Tällä viikolla vietettiin penkkareita, penkinpainajaisia ja wanhojen tansseja. Tuntuu, että omalla kohdallani näistä tapahtumista olisi valovuosi, vaikka totuus on, ettei tapahtumista ole kulunut edes kymmentä vuotta. Kaivoin viikon kunniaksi arkistoista penkkarikuviani ja hymyilin leveästi.

Näin tällä viikolla sekä wanhoja että penkkariseurueita. Oman empiirisen kokemukseni perusteella voin kertoa pitäneeni hyvin paljon enemmän arvossaan arvokkaasti käyttäytyneitä juhlapukuisia kuin kadulle oksentelevia naamiaisasuisia. Voi tosin olla, että omalle kohdalleni sattui vain hyvinkäyttäytyviä frakkiseurueita tai harvinaisen kehnoja abinoita.

Molempia seurueita yhdisti kuitenkin liikuttava piirre. Heillä oli elämä edessä, mieletön draivi ja riemu. Molemmat seurueet olettivat, että koko kaupunki tietää, että tänään on penkkarit ja wanhojen tanssit. Että tässä sitä nyt ollaan kaupungin kuninkaina. Ja sitten karkkia kaiken kansan päälle. Vanhemmat olivat liikutuksesta kyyneleissä, nuoret niin iloisia ja itsevarman oloisia, että meinasin itsekin liftata rekan kyytiin: ”Minulle myös tuo hurmio!”

Millainen penkkaripupu sitten itse olin? Oranssitukkainen ja iloinen, mutta ihan liian vähän innostuva. Oikeastaan en välittänyt liiemmin wanhojen tansseista enkä penkkareistakaan, vaikka molemmista on vain hyviä muistoja. En koskaan saanut kiinni, mitä järkeä on juhlia sitä, että on koulun vanhin tai sitä, että lukuloma alkaa. Ajattelin, että huomattavasti järkevämpää käyttää rahat arkivaatteisiin kuin kerran elämässä käytettävään juhla- tai naamiaispukuun. Wanhojen puku oli serkulta lainassa, meikki ja kampaus kaverin tekemiä. Kengät löytyi Anttilan alennuksesta kolmella kympillä. Penkkareihin lainasimme ystäväni kanssa viime hetkellä pupupuvut seurakunnan lapsi- ja varhaisnuorisotyön pukuvarastosta.

Jälkeenpäin olen ajatellut, että olisinpa innostunut vähän enemmän. Mennyt mukaan huumaan ja suunnitteluun, ottanut kaiken irti. Järjestin kyllä teemajuhlia ja synttärikemuja, olisin voinut suunnata järjestelyintoni myös tansseihin ja abihullutteluun. Odotin lukion loppua niin kovasti, että suuren lukioporukan intoilu meni ohi suun.

Ja niin meni opiskeluaikojen haalarihommat ja oppilaskunnatkin. Tylsä minä.

Tylsä tai en, molemmista päivistä on paljon hyviä muistoja. Vaikka olinkin hieman epäilevä koko touhua kohtaan, huomasin itse juhlapäivinä kuitenkin salaa nauttivani aika lailla. Tanssiminen oli kivaa, nauroimme tanssiparimme kanssa katketaksemme, ja päivä tuntui oikeasti kaikessa naurettavuudessaan myös juhlavalta ja kauniilta. Penkkarikekkerit saivat merkityksensä, kun vanhemmat, vaari ja silloin vielä lyhythiuksinen sisko olivat tien vieressä katsomassa ja vilkuttivat iloisesti. Vaari vaikutti ylpeältä, ja aurinko paistoi.

Vaikka en edelleenkään laittaisi rahojani limusiiniin, usean sadan euron tanssipukuun tai netistä tilattuun naamiaiskostyymiin, olen ylpeä kaikista tosissaan iloitsevista wanhoista ja abeista, jotka nappaavat hetkestä kiinni ja ovat onnensa kukkuloilla juhlapäivinään. Niin sen kuuluu mennäkin. Koskaan ei juhlita suotta.

– Henriikka