Kuuntelen Vestaa, niin kuin kaikki muutkin

Kuuntelen Vestaa. Olen kuunnellut jo pitkään.

Kamalan noloa, että tekee mieli kertoa se, niin kuin teininä, että minäpä tein tätä ennen kuin te muut tajusitte. Vaikka ovathan kaikki muutkin kuunnelleet häntä. Vestahan oli kuplassani koko viime vuoden hypetetyin asia sitten Kilpipiilean. Muistan kuinka ärsyyntynyt olin, kun Good Charlotte tuli massan tietoisuuteen I just wanna live -biisillä, ja minä olin fanittanut heitä jo, kun he vasta soivat vain pienemmissä, viileämmissä piireissä. Itsehän olin 13-vuotias varhaisteini, varmaan hirveän viileä.

Lohtulauseita-albumi ilmestyi juuri. Vesta kolahtelee jonnekkin syvälle.

Tuntuu kuin olisin itse eronnut ja täysin murheenmurtama. Kuljen vainoharhaisena kaduilla, kun musiikki soi kuulokkeista ja väistelen entistäni, jota ei edes ole. Nykyiseni joutuu vähän kärsimään, kun olen kuunnellut musiikkia vähän liian pitkään ja heittelen tavaroita hänen saapuessa kotiin. Oon saanut särkyä ja sattuu yhä. Näen itseni noissa tavaroissa, jotka otit oikeudekses rikkoa. Joo, mulla on ne viälä.

Toisaalta tekee varmaan meidän parisuhteelle ihan hyvää, kun nautin niin suuresti turvallisesta sodasta. Ja se on myös ehdottomia suosikkibiisejäni Vestalta, vaan ärsyttää ihan sikana se alkusepostus siinä musiikissa. Tekee jotenkin liian naiiviksi koko kokonaisuuden.

Mä oon vaan tämmönen tyyppi. Turhamainen luonne, joskus liian nopeat liikkeet saa mut kapinoimaan. Saat mut kapinoimaan. Toivotonta oottaa, et levoton sietää rauhaa.

Ota varovasti saa kylmät väreet kertosäkeessä. Sitä kovemmat, mitä useammin olen biisin kuullut. Vaikka se onkin niin raju. Varmaan juuri siksi.

Mikä onni, että Vesta laulaa suomeksi. Kunnon räytyminen milteinpä vaatii äidinkielen.

Haluaisin ehkä tavata hänet. Vestan. Upea nimikin, ja kaikkea. Vaan olisi suuri riski, etten sitten pitäisikään hänestä. Tai että ymmärtäisin, etteivät ne kappaleet sitten kerrokaan minusta. Etteivät ne kerrokaan siitä sydämeni säpäleiksi pistäneestä, suolet ja sisäelimet ympäri kääntäneestä erosta, jonka juuri koin.

-Henriikka

Itsetehty, paahdettu cashewpähkinävoi -resepti

Kaupallinen yhteistyö: Earth Control & Asennemedia

Saimme toissaviikonloppuna rakkaita vieraita Suomen Turusta (Kirjoitin näin, vaikken ymmärrä tuota sanontaa. Miksei se voi olla vain Turku?). Alina ja Juuso, yhdet parhaista ystävistämme, saapuivat odotetusti kylään viikonlopuksi, ja mukana oli tietysti myös heidän pikkutyyppinsä, yksi meidän lempimukuloistamme.

Viikonloppu oli laitettu kalenteriin jo viikkoja sitten. Kun on ystäviä ja sukulaisia ympäri Suomen, on hyvä päättää vain joku viikonloppu ennakkoon ja pitää sovitusta kiinni. Turkujengin kanssa tavoitteena on nähdä kunnolla ainakin paristi vuodessa, lähes aina jompienkumpien kotona. Tällä kertaa viivyimme Helsingissä, kun Airbnb valtasi Turun kodin.

