungin olevan liian legendaarinen missattavaksi. Eihän sitä koskaan tiedä, kuinka kauan menee ennen kuin pääsee takaisin. Edessä oli kaksi yötä ja kolme päivää tsaarien, neuvostomonumenttien ja balsamoidun Leninin kotikaupungissa.

Meidät majoitti erittäin mukava pariskunta, jonka Alina ja Juuso olivat bonganneet sohvasurffauksen kautta. Vieraanvarainen Natalia on pietarilainen toimittaja ja karhumainen Maxim kotoisin syvältä Siperiasta. Nämä uudet tuttavuudet paitsi tarjosivat katon päittemme päälle, myös näyttivät hieman paikkoja ja osoittautuivat hyviksi keskustelukumppaneiksi. Juttu lensi niin viihteestä kuin politiikastakin, vaikka Maximilta ei englanti taittunutkaan kuin Google Translatorin kautta.

Pariskunta pyöritti myös mielenkiintoista firmaa nimeltä Hello Honey. Hunajabisnes vaikutti pyörivän hyvin ja saimme mukaamme koko matkan ajaksi makeaa aamupuuron päälle.

Moskova on hyvin suuri, mutta liikkuminen on todella helppoa toimivan metroverkoston vuoksi. Metroasemat itsessään ovat melkoisia arkkitehtuurisia teoksia, sillä ainakin jokainen näkemämme oli suunnaton ja melkoisen koristeltu.

Kävimme toki myös Punaisella Torilla. Sen yhdellä sivulla kulkee koko äiti-Venäjän hallintokeskuksen, Kremlin muuri. Torin toisella laidalla seisoo upea Pyhän Vasilin eli St. Basilin katedraali, joka näyttää karamellikirkolta. Olettaakseni se on juuri se mieleenpainuvin nähtävyys.

Jos kuollut kommunistijohtaja olisi kiinnostanut, olisimme voineet käyttää aikaamme myös jonottaen Leninin mausoleumiin. Itse tyydyimme lukuisiin Lenin-patsaisiin, joita oli ripoteltu ympäri maata. Uskomatonta miten monta niitä edelleen on, vaikka varmasti tuhottujakin patsaita riittää.

Moskova on tunnettu oopperoistaan ja baleteistaan. Jo 1825 rakennettu Bolshoi-teatteri on näiden genrejen rakastajille ehdoton ykköspaikka, liput kannattaa kuitenkin varata ajoissa. Itse olimme valitettavan myöhässä, mutta baletinnälkäisinä suuntasimme Novaja Operaan katsomaan pähkinänsärkijää. Nälkä taisi kuitenkin olla hiipumaan päin, sillä nukuin puolet ajasta. Onneksi lippu oli vain kympin. En voi ymmärtää miten niin pääsi tapahtumaan, mutta pääni alkoi nuokkua samalla hetkellä, kun takapuoleni tupsahti pehmeään penkkiin.

Jos kesä on kuuma ja päivät lämpimiä, kannattaa paikallisten tavoin viettää aikaa puistoissa. Niitä riittää, sillä ainakin Wikipedian mukaan jopa kolmannes Moskovan pinta-alasta on vihreää. Heti ensimmäisenä päivänä pyörimme leikkisässä ja aktiivisessa Gorkin puistossa. Paikka on hyvä perinteiselle puistokellimiselle, polkuveneille ja jäätelölle. Kirja kainaloon ja nurmelle pötköttämään.

VDNH:n puisto on sen sijaan oikea paikka etsiä sitä Neuvostoliiton perintöä. Koko suunnaton alue on aikanaan rakennettu toimimaan näyttelykeskuksena, joka esitteli Neuvostomahdin suuria saavutuksia. Tältä alueelta löytyy siis arkkitehtuuria kaikilta entisten neuvostotasavaltojen alueilta, muistomerkkejä kosmonauttien suurista saavutuksista sekä työn sankareita juhlivia patsaita. Kaikki tämä on puettu hyvin viihtyisään pakettiin. Pienuuden tunne hulahti läpi koko kropan, kun valtavassa puistossa nousi jättimäiset rakennukset ja suihkulähteet.

Moskova yllätti positiivisesti. Olen aina vähän pelännyt Venäjää. On nolo sanoa näin julkisesti, mutta se on ollut mielessäni sellainen itäinen, valtava, mystinen möllykkä. Ei sillä etteikö nämä kaikki kolme pitäisi paikkaansa, mutta nyt näin kaupungin aivan uudessa valossa.

Voisin hyvin ottaa Moskovan junan vain pitkää viikonloppureissua varten. Viisumin saa noin 80 eurolla muutamassa päivässä, oman kokemukseni mukaan näin suomalaisena suhteellisen helposti (matkalla kohdatut jenkit kertoivat, ettei heille tällä hetkellä irtoa viisumeita). Menolippu Moskovaan maksoi muistaakseni 80 euroa, mikä ei sekään ole suuri summa matkasta suurkaupunkiin. Meistä vain Alina puhuu vähän venäjää, joten se helpotti huomattavasti. Ilman kielitaitoakin kuitenkin pärjää, kun käyttää rohkeasti elekieltä.

Moskovasta hyppäsimme varsinaiseen tunnelmajunaan, mutta ne tarinat säästän huomiseksi. Kauniita unia, babushkojen kuvia.

-Henriikka

ps. Tuo tajuton nahkarinkka slaavilookkia tavoittelevan Juuson selässä on hänen itsensä tekemä. Älytöntä.