Rehellisiä otteita perheemme WhatsApp-keskustelusta

Perheemme WhatsApp-ryhmän linjat käyvät kuumina lähes päivittäin. Sinne jaetaan kyllä kuulumisiakin, mutta ennen kaikkea älytöntä läppää. Viimeaikaisia viestejä ovat olleet esimerkiksi sisareni selostama video uudesta kodistaan ja veljeni poseerauskuvia uudessa kuoritakissa. Tällä viikolla käytiin myös keskustelu, joka on tallentamisen arvoinen:

Minä: ”Kyl meidän perhe on hauskin! Paitsi äiti. On sekin, mutta lähinnä omassa karikatyyrisessä persoonassaan tai vahingossa.”

Roosaliina: ”Äiti (*nauravija emojeita), sitä ei oo kyl luotu huulenheittäjäksi.”

Oskari: ”Äiti on just paras! Eilenkin oli mainio puhelu, kun äiti vaan heitti läppää läpän perään!”

Roosaliina: ”Äiti miks et ikinä heitä läppää tyttäries kanssa?”

Äiti: ”Mun läppää ymmärtävät vain harvat!!”

Oskari: ”Ote meidän puhelusta: Oskari: Osasitko kopioida linkin? Äiti: No siis osasin, mutta en tiedä mihin se kopioitui? Oon etsinyt kaikkialta!”

Äiti: ”Mut selvisin siitä ja oon niin ylpeä itsestäni (*pusuemoji)”

Valtteri: ”Ootteko kattonu ”seniorit somessa” yleltä? Mainio oli ainakin eka jakso.”

Niin mainio on perheeni. Niin mainio on näissä kuvissa hymyilevä äitini. Nämä kuvat ovat viime kesältä Kuhmon kesämökiltä, kun yritimme sopia erästä riitaa. Harvoin tulee dokumentoiduksi vastaavanlainen tilanne. Niin kuin kuvista näkyy, kyllähän se lopulta hymyksi kääntyi. Selvisimme siitäkin ja olemme niin ylpeitä itsestämme.

-Henriikka

Legolas, ensirakkauteni

Olin 11 vuotta, kun ensimmäinen Taru Sormusten Herra -elokuva rantautui Suomeen. Minusta tuli samantien suuri fani. En lukenut Harry Pottereitakaan, sillä se tuntui jotenkin petokselta TSH:lle.

Muistan edelleen, kun näin Legolasin ruudulla. Sisälläni oli outo tunne. Joku sellainen mukava, mutta vieras, joka tuntui vatsanpohjassa asti.

Kun sain joululahjaksi Taru Sormusten Herrasta -pelikortit, niin vaalin niitä huolella. Katsoin Legolasin kuvaa, joka löytyi yhdestä kortista. Kasvot olivat niin miellyttävät ja niitä teki mieli katsoa koko ajan.

Joskus näin serkkuni seinällä julisteen Orlando Bloomista. Isoveljeni kysyi ilkikurisesti, että tiedätkös kuka se tuossa on? En toki tiennyt, mutta järkytyin kuullessani totuuden. Vaikka naama oli nätti ja hymy tuttu, niin se tummahiuksinen, normaalikorvainen, jousipyssytön poika ei ollut Legolas. Minun Legolasini.

Meni suoraan sanoen aika kauan, varmaan muutama vuosi, että ymmärsin miten ihastunut olin. Ihastunut nyt hyvänen aika satuolentoon elokuvateatterin kankaalla! 

Olin 11-vuotias, kun Sormusten ritari ilmestyi. 12-vuotias, kun Kaksi tornia tuli teattereihin. 13-vuotias, kun Kuningas palasi. Minusta tuli murrosikäinen näiden leffojen kanssa. Legolas tuntuu ensirakkaudeltani. Turvallinen valinta tuollainen ei-olemassa-oleva.

Äsken googlasin Legolasin pitkästä aikaa. Uudet Hobitti-elokuvat toivat valkokankaalle ilkeämmän näköisen, hohtavasilmäisen Legolasin, joka ei myöskään ole se minun lempeä jousitaiturini. Mutta niille 15 vuoden takaisille leffakuville hymyilin leveästi.

