Syliä ei ole olemassa ilman ihmistä

12
–
elämä, oma tyyli

Olen aina viihtynyt mytyssä. Polvet suussa pienissä tiloissa, risti-istunnassa minimaalisessa salamajassa. Tällaiset turvapaikat saavat tuntemaan oloni turvalliseksi. Ikään kuin pienentuntuinen paikka tai maja olisi syli, johon kömpiä.

Lapsena ryömin ojien viemäriputkissa. Mahduin niihin juuri ja juuri. Saatoin kulkea monta, monta metriä betoniputkissa maan alla. Myös lumilinnojen onkalot olivat suosikkipaikkojani. Kaivoin eteenpäin, ja onkalo piteni pitenemistään. Ympärillä oli vain valkoista seinää, jota taputtelin ja tasoittelin niska vinossa.

Vaikka lantionluuni eivät enää edes mahtuisi noihin koloihin, niin nykyään happi meinaa loppua jo betoniputki-ajatuksesta. Enkä enää haaveile omasta hattuhyllyn lukutilasta, joka olisi kolme neliösenttimetriä itseäni suurempi.

Sen sijaan pidän kyllä edelleen noista turvapaikoista: korituoleista, salaisista huoneista, pienistä metsämökeistä ja upottavista, yksinistuttavista nojatuoleista. Jalat syliin ja maailmaa karkuun.

Vietin ihanan iltapäivähetken tässä Hotelli Järvikylän pallotuolissa parvekkeellamme. Tajusin samalla, että hakeudun Asennemedian toimistolla myös usein valkoisiin, roikkuviin korituoleihin. Turvallista majatunnelmaa vahvistaa, että tuoli riippuu ilmassa. Kuin olisi jotenkin enemmän luonnonvoimien armoilla ja kauempana muista.

Olen myös miettinyt, miksi nostan aina jalat lähelle kroppaani. Se on vaistonvaraista, mutta nyt kun ajattelen, se tuntuu paljon suojattumalta. Varmaan joku psykologinen seikka, vähän kuin vaistonvaraiset kädet puuskassa epävarmassa tilanteessa.

Myttyasento voi olla myös jotain kaipuuta lapsuuteen. Enhän enää ”aikuisessa elämässäni” nosta jalkoja syliini kesken työpalaverin tai hienon ravintolaillallisen. Muistan ykkösluokkalaisena tehneeni koulussa niin, ja opettajan toruneen minua siitä. Koulussa pitää istua selkä suorassa ja jalat maassa. Kuuntelin kuuliaisena kukkakuvioisissa pitkissä kalsareissani ja painoin sisätossut vasten lattiaa.

Hienoin turvapaikka on kuitenkin syli,
sillä syliä ei ole olemassa ilman ihmistä.
Se on näkymätön, kunnes se muodostetaan.

-Henriikka

Onneksi en ole enää teini

2
–
elämä, nostalgiaTags: ,

Löydän itseni aina toisinaan muistelemasta kaiholla teini-ikää – erityisesti sitä, kun olin 15-vuotias. Ympärillä oli hyvää haippia, sopivasti käsittämättömän turhaa ja samalla ihanaa draamaa, ja muutaman vuoden päässä, jossain kaukana Kouvolasta, maailma odotti minua. Juuri minua, tietenkin.

Minulla oli sateenkaaren väriset sukkahousut, sotkuinen tukka, eikä koskaan meikkiä. Tanssin niin paljon, ettei muuta urheilua tarvinnut, ja mielipiteeni olivat mustaa ja valkoista, tulta ja tappuraa. Tai siis niin luulin, sillä oikeastihan ne olivat silkkaa styroksihöttöä.

Tänään kaivoin ulkoiselta kovalevyltä vanhoja teinikuvia. En päässyt edes niihin 15-vuotiskuviin, sillä alkoi pyörryttää jo aiemmin. Luojan kiitos, en ole enää 19-vuotias.

