Toteemieläimeni: kalasääski

2
–
oma tyyliTags: , , ,

Aivan yllättäen kesken kirkkaan päivän ystäväni laittoi Whatsapp-ryhmäämme viestin: ”Armaat! <3 Mitä sanoisitte, mikä olisi mun toteemieläin? Mielenkiinnosta haluan kuulla.”

Kyse oli toissasyksyisen kommuuniporukkamme ryhmä, jossa eräs punahipiäinen kyseli voimaeläimestään. Totesimme yhteistuumin, että kettu on varmasti sekä ulkonäöltään, että luonteenlaadultaan osuvin. Samaa olivat kuulemma vastaneet hänen muut ystävänsä.

Sen jälkeen alkoikin vilkas ja villi keskustelu toteemieläimistä, kun 6-henkinen porukkamme risti toisiaan piisameiksi, kuukkeleiksi ja rantakäärmeiksi. Eräs jopa jaksoi perustella kantansa.

Sain itse kuulla toteemieläimeni olevan kalasääski eli sääksi (joo, näiden nimien logiikka on hämmentävä). Odotin innolla perusteluita, jotka saapuivat vasta tunteja myöhemmin (”kun ei ehkä enempää kehtaa lusmuilla töistä ja keskittyä tähän eläinjuttuun”).

Kalasääski:

”Musta Henriikka on vahvasti joku päiväpetolintu, nimenomaan kalasääksi lähinnä siksi, että se on muuttolintu ja käyttää ravintona kalaa, eli näkee vedenpinnan läpi asioita joita muut ei näe. Terävä, pystyy iskemään tarvittaessa tappavasti (Henriikalla on imo ilkeä puoli, vaikka se yrittääkin vähän peitellä sitä, fight me). Rakentaa ison pesän, jota käyttää vuosia, mutta on yksi pisimmälle muuttavista linnuista, ja viettää talvet eteläisessä Afrikassa. Ei laumaeläin, tarkka reviiristään, mutta kiintyy eliniäksi ja huolehtii poikasistaan. Huippupeto, muokkaa ekosysteemiä ja vaikuttaa muiden eliöiden suhteisiin. Ulkonäöltä melko majesteettinen, mutta näyttää myös vähän siltä että heräsi just 3 tunnin päiväunilta.”

Nauroin ja itkin viestiä lukiessani. Miten tarkkaa ja hersyvää kuvailua.

Huomaa kyllä, että olimme kämppiksiä 7 kuukautta – sieltä se ilkeäkin puoli on päässyt pistämään. Joskin luulen, että se on nykyisin aika visusti hallinnassa. En halua enää satuttaa ketään, tai jos haluankin jossain hetkessä, olen oppinut olemaan toimimatta, sillä todellisuudessa en halua. Ehkä se onkin siis herkästi tulistuva puoleni, viiruksi silmäni tekevä puoleni, ei enää ilkeyttä. Toivottavasti! Olisi kamalaa olla ilkeä.

Mutta tunnistin kyllä itseni paljosta. Mietin, kuinka olin nuorena laumaeläin, ja nykyään en juuri. Että kuinka se onkaan muuttunut vuosien saatossa niin. Tunnistin reviirin suojelun, tunnistin lähimmäisistä huolehtimisen. Majesteettillisesta ulkonäöstä en ole varma, mutta nokos-kohdasta ainakin!

Jos minun olisi itse pitänyt määrittää oma toteemieläimeni, olisin ehkä sanonut poro. Luulee itseään villieläimeksi, mutta on todellisuudessa sitä tosi vähän, eikä pärjäisi talveakaan yksin. Hah.

Kysyin vieressä istuvalta poikaystävältä hänen mielipidettään omasta toteemieläimestäni:

”Karhu. Suojelee omiaan kynsin ja hampain. Mutta on pörröinen ja söpö. Silti tarvittaessa vaarallinen. Voimakas mutta silti lempee kasvissyöjä.”

—

Taidan mennä muiden mielipiteillä. Ne ovat voimaannuttavampia kuin tuo oma poro-kommenttini. t

-Henriikka

housut / Makia Clothing, villapaita / North Outdoor (malta hetki! syyskuussa tulossa alekoodi!), hattu / Stetson(Partioaitta), kengät/second hand

Rakkaudesta Suomeen ja kulkemisen vapauteen

2
–
matkustus, yhteistyöTags: , , ,

Kaupallinen yhteistyö: 100 syytä matkailla Suomessa

Kesä on kääntynyt syksyksi, ja on uuden sesongin aika. Minut se saa hymisemään onnesta, en muista aikaa, jolloin en olisi ottanut syyshämyä halauksella vastaan.