Kyllä se vain niin on, että jos Legolas ratsastaisi urhealla hevosellaan koska tahansa luokseni ja nostaisi kyytiin, niin kipuaisin hymyillen ratsaille.

Mutta miksi Legolas pyörii mielessä tänään? Minulla on uudet hiukset, joista tulee mieleen hän. Teos Helsingin Elina poisti hiusten keltaisuuden ja jäljelle jäi kasa hopeanvalkoista hiusta ja leveä hymy.

Tämän aasinsillan siivittämänä toivotan kaikille rakkaudentäyteistä, hopeanhohtoista viikonloppua.

-Henriikka

Kuvat: Eeva Mäkinen (eilen Hernesaaren Löylyssä lounaalla)

villapaita/Devold, takki/Samsoe&Samsoe, farkut/Twist&Tango, kumpparit/Tretorn, lapaset/käsityötä

Omassa päässäni olen hauska ja nokkela

Käyn päässäni monenlaisia keskusteluita. Omassa mielessäni olen aina hauska ja vetovoimainen. Sanavalmis ja ratkaisun avaimet käsillä. Fiksusti argumentoiva ja kaiken lisäksi hyvä kuuntelijakin.

Jonkun ilkeillessä harmittelen jälkikäteen, miksen keksinyt vastausta silloin kuin sitä kaivattiin. Myöhemmin mieleni suorastaan kuhisee toinen toistaan nerokkaampia vastaiskuja vyön alle ja päälle. Vaikka en tietystikään käyttäisi iskuja vyön alle, vaan harkittuja puolustuspuheenvuoroja, joilla todistan olevani aatelisesti toisen huonon käytöksen yläpuolella. Vaikka tilanteessa olisin ollut jauhot suussa, mielessäni olen vahva ja vaikutusvaltainen nainen.

Vastaan harvoin tuntemattomien ihmisten viesteihin niin kuin ensiajatuksella olin ajatellut. Käyn ajatuksissani läpi rentoja ja huumoripitoisia viestivastauksia ja suollan sellaista säkenöivää tilannekomiikkaa, että vastaaja kieriskelisi maassa vatsaansa pidellen. Lopulta näppiksiltäni kuitenkin lähtee diplomaattinen ja lempeän selkeä vastaus.

Mietin mielessäni, kuinka heitän tutulle kahvilanpojulle huulta kuin vanha tekijä. Kyselen kuulumisia, juttelen niitä näitä ja lähtiessäni isken lupsakasti silmää. Totuus: ”Moi. Musta kahvi. Mukaan.” ja ehkä ”hihi, joo voin ottaa suklaankin, hihi.”

Näen kahvilassa kivannäköisiä ihmisiä. Mietin kuinka heitän heille rennosti kohteliaisuuksia, piristän päivää ja lähden liidellen tilasta. Todellisuudessa nuo kohteliaisuudet kaikuvat tyhjässä päässäni, törmäillen seinämiin ja kuihtuen pois.

Ehkä kerran olen saanut spontaanisti heitettyä jonkun ”kiva pipo” -tyyppisen lausahduksen ja sekin on hävettänyt. En suinkaan sellaisia kuin olin omassa päässäni pyörittänyt: ”miten voikin olla noin kauniit kulmakarvat”, ”sä oot kyllä yks aurinko, pidä toi”, ”miten sä voit aivastaa noin sievästi?”, ”jos kaikki näyttäisivät läppäritöitä tehdessään yhtä kauniilta, niin aina tekisin töitä kahviloissa.”

Miten mahtava tyyppi olenkaan omassa päässäni. Voi kunpa tuntisitte tämän todellisen sijaan hänet! Aina niin innostava, värikästä kieltä kylvävä ja avoin uusille ehdotuksille. Hän tekee hetkestä kuin hetkestä pirskahtelevan ja laittaa nurisijat järjestykseen sadasosasekuntissa.

Voi kunpa.

-Henriikka

villapaita/North Outdoor, takki/Peak Performance, pipo/Myssyfarmi, kengät/Tretorn (kaikki saatu), farkut/second hand