Huomenta kuomat (en tiedä, miksi kutsun teitä aina kuomiksi. Jotenkin en oikein välitä kutsua teitä muruiksi tai muilla liian intiimeillä nimillä. ”Lukija” taas kuulostaa aivan liian tekniseltä ja siltä, etten itse saisi vuorovaikutuksellisesti mitään takaisin. Kuoma siis olkoon käytössä tästäkin edespäin. Joskin esimerkiksi ”toveri” on eri hyvä myös) ja terveisiä Tampereelta. Istun läppäri sylissä Hotelli Ilveksessä ja meinaa nukuttaa. Aivosumu on ollut kuluneen viikkoni kantava teema ja ilmesesti teema jaksoi kannatella sunnuntaihin saakka.
Aivan ihana viikonloppu takana. Anoppilan turvassa perjantaista lauantaihin, pitkät yöunet ja aamupalaksi tattaripuuroa ja vadelmia. Eilispäivästä tähän hetkeen olen ollut muiden bloggaajien kanssa Tampere-teemaisessa tapahtumassa seikkailen läpi Mansen katuja ja kuppiloita. Yöriehuntaan oli minua turha houkutella, en jättäisi mistään hinnasta väliin hotellilakanoiden autuutta ja puhtaiden petivaatteiden tuoksua. Aamulla kömmin ylös, heitin kylpytakin niskaan ja kävin uimassa alakerran uima-altaassa. Inhoan uintia, en tiedä ärsyttävämpää urheilulajia. Uin joka tapauksessa ja voin tuulettaa salaa huonekaverilta.
En ole ehtinyt vielä purkaa muistikorttia läppärille ja pian jatkan vielä parituntiseen valokuvauskoulutukseen ennen junamatkaa kotiin. Kuvakollaasia siis vasta illalla tai huomenna. Koneen työpöydältä nappasin kuitenkin yksinäisen kuvan jaettavaksi kahdesta tyhjyyttä huutavasta, täytettä odottavasta vihkostani. Oravavihko on Papershopista, neontekstiä hohkaava nerous Berliinin tuliainen.
Aivosumun lisäksi viikon toinen kantava teema onkin ollut pohdinta siitä, mihin kaikki kirjoittamiseni on jäänyt. Kirjoitan tätä blogia ahkerasti ja työssäni teen paljon sisällöntuotannollisia tehtäviä. Kaikki henkilökohtainen, päiväkirjamainen tai fiktiivinen kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt unohduksiin kokonaan. Ylipäänsä kirjoittaminen oikealla kynällä, oikealle paperille. Vielä muutamia vuosia sitten ostin sulkakynän ja mustepurkin, jotta voin harjoittaa käsialaani ja kirjoittaa maailmaaparantavia novelleja ja sydäntä riipiviä runonkaltaisia pöytälaatikkoon, mutta siitä on aikaa. Voi kuinka minä surenkaan, jos internet jyrää kaiken alleen ja maailmasta katoaa kirjat ja kirjoitus. Ja jos maailmasta katoaa fiktiivisyys.
On aika taittaa kamelinselkä, tehdä muutos asiaan. Parannuksen aika. Runonpätkän aika. Nolon novellin aika.
– Henriikka