Ruskaretket, toinen sato sieniä, sadonkorjuujuhlat, kurpitsapiirakat ja kynttiläillalliset. Aina ihmettelen niitä, jotka eivät pidä syksystä. Mistä tässä kattauksessa ei voi olla pitämättä?

Onneksemme kotimaan matkatkin ovat tarjottimella, suloisesti sallittuja. Maanantaina suuntaan Lappiin, Hammastunturin erämaahan ja Muonioon rauhoittumaan. Siitä matka jatkuu Enöntekiölle ja paluumatkalla vielä nauttimaan Jyväskylän seudusta. Tie mitä kaikkea mahtuu vielä loka-, marras- ja joulukuulle, kunnes vuosi vaihtuu uuteen.

Luulen, että monelle tämä vuosi on ollut kerrassaan erikoinen. Korjaan: luulen, että se on ollut sitä ihan kaikille. Jos maailmantilanne ja pandemia ei ole vaikuttanut itseensä, niin luultavasti johonkin läheiseen tai läheisenläheiseen – fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti tai esimerkiksi taloudellisesti.

Muistan hyvin, kuinka otin vuoden vastaan onnellisena, ja onnellisena olen onneksi pysynytkin. Hämmennys on kuitenkin kulkenut rinnalla kautta linjan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Mikä vuosi tämä oikein on?

Muistan erittäin hyvin myös sen, kun Uusimaan rajat suljettiin. Palasin kotiin Lapin karanteenikodistani, ja vaikka tiedostinkin hyvät tarkoitusperät rajoitustoimille, oli mielessäni olo: Voisinkohan vain siirtää kirjani tänne? Voisinko vain siirtää kirjani vähän sinne sun tänne?

En tietenkään voinut, eikä siinä kohtaa ollut mitään järkeä lähteä kiertämään maita ja mantuja. Ymmärsin vain perinpohjaisesti, kuinka olin tottunut liikkumaan ja kuinka olin tottunut kulkemaan sinne sun tänne, ympäri Suomea. Tuli sellainen olo, että enhän minä voi mennä sinne kerrostalokotiin istumaan, kun yhtä lailla kotini on täällä tuntureilla, Kainuun korvessa ja länsi-rannikon saaristossa. Kun kansalaisia pyydettiin koteihinsa, tuntui, että olisi pitänyt ottaa teltta rinkkaan ja lähteä kulkurina kuljeskelemaan. Se tuntui siinä kohtaa eniten kodilta.

Tuntui helpottavalta kiven vieräykseltä yli sydämen, kun sai taas mennä ja kulkea. Sai taas tuntea, että koko Suomi on kotini, ei vain pieni nurkka sitä.

Tuntui vapaalta. Ehkä sitä myös ensi kerran elämässään sai kokea sellaista rajoittamistakin, johon ei ollut tottunut. Osasi uudella tavalla arvostaa sitä vapautta, joka meillä täällä Suomessa on.

Kesä vei moneen paikkaan: Tampereen seudulle, Kemiönsaareen, Hiittisiin, Mathildedaliin, Ylläkselle, Leville, Pallakselle, Kouvolaan, Nuuksioon, Espooseen, Turkuun ja vaikka minne muualle. Syyskuun reissaan alussa kerrotun suunnitelman mukaan, mutta pyrin himmaamaan tahtia, sillä tiedän, että erityisesti syksyisin kaipaan rauhaa. Mieleni vauhdikkuus korreloi auringonvaloon, ja villasukkien paksuuteen.

Loppuvuoden kuukaudet pyhitän rennommalle tahdille. Reissaillua en suinkaan lopeta, mikäli se vain on suinkin sallittua ja mahdollista. Voi sormet ristiin, kunpa se olisi!

Katselin eilen 100 syytä matkailla -kampanjan vinkkisivustoa läpi. Hauskasti huomasin, että monia asioita olin tehnyt päätöksensä ennätäneenä kesänä ihan vahingossa.