Viikonloppu meni rentoillen, niin kuin ne aina menevät. Sunnuntai-iltapäivällä päätimme laittaa välipalapöydän koreaksi ja teimme iltapäiväkahville Earth Controlin pähkinöistä cashewpähkinävoita. En ollut koskaan ennen tehnyt sitä itse, mutta olin aina halunnnut koettaa. Aika oli sopiva, sillä erityisesti Juuso fiilistelee fanaattisesti pähkinän rakennetta, muuntautumiskyykyä ja ominaisuuksia, joten projekti ei ollut vain omani.

Paahdettu cashewpähkinävoi

•    400 g cashewpähkinöitä (maustamattomia)
•    1 rkl voita tai kookosöljyä (paistamiseen)
•    ripaus merisuolaa

Kuumenna paistinpannu keskilämpöiseksi ja sulata voi/öljy. Paahda pähkinöitä niin, että ne saavat kauniisti väriä – älä käräytä!

Anna pähkinöiden jäähtyä ja kaada ne sitten tehokkaan monitoimikoneen/blenderin jauhettavaksi. Lisää ripaus suolaa. Jauha niin pitkään (arviolta 10-30 min.), että pähkinät muodostavat sileän pähkinävoimassan.

Säädä suolan määrä kohdilleen ja purkita. Voi säilyy jääkaapissa pari viikkoa.

(Siitäkin huolimatta, että paljastan sotkuisen kotini, en malttanut olla lisäämättä yllä olevaa kuvaa. Ihana pieni oli istutettu sohvalle leikkimään, vaan yhtäkkiä hän tajusi meidän herkkuhetkemme ja saapui uteliaana osingoille.)

Pähkinävoin teosta:

Voin tekeminen oli todella helppoa, mutta kärsivällisyyttä vaativaa. Oma blenderimme ei ole mikään arvokas tai supermasiina, mutta siinä riittää kuitenkin reilusti tehoa. Hepposilla blendereillä pähkinävoin tekemiseen ei kannata lähteä. Jäähdytimme blenderin kannua puolessavälissä hetken ikkunalaudalla pakkasessa, minkä jälkeen se pyöritti voita taas sisukkaasti. Lisäksi tökimme pähkinöitä puutikulla blenderin sisällä, jotta pähkinät pysyivät ruodussaan kannussa.

Pähkinävoi oli ihanaa! Siis miten voikaan pähkinä olla noin ihmeellinen, että tuollainen kova naposteltava muuttuu voiksi ilman mitään lisäaineksia? Aivan mieletön luonnonherkku!

Katoimme voin lisäksi pöytään siemennäkkileipää (tietysti), karhunvatukoita, passionhedelmää ja brie-juustoa. Laseissa kylmää valkoviiniä. Enkä voi väittää, etteikö olisi paras herkkupöytä pitkään aikaan! Siis todella hyvä kombo tuo pehmeän pähkinän, juuston ja kirpeänmakean passionin yhdistelmä.

Olisipa minulla tällekin sunnuntaille tuollainen pöytä katettuna, vaan tilanne on kuitenkin se, että istun junassa matkalla kotiin. Koti on ollut tyhjillään yli viikon, joten ilmassa on pähkinä sijaan varmaan jonkun pöydälle unohtuneen vihanneksen tuoksu. Kukat odottelevat kastelemistaan ja postit odottelevat kynnysmatolla.

Tästä kaikesta huolimattakin on ihana päästä tuttuun kotiin. Meidän kotiin. Ja on meillä ainakin cashewpähkinöitä kaapissa, jos ei muuta syötävää löydy ensinälkään.