Kuvat nostattivat sellaisia tunnesekaisia nostalgiakuohuja esiin, että piti kyyristyä, ettei huku aaltojen alle. Kuvien avulla pystyi sukeltamaan vanhoihin, sateenkaaren väristen teiniaivojen ajatuksiin ja kuvissa näkyvien, suurten egolasien taakse. Kyllä nykyisin on paljon helpompaa.

Näissä kuvissa olemme Jannen kanssa pitämässä suomenkielistä, viikottaista radio-ohjelmaa Ruotsin kaupungissa nimeltä Skövde. Asuimme siellä muutaman kuukauden minun ollessa 19, Jannen ollessa 20. On tammikuu ja olimme seurustelleet reilu puoli vuotta, enkä malttanut enää odottaa milloin Janne kosii, vaikka kuluneesta puolesta vuodesta olin ollut kolme kuukautta Etiopiassakin. Voi aikoja. Voi silloista varmuuttani kaikesta, mihin ryhdyin.

Väkevimmät teinivuodet olivat jo takana, Jannehan ei ikänsä puolesta ollut enää teini lainkaan. Mutta muistan kyllä miten monet lapsen ajatukset kolkuttelivat edelleen takaraivossa. Kaikki oli edessä ja se maailma vihdoin avautunut kaikelle, mikä minua oli odottanut. Juuri minua.

Viimeisestä kuvasta näkee, että Jannella oli kova tarve saada intin jälkeen nuttura takaisin paikalleen. Hiusgeelin käytössä on vielä toivomisen varaa. Itse olin kyninyt oman irokeesi-takapiiska-kampaukseni piiska-osion pois ja jäljellä oli lyhyt peikkopää.

Onneksi en ole enää teini. Onneksi en ole enää 19-vuotias. Mutta ihanaa, että teiniaikani on sellaista, jota voi harhaisina hetkinä muistella kaiholla. Ihanaa, että elämässä on vaiheita, jotka voi jättää tyytyväisinä taakseen. Ja että kussakin vaiheessa elämästä voi nauttia täysillä.

-Henriikka

Surkean päivän päätteeksi

14
–
elämä, kengät, oma tyyliTags:

Torkutin yli tunnin. Pääni käynnistyi hitaasti. Tukalat tiistait.

Puin kuitenkin Kööpenhaminasta ostetut, vaalenpunaiset kengät ensi kertaa jalkaan ja tunsin oloni ihanaksi.

Istuin palaverissa ympäröitynä ihailtavilla, innostavilla ihmisillä ja minä olin yhtä takkua. Englannin kielen nyanssit karkasivat vieraskielisen ajatusvirran sekaan ja järkevät ajatukseni haihtuivat savuna ilmaan. Neljän tunnin palaveeraamisen jälkeen oli jäljellä turhautumisen jälkeinen aggressio ja pettymys itseensä.

Noustessani tapaamispöydästä huomasin kenkieni olevan mustassa öljyssä. Ei tietoakaan, mistä se tuli.

Oli koko päivän juuri sellainen fiilis kuin kaiket yöt valvoneet äidit kertovat heillä olevan. Silmät kostuvat aivan turhasta, kiukku nousee pintaan aivan puskista, eikä koskaan tiedä mikä tunne seuraa toista.

Sen lisäksi on olo, että kohta mokaan, kohta mokaan. Aivan varmasti hajotan vielä jonkun lasin tai löydän itseni murtuneen nilkan kanssa. Tekisi mieli haistattaa huilu koko valtiokunnalle, mutta sillä on nyt tärkeämpiäkin aiheita kuunneltavana.

Meinasin nimetä kirjoitukseni ”Surkean päivän iltana”, mutta huomasin kirjoittaneeni samalla otsikolla jo syyskuussa. Mutta arvatkaa mitä? Silloinkin sama ystävä tuli illaksi kylään ja muistutti olennaisesta. Että riittää olla rinnakkain, vaikka ihan hiljaa. Surkeita iltoja vartenhan ystävät myös ovat.

Jännästi kääntyi ilta voitoksi, vaikka surkealta tuntuu edelleen.
Kenkiin päin en aio enää tänään edes katsoa.

-Henriikka

1 … 228 229 230 231 232 233 234 … 818