Oikeastaan olemme jo lapsena samanlaisia kuin aikuisina

Olin riehakas lapsi – meno, ja erityisesti show, päällä ja sosiaalinen hööki ylimmillään. Juoksin, leikin ja pelasin, kilpailin ja tappelin. Kahden isoveljen perässä piti pysyä hinnalla millä hyvänsä, sillä se oli ainoa pääsylippu mukaan leikkeihin. Pienestä ei saanut itkeä. Suurimman osan ajasta olin paljon puhuva ja nauravainen, seuraa rakastava. Pussailin isoveljieni kavereita synttäreillä, piilotin kiukuspäissäni isän kotiavaimet legolaatikon pohjalle ja huijasin pikkusiskolta järkyttävän määrän karkkia. Oikeasti olin aika kilttikin, vaikka välillä homma saattoi vähän kuohua yli äyräiden.

Sitten oli se toinen puoli. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ollessani 7-vuotias. Piirtelin omassa hiljaisuudessani, piilouduin komeroon, kun en enää jaksanut ketään. Kuvittelin olevani orava ja juoksin metsässä tuntikausia. Poljin polkupyörällä kirjastoon, lainasin niin monta kirjaa, että reppu ja tarakka olivat täynnä, minkä jälkeen sulkeudun huoneeseeni lukemaan koko viikonlopuksi. Rakensin peitoista ja tyynyistä majoja, kutsuin pehmolelukaverini vierailulle ja kerroin heille salaisuuksia.

Muistan edelleen, että saatoin leikkiä niin, että istuin huoneessani ja kuvittelin leikin päässäni. En siis edes oikeasti tehnyt mitään, mielikuvitukseni vain rakensi koko leikin ja piti sitä elossa.

Joskus kerroin kavereilleni keksittyjä tarinoita totuuksina ja uskoin niihin itsekin. Kun puhuin niitä ääneen, niistä ikään kuin muuttui tosia. En edelleenkään tiedä kaikista lapsuudenmuistoistani, ovatko ne oikeita vai silloin tai myöhemmin keksimiäni.

Yksi leikki, jota kovasti taannoin ihmeteltiin ja joka on lietsonut ilmoille pientä kuittailua perhepiirissäni myöhemmin, on kalastus.

Istuin kotimme edustalla olevalla pikkuruisella kallionkielekkeellä, päälläni nyt mitä sattuu vaatetta, jotka sai rauhassa likaantua. Istuin kielekkeellä jalkojani riiputtaen ja kalastin. Onki oli maasta löydetty keppi, josta roikkui narunpätkä. Kalastin asfalttitien vieressä sanaakaan sanomatta monta tuntia. Ohikulkijat kävelivät hymyillen ohi, ja vanhempani huutelivat ikkunasta, mutta minä vain kalastin.

Tai siis noin minä sitä nyt kuvailisin! Todellisuudessa olin urhea kalastaja. Istuin hurjassa aallokossa jylhällä kalliolla, jota vasten tyrskyt löivät. Minun oli saalistettava päivän ateria tai ruokaa ei olisi. Majakassa kajasti valo, eikä minun sen vuoksi tarvinnut istua ihan pilkkopimeässä. Yksin aavan, tummanpuhuvan meren äärellä oli aikaa ajatella. Säätilat vaihtelivat hurjista myrskyistä toiveikkaaseen auringonpaisteeseen. Onkeni oli ottanut kuluneiden kalavuosien johdosta vähän osumaa, mutta kala onneksi tarrasi ruosteisessa koukussa kiemurtelevaan matoon yhä.

Minä tunnistan nuo kaksi puolta itsessäni yhä. Toinen on karusti lajiteltuna vahva ekstrovertti, toinen syvä introvertti. Molemmat puolet elävät minussa edelleen vahvasti, vaikka tiedän tietysti, että eihän ihmistä pysty tai kannatakaan jakaa näin selkeästi kahtia.

Nuoruuden vuodet toivat esille melkeinpä vain tuota iloista hurjapäätä, sosiaalisilta voimavaroiltaan ehtymätöntä. Runotytöt, lukutoukat eivätkä yksin metsissä vaeltelevat olleet kovassa huudossa etenkään urheiluluokilla.

Vaan kaikkien vuosien jälkeen tuntuu, että nämä kaksi ovat löytäneet taas tasapainon minussa. Pieni kalastaja on taas ottanut jalansijaa viimeisinä vuosina, ja kuinka iloitsenkaan siitä, ettei ihmisen tarvitse olla tarkoilla ääriviivoilla piirretty karikatyyri. Voin juosta ja kuohua yli äyräiden, jonka jälkeen kalastaa koko sunnuntain vastapainoksi.

Ja jos kohoa ei löydy, voin aina kuvitella sen.

-Henriikka

Suomalainen hygge: Outdoor-pitsaa ja perhe, joka pitää huolta

Saavuin keskiviikkona vanhempieni turvalliseen suojeluun kutsuen muutaman päivän karkumatkaa Helsingistä leikkimielisesti nimellä hermoloma. On nimessä totuudensiementäkin, kun muistaa tiistain olotilani.

