Syntymäpäiviäni vietettiin taas kerran 2. joulukuuta. Sain lahjaksi orkidean. Kauhistuin pelosta. Tuijotin lahjan antajaa silmät pyöreinä kuin jääkiekot: ”Tiedäthän sinä miten surkea olen kasvien kanssa. Olen tappanut jopa kaktuksia, rahapuista puhumattakaan.” Hän totesi nauraen, että siinä olisi minulle haastetta, niistähän pidän.

Katsoin kukkaa kauhuissani, olin kuullut orkidean olevan vaikea. Luin lapusta hoito-ohjeita ja kun googletin, löysin Suomen Orkideayhdistyksen. Jos asian parissa on niin intohimoisia ihmisiä, että he perustavat seuran ja kotisivut, kuinka kävisi minunlaiseni luuserin kamppailulle?

Vaan mitä vielä! Yli kaksi kuukautta takana päin, ja kukka porhaltaa kuin kukkahattutäti konsanaan. Siinä se on ja ylpeä kylvettäjä ihailee.

Tämä kukkaprojekti on ollut hankala. Kasvin elossapitäminen lohdutti kuitenkin joulun jälkeen, kun onnistuin ylikastelulla tappamaan pienen, suloisen joulukuuseni, jonka piti olla helppohoitoinen ja joka piti pystyä istuttamaan myöhemmin kunnon maahan. En vieläkään tiedä, tarkoitetaanko viileällä lämpimän viileää vai kylmänviileää, mutta toivonmukaan antamani lämpöasteet pitävät orkideani elossa vielä pitkään.

Ystäväni huudahti pari viikkoa sitten meillä käydessään: ”Se elää! En ole koskaan nähnyt orkideaa, jossa on noin monta kukkaa.” Olin tuikityytyväinen, vaikka epäilen ystäväni nähneen elämässään aika harvoja orkideoita.

Niin on luuseri puutarhurikin päässyt pienesti kiinni kasvattamisen makuun. Ehkä tulevaisuudessa bloginikin siirtyy Orkideayhdistyksen kotisivuille.

– Henriikka