Usein kuulee puhuttavan ja kerrottavan, että hienoimmat asiat elämässä tapahtuvat yllättäen, äkkiarvaamatta. Kärsivällisyys palkitaan ja odottavaa odottavat upeat ajat. Olen itse vähän eri mieltä. Elämän yllättävyyteen uskon kyllä, mutta en ainaiseen odottamiseen. Luulen parhaiden ja ikimuistettavimpien hetkien löytyvän usein elämässä silloin, kun niitä itse etsii ja niiden eteen näkee vähän vaivaa.

Muistan hyvin maaliskuisen hetken Ylläksellä, kun olimme juuri käymässä Jannen kanssa nukkumaan hostellihuoneessamme, kun yhtäkkiä puhelin piippasi. Kaveri vinkkasi, että jos kiinnostaa, niin nyt leimuaa.

Koko kroppani ja mieleni huusi, etten kyllä pysty millään nousta pehmeiden, lämpöisten lakanoiden välistä ja lähteä ulos pakkaseen. Mutta sitten oli pieni sisäinen ääni, joka vaati: nyt ylös sieltä. Kuinka monta kertaa helpompaa on saada elämäänsä valkoiset lakanat kuin kirkkaat taivaanvalot?

Sisäinen ääni voitti. Jostain tuntemattomasta syystä saimme kerättyä riittävästi motivaatiota poistuaksemme mukavuudenkehästä. Puimme päälle monta kerrosta vaatetta, otimme fatbiket alle ja pyöräilimme parin kilometrin päähän lammelle.

Kylän valaistuksen keskelle revontulia ei erottanut kunnolla, mutta päästessämme lammelle lumihankeen, edessä roihusi kunnon valot. Niin oudot, koko ajan muuttuvat ja liikkeiltään mahdottomat ennustaa. Tökötimme vieri vieressä ja katsoimme tanssivaa vihreää vanaa, joka näytti kuin paksulta pensselinvedolta. Välillä se katosi, kun taas sitten jostain ilmestyi lisää.

En ole löytänyt vielä yhtään unelmaani tai kerännyt parhaiden muistojen varastoani tuijottaen puhelintani tai tietokonettani. Niinkin voi tietysti käydä, mutta väitän, että aika harvoin. On laitettava itsensä likoon saadakseen elämästään enemmän irti.

Hienojen hetkien takana on usein kokonaisvaltaisuus – kaikki aistit, ehkä kädet, jalat, silmät, korvat ja suukin. Yhden aivosolun käyttö Instagram feediä selatessa saattaa luoda hetkellisen onnenkuplan, mutta jos se ei motivoi mihinkään, auta missään tai anna esimerkiksi lisätietoa, niin jatkuva hetken viihde on laiha lohtu.

Joku voi ehkä ajatella, että puhun nyt itseni pussiin. Juurihan kirjoitin kielteiseen sävyyn mielettömyydenhakuisesta maailmasta. Mutta en puhukaan nyt maailman korkeimman benjin hyppäämisestä, vaan ihan siitä tavallisesta elämästä. Kuinka moni on joskus herännyt siihen, että ulkona olisi ollut ihana picnic-ilma, mutta sen sijaan on möhnöttänyt kotona tuntitolkulla? Koska on vain tehnyt mieli jäädä kotiin. Tai että lähiklubilla olisi yhden suosikkibändin keikka, mutta ei jaksa, koska Netflixissä on just hyvä sarja käynnissä. Koska se oma kupla on niin mukava, niin helppo, niin mukavan ennalta-arvattava.

Tässäpä haaste: hyppää edes joka viides kerta pois omasta kuplastasi, kun mietit pitäisikö. Luulen, että huomaat pian vuoden muistettavimpien muistojen kertyvän niiden päätösten jälkeisistä hetkistä.

-Henriikka