Ilokseni kirjoitan ja huomaan, että alkaa helpottaa. Tuntuu, että stressitasot alkoivat laskea samantien, kun nousin keskiviikkona alkuyöstä bussiin ja keskiyöllä Kouvolan keskustan tyhjyyteen. Lapsuudenkotona oli valmiiksi laitettu peti valmiina, jonka päällä odottivat yöpuku, villasukat ja lapsuuden lempipehmolelu: kana nimeltä Ankka. Edelleen tuntuu, että sillä olisi tunteet niin kuin minullakin.

Olen käynyt jo kolmesti saunassa. Eikä riitä. Helsingissä meillä ei ole saunaa edes talossamme.

Pidimme torstaina äidin kanssa leffaillan. Valinta oli ikuinen suosikkini Ylpeys ja Ennakkoluulo. Äitiä nauratti, kun reagoin kaikkeen etukäteen, kun muistin kaiken ulkoa. Lizzie oli nuoruuteni voimaeläin – toivon niin paljon olevani joskus yhtä vahva kuin hän. Elokuvaa katsoessani mietin myös ihmisten välistä kommunikaatiota ja huomasin toivovani, että nykyisinkin lauseisiin kätkettäisiin yhtä paljon sanomattomia sanoja ja tunnetta. Nykyään hökäistään vain kaikki ulos. Pidän sellaisesta sopivasta latauksesta.

Perjantaina isä pakotti minut kanssaan hiihtämään. 12 kilometriä lensi siivillä. NOT, mutta itse asiassa nautin kyllä. Harjoittelimme yhdenjalanliukuja, suksitemppuja ja perustekniikoita, ja tajusin liian hyvin, kuinka surkeaksi tekniikkani on ruostunut viimeisen 15 vuoden aikana. Pitäisi varmaan vielä kerran antaa mahdollisuus tälle maailman toiseksi surkeimmalle liikuntalajille ja harjoitella kunnolla.

Eilen perhe laajeni ja pidimme pitsailtaa. Tänään aamu valkeni niin kirkkaana ja pakkasesta paukkuvana, että päätimme lähteä lämmittämään lounaamme nuotiolla. Edellisillan pitsat lämpenivät oksanhaaroissa, ja pari tuntia hujahti. Varpaat ja sormet lämpenivät kunnolla vasta autossa, kun hurautimme retkeilyn jälkeen kaupan kautta vanhaan kunnon videovuokraamoon.

Vuokraamosta löytyi 1999 vuoden Tarzan, kaupasta Runebergintorttuja. Pian käymme yhdessä elokuvan ääreen kahvikuppiemme kanssa ja fiilistelemme nostalgiahoureissamme, miten mahtavia elokuvia Disney taannoin teki. Laulamme kukin salaa mukana ja kuvittelemme itsemme surffaamassa viidakon oksilla.

Niin se piti vielä sanoa, että jos joskus luulin olevani stressaantunut, niin en ole enää.

-Henriikka

Lempimusiikki: kaikki, joka räydyttää

Olen tajunnut sen selvästi. Lempimusiikkiani on kaikki musiikki, joka räydyttää minua. Kaikki mikä saa kulmani, otsani ja sydämeni suuresta tunteesta vähän ruttuun. Korjaan: paljon, ei vähän.

Tällä hetkellä Spotifystä soi lista nimeltä ”Itketysbiisit”. Olen oikein hyvällä tuulella. Kertoo kai jotain siitä, millainen musiikki on suosiossani.

Oma suosikkibiisieni soittolista on 90-prosenttisesti melankolista tai jotain sinne päin kallellaan olevaa. Rakastan Mikael Gabrielin Riippumatto- ja Maailman Laidalla -biisejäkin sen vuoksi niin suuresti, että niissä kuuluu niin suuri kaipuu johonkin.

Yleensä musiikki on suomenkielistä, silloin tunteeseen pääsee syvemmälle. Ei kuitenkaan aina. Esimerkiksi tänään olen rullannut i hate you, i love youuta ja A great big worldin ja Christina Aguileran Say Something -biisiä.

On ihan todella omituista tajuta, etten oikeastaan edes välitä, onko biisi hyvä, jos se herättää tunteita. Usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä, mutta eivät aina.

En kuuntele biisejä useinkaan uudestaan sen vuoksi, että saisin kuulla biisin uudestaan. Vaan sen vuoksi, että saisin kokea taas sen tuoman tunteen.

Ja on todella omituista tajuta, että oikeastaan rakastaa vähän räytyä. Olla sydän tunteesta mutkalla, kippuralla. Vaikka se tunnekin on usein musiikin luomaa illuusiota.

En ole monta henkilökohtaisempaa asiaa kuin se, että joku kertoo jonkun kappaleen muistuttavan häntä minusta. Muistan taatusti jokaisen kerran, kun joku on sanonut minulle niin. Onneksi moni biisi on ollut ihana, ihan aina ei.

Kun täytin 15, sain levyllisen biisejä. Itsepoltetun cd:n tietysti. Itsekoristellut kannet ja kaikki. Kuuntelin ja kuuntelen sitä edelleen, ja pidän jokaisesta kappaleesta, koska muistan niiden kautta, mitä tunsin silloin.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij, oma edit