Viimeisen kuvan ilmeestä näkee, että myös pienin vieraamme nautti tekemästämme pähkinävoista ja pöydän muista herkuista täysillä. Viinilaseista pidimme sentään kunnolla kiinni. Earth Controlin cashewt, ja cashewpähkinät yleensä, ovat mukavan mietoja ja makeita, maapähkinävoihin verraten maku ei ole niin stydi vaan sellainen pehmoisempi. Voita voi käyttää leivänpäällisenä, mutta sen lisäksi vaikka missä: puuron päällä, smoothiessa, raakaleivonnassa, kastikkeissa, dippinä… oikeasti missä vain, kunhan ei vain unohda purkitettua voita jääkaapin perälle. Muita reseptejä esimerkiksi pähkinöistä löytää Earth Controlin Facebook-sivulta.

Hirveä nälkä tulee kun kirjoittaa. Ja juna saapuu pian Helsinkiin. Se on kuulkaas kaupan kautta kotiin ja syömähommiin. Ihanaa sunnuntaita.

-Henriikka

Kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa

On iloisuutta, onnea ja onnellisuutta. On hyviä päiviä, ohikiitäviä onnenhetkiä ja pitkäaikaista iloa. On kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja tyytymistä. Tyvenentyyntä, iloista liplatusta, keinuttelevaa aallokkoa ja riemukkaina nousevia tyrskyjä. Todellisia onnenmyrskyjä.

Kaikista kyllä nauttii, mutta olen omalla kohdallani ymmärtänyt, että kaikkein onnellisimmillani olen aivan hiljaa.

Tiedättehän?

Kun on pitänyt onnistuneet isot juhlat tai vaikka pienemmät illanistujaiset ja on ollut ihanaa. Sitten vieraat lähtevät ja hetki ennen juhlien jälkeisetä melankoliaa on sellaista autuaan onnellista – sen ihmettelyä, miten mukavaa oli ja miten onnellinen onkaan, että on saanut ne ihmiset elämäänsä.

Tai kun on kerrankin jaksanut herätä auringonnousuun ja istuu jonkun kauniin kahvikupin kanssa ikkunan ääressä. Valo paistaa sisään, suurin väsymys on selätetty, ja elämä alkaa pikkuhiljaa voittaa uuden päivän edessä.

Tai jos on läpäissyt pääsykokeen, saanut hyviä uutisia ja sen äärettömän hihkumisen jälkeen puristaa silmät ja nyrkit onnesta yhteen ja tajuaa hymyillen, että se kaikki on totta.

Tai rakastuneena, kun aamusta yöhön häärii uskomattomissa energiavirroissa ja ajattelee sitä toista niin paljon, että on perhosparvista kaksinkerroin. Ei tarvitse syödä, eikä juoda, katujen tomussa ei tarvitse laahustaa, kun leijuu reilusti asvaltin yläpuolella. Illalla makaa hiljaa silmät auki ennen nukahtamista ja hengittää syvää onnea.

Sitä hiljaista, syvää onnea koen luonnossa lähes aina, erityisesti kun olen yksin. Tai kun olen yksin yhdessä jonkun kanssa.

Siinä onnellisuutta saatan kokea, kun katson pitkään oudosti käpristyvää männynoksaa, kun ihmettelen aikani kuusenkerkkiä, jotka alkavat ilmestyä vanhojen, jo haalistuneiden neulasten välistä. Olen onnellisimmillani, kun saan ihailla hidasta, lohdullista auringonnousua valtavassa villapaidassani kesäaamulla viileillä kallioilla tai kun saan nukahtaa makuupussiini savulta tuoksuvana, nokipannukahvien jälkeen. Koen hiljaista onnea, kun leikkaan sieniveitsellä kanttarellin maasta, kun katson keväisin, kuinka purot kulkevat ja minne kaarnavene kääntyy. Hymisen hiljaa onnessani, kun saan kiehiset veisteltyä ja puut hakattua, kun käsissä on ropposellinen lakkaa ja pannussa paistuu muurinpohjalettu.

Joku ehkä kiljuu, huutaa ja karjuu onnellisimmillaan, mutta minä olen hiljaa. Ihan hiljaa.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen, Pyhätunturi helmikuussa 2018