Turussa istuimme ystävän suosituksesta äärimmäisen sympaattisen Café Qwenselin sisäpihalla. Siemailimme kahvia kauniista pannusta ja pikkukupeistamme. Vuonna 1896 avatussa Turun kauppahallissa kävimme lounaalla.

Teijon kansallispuistossa kävin useasti, viimeksi viime viikonloppuna. Askartelimme kummitytön ja hänen siskonsa kanssa kävyille lauttoja ja söimme eväsleiviä. Samalla matkalla tuli koettua myös Teijon ja Matildan kylät.

Myös Käsnäs tuli yllärinä koetuksi, kun jatkoimme sieltä ystävien veneellä saaristoon. Pitkäksi ei vierailu jatkunut, mutta saimmepahan hyvät lounaat, auton parkkiin ja testattua pihakeinua.

Hauskaa, että myös Espoo on listalla, sillä sehän oli kevään ja kesän hittikohteeni! Keväällä Karalahden katutaidekierros ja loppukesästä Keran Hallit antoivat aivan uusia näkökulmia Espooseen.

Pyhän Olavin pyhiinvaelluksella kävin jo viime vuoden puolella, ruskan viimehetkillä, ystävän kanssa käsikynkässä.

Mitä sitten vinkeistä toivoisin joko tänä vuonna tai ensi vuoden koittaessa hyödyntäväni?

Ruoka- ja ravintolaretki Turkuun on ainakin haaveissa.

Lisäksi Vanha Rauma on jäänyt teiniajoista mieleen paikkana, jonne olisi ehdottomasti päästävä pyörimään lisää. Kävin siellä silloin vain pikaisen pyrähdyksen ajan enkä muista kuin upean kirkon ja kiinnostavan taidenäyttelyn jossain puulotalossa. Olisi korkea aika mennä uudelleen.

Hotelli Punkaharjulla olen jo käynyt, mutta haluaisin sinne ehdottomasti uudelleen. Meinasin jo viime syksynä ilmoittautua Saimin sienikurssille, mutta aikataulut eivät silloin kohdanneet.

Ihmettelen myös, miten en ole kouvolalaissyntyisenä viettänyt juuri koskaan aikaa Kymijoella? Melontareissu olisi ruska-aikaan varmasti hieno kokemus.

Viimeisenä nostan Salamajärven kansallispuiston, sillä en ollut koskaan kuullutkaan siitä. Onko kyse sitten sivistyksestäni vai mistä, mutta männikkömaisema ja suoluonto vetoavat aina. Keski-Suomen ja Pohjanmaan rajalla sijaitsevassa kansallispuistossa elää myös noin puolet maamme harvinaisista metsäpeuroista.

Siinähän sitä onkin sitten taas haaveita kourallinen. Sylillinen. Rekallinen.

Kotimaan matkustuksen mahdollisuudet eivät ole loppumassa. Tiedän, että erityisesti Lapissa ja monissa ulkomaisille asiakkaille pohjaavissa kohteissa eletään tällä hetkellä todella vaikeita aikoja. Hämmentävä vuosi 2020 jatkuu hämmentävään vuoteen 2021, ja seuraukset näkyvät vuosien ajan. Nyt jos koskaan voimme omilla teoillamme ja ostopäätöksillämme viedä tukemme kotimaisille toimijoille ja stopata maailman kiertelyn yhteisen hyvän eteen. Tiedän tietysti, etteivät omat roposeni pelasta koko toimialaa, mutta pienen siivun ainakin.

Myös loppuvuodelle löytyy sata ja tuhat syytä matkailla Suomessa.

Ihanaa syksyä ja turvallisia, elämyksellisiä reissuja kotimaassa!

-Henriikka

Viikon päästä pohjoiseen

6
–
elämä, matkustus, oma tyyli

Viikon päästä purkitan aamulla viimeiset Helsinki-työt. Sen jälkeen keltaisen pakettiauton keula käännetään kohti kompassin punaista neulaa, ja Lapin syksy ottaa toivottavasti vastaan kirkkain ruskanvärein.

Ensin otamme rauhallisesti parin päivän ajon ylös pohjoiseen. Olen todennut, että jos reissun Helsingistä pohjoiseen vain voi katkaista puoliksi tai useampaan osaan, sen teen. Ehkä kaarramme kohti itää ja Kainuuta, ja lämmitämme parit mökkisaunat ennen Lapin viikkoja.

