Olin riehakas lapsi – meno, ja erityisesti show, päällä ja sosiaalinen hööki ylimmillään. Juoksin, leikin ja pelasin, kilpailin ja tappelin. Kahden isoveljen perässä piti pysyä hinnalla millä hyvänsä, sillä se oli ainoa pääsylippu mukaan leikkeihin. Pienestä ei saanut itkeä. Suurimman osan ajasta olin paljon puhuva ja nauravainen, seuraa rakastava. Pussailin isoveljieni kavereita synttäreillä, piilotin kiukuspäissäni isän kotiavaimet legolaatikon pohjalle ja huijasin pikkusiskolta järkyttävän määrän karkkia. Oikeasti olin aika kilttikin, vaikka välillä homma saattoi vähän kuohua yli äyräiden.
Sitten oli se toinen puoli. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa ollessani 7-vuotias. Piirtelin omassa hiljaisuudessani, piilouduin komeroon, kun en enää jaksanut ketään. Kuvittelin olevani orava ja juoksin metsässä tuntikausia. Poljin polkupyörällä kirjastoon, lainasin niin monta kirjaa, että reppu ja tarakka olivat täynnä, minkä jälkeen sulkeudun huoneeseeni lukemaan koko viikonlopuksi. Rakensin peitoista ja tyynyistä majoja, kutsuin pehmolelukaverini vierailulle ja kerroin heille salaisuuksia.
Muistan edelleen, että saatoin leikkiä niin, että istuin huoneessani ja kuvittelin leikin päässäni. En siis edes oikeasti tehnyt mitään, mielikuvitukseni vain rakensi koko leikin ja piti sitä elossa.
Joskus kerroin kavereilleni keksittyjä tarinoita totuuksina ja uskoin niihin itsekin. Kun puhuin niitä ääneen, niistä ikään kuin muuttui tosia. En edelleenkään tiedä kaikista lapsuudenmuistoistani, ovatko ne oikeita vai silloin tai myöhemmin keksimiäni.
Yksi leikki, jota kovasti taannoin ihmeteltiin ja joka on lietsonut ilmoille pientä kuittailua perhepiirissäni myöhemmin, on kalastus.
Istuin kotimme edustalla olevalla pikkuruisella kallionkielekkeellä, päälläni nyt mitä sattuu vaatetta, jotka sai rauhassa likaantua. Istuin kielekkeellä jalkojani riiputtaen ja kalastin. Onki oli maasta löydetty keppi, josta roikkui narunpätkä. Kalastin asfalttitien vieressä sanaakaan sanomatta monta tuntia. Ohikulkijat kävelivät hymyillen ohi, ja vanhempani huutelivat ikkunasta, mutta minä vain kalastin.
Tai siis noin minä sitä nyt kuvailisin! Todellisuudessa olin urhea kalastaja. Istuin hurjassa aallokossa jylhällä kalliolla, jota vasten tyrskyt löivät. Minun oli saalistettava päivän ateria tai ruokaa ei olisi. Majakassa kajasti valo, eikä minun sen vuoksi tarvinnut istua ihan pilkkopimeässä. Yksin aavan, tummanpuhuvan meren äärellä oli aikaa ajatella. Säätilat vaihtelivat hurjista myrskyistä toiveikkaaseen auringonpaisteeseen. Onkeni oli ottanut kuluneiden kalavuosien johdosta vähän osumaa, mutta kala onneksi tarrasi ruosteisessa koukussa kiemurtelevaan matoon yhä.
—
Minä tunnistan nuo kaksi puolta itsessäni yhä. Toinen on karusti lajiteltuna vahva ekstrovertti, toinen syvä introvertti. Molemmat puolet elävät minussa edelleen vahvasti, vaikka tiedän tietysti, että eihän ihmistä pysty tai kannatakaan jakaa näin selkeästi kahtia.
Nuoruuden vuodet toivat esille melkeinpä vain tuota iloista hurjapäätä, sosiaalisilta voimavaroiltaan ehtymätöntä. Runotytöt, lukutoukat eivätkä yksin metsissä vaeltelevat olleet kovassa huudossa etenkään urheiluluokilla.
Vaan kaikkien vuosien jälkeen tuntuu, että nämä kaksi ovat löytäneet taas tasapainon minussa. Pieni kalastaja on taas ottanut jalansijaa viimeisinä vuosina, ja kuinka iloitsenkaan siitä, ettei ihmisen tarvitse olla tarkoilla ääriviivoilla piirretty karikatyyri. Voin juosta ja kuohua yli äyräiden, jonka jälkeen kalastaa koko sunnuntain vastapainoksi.
Ja jos kohoa ei löydy, voin aina kuvitella sen.
-Henriikka

