Avauduin eilen kavereille sitruunamarenkipiiraan ja kahvin äärellä, että aikakauslehdet ovat mahdollisesti suurin paheeni. Tai ainakin hämärin. Tiedättekö, tilaan niitä melkein kaikkia. No, en nyt aivan kaikkia, mutta ei ole tavatonta, että samanaikaisesti minulla on viisi pätkätilausta käynnissä. Odottelen mukavia kaupanpäällislahjoja ja saatan tilata Dekon, Olivian, Trendin, Imagen tai jonkun muun lehden hetken mielijohteesta muutamaksi kuukaudeksi.
Tilaamisessa ei ehkä ole mitään pahaa. Itse bloggaajana edustan ehkä sitä median puolta, joka nakertaa koko ajan aikakauslehtien leivästä (tai jonka ainakin luullaan nakertavan). Siksi heitän heille pullanpaloja oikein mielelläni. Sitä paitsi saan lehdistä hirveän paljon irti. Täyshömppää en kestä, aivot on oltavat mukana edes toisen lohkon verran. Mutta tarraan lehtiin, kun haluan rentoutua.
Mutta! Pahinta kaikessa on lehtien säästäminen. Saan kiksejä kokonaisista sarjoista. Mieluiten tilausnumeroista, joihin ei ole läntätty irtonumeroiden tavoin alennustarroja. Pätkälehtitilaajana muutama numero saattaa helposti jäädä välistä. Saan siitä päänsärkyä. Katsastan lähimmällä lehtipisteellä, olisiko puuttuva numero alennuksessa. Saatan jopa vaivihkaa napata numeron roskakatoksen paperinkeräyspisteeltä tai anella ystävän lukemaa itselleni.
Sitten köytän valmiit sarjat kahdella vyöllä: toinen poikittain, toinen pitkittäin. Usein valmis tarkoittaa 12 numeroa. Kahtatoista kaunista numeroa täydellisesti nipussa, asetettuna suoriin riveihin lankkuhyllyllemme. Sitten katson niitä, joskus avaan vyönsoljet (jotenkin seksistinen ajatus, anteeksi) ja selailen lehtiä varovasti. Ja mietin, mitä minä loppujen lopuksi niillä sarjoilla oikein teen.
– Henriikka
Ps. Ei, ei ei. Ei minulla sentään ole kaikki sarjoja näistä 70-90-luvun lehdistä lähtien.