Ensimmäinen varsinainen Lapin aktiviteetti on, kun lähdemme vaeltamaan seikkailukasvatus-opintojen puitteissa viideksi päiväksi Hammastunturin erämaahan. Teimme tänään aamiaisella ruokasuunnitelmaa – valitettavasti tämä suunnitteluvaihe ei ole suosikkini. Mielessä on kuitenkin jo se hetki, kun kaikki on tehty ja valmiina, rinkka pakattu ja mieli tuntureille avoin. Se vaihe on suosikkini. Etenkin jos ei sada kaatamalla.

Vaelluksen jälkeen jään majailemaan kainalon kohdalle, Muonioon. Tämä olkoon retriittiviikkoni, hiljaisuuden hetkeni ja lepokeitaani. Ruskaretkiä, pitkänpitkiä aamiaisia (joo, nämä mainitsen jokaisessa jutussani) ja verkkaista työtahdin ylläpitoa.

Sen jälkeen vuorossa ovat vielä pari työreissua Enontekiölle ja paluumatkalla Jyväskylään. Sitten aivan yllättäen Helsinkiin palatessa syyskuu onkin paketissa. Syystaikoja, aivan selvästi.

Reissailevassa elämäntavassani piilee piskuinen haaste. Reissut vaativat aina niin paljon suunnittelua, aikaa, valmistelua ja vaikka mitä, että niitä edeltävät viikot väsyttävät ultimaattisesti.

Olen myös huomannut, että tällaisella nopeatempoisella alalla, jolla työskentelen, ei esimerkiksi neljä viikkoa etukäteen suunnittelu ole aina mahdollista. Siihenkin täytyy tottua, ettei asiat sitten toteudu niin kuin tahtoisi, että osa asioista jää suunnittelematta. Välillä on tylsä vaatia, että saisinkohan nämä ja nämäkin infot nyt jo, sillä olen jälleen lähdössä. Olisko mitenkään mahdollista?

Pyrin kuitenkin kuvaamaan, valmistelemaan, kirjoittamaan ja tekemään yleensä aina kaiken niin hyvin etukäteen kuin pystyn ja ennätän, jotta sitten reissun päällä voisin ottaa mahdollisimman paljon aikaa kuluvalle hetkelle ja nenän edessä avautuville muistoille ja maisemille.

Reissut ja Lappi erityisesti ovat minulle keidashetkiä elämässä. Elämäntahti tasoittuu, asiat löytävät helposti merkityksellisyys-järjestyksensä, ja häly vähenee. Erityisesti tuota ”vapaaviikkoa” odotan sydän lurpallani, vaikka seikkailut sitä ennen ja sen jälkeen tekevät tietysti levosta yhä ihanampaa.

On mieltä vahvistava ajatus tietää, että viikon päästä kaikki härdelli on taas ohi ja istun Holgerin kyydissä ilman, että tarvitsee yli kolmeen viikkoon ajatella muuta kuin kulkevaa tilannetta.

Haluaisin löytää tämän rauhan myös normaaliin arkeeni. Kyllä te tiedätte, että olen halunnut jo pitkään.

Tällä hetkellä tuntuu, että se vaatii uuden kodin löytämisen. Vaikka koti onkin maailman kaunein, ei keskusta-eläminen vain ole minua varten enää. Ei ainakana juuri nyt, enkä suoraan sanoen usko että koskaan. Kotietsinnät ovat jatkuneet jo pari kuukautta, mutta vielä ei ole tärpännyt. Jännittää jo valmiiksi, kun tiedän omakotitalojen myynnin hidastuvan ja kuihtuvan kovasti koti talvea. Tahti on tippunut jo nyt murto-osaan kesästä.

Välillä tulee sellainen olo, että äääääääh se ei löydy ikinä. Välillä vallitseee luotto, että kyllä se löytyy, tietenkin. Kaikki aina jotenkin lopulta lutviutuu, ja muutama kuukausi ihmisen keskimääräisessä eliniässä on aika lyhyt aika. En ole vain tottunut odottamaan.

Ehkä siihen saakka, että tärppää, jatkan roikkumistani pohjoisen tunturituulissa, vilakoissa muistoissa iltanuotiolla, Lapin kauniissa kultahippusissa. Vaikka se vaatisikin aina vähän väliä verokseen mielen, järjen ja ylpeyden. Koko 158-senttisen pituuteni voimat.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

1 … 35 36 37 38 39 40 41 … 818