Kolmas ja viimeinen reissujuttu Riian matkasta. Että raivostuttaa, että Riika taivutetaan kuin siika. Riikahan on erisnimi ja kylläpä on tyhmän kuuloista kirjoittaa Riian retkiä, kun kaikki loogiset ajatusmallini tyrkyttävät aivoistani muotoa Riikan. Mennään nyt sitten siikojen perässä, kalakaverin mallin mukaisesti. Kahden kilon Riika.

Kiitollisena sai olla koko spontaanista ulkomaan pyrähdyksestämme, mutta erityisesti siitä, että saimme vielä paikallista seuraakin näin lyhyellä varoitusajalla. Alina ja Juuso-Jesperi olivat pari vuotta sitten sohvasurffaamassa juuri Riiassa ja sitä kautta tutustuivat muutamaan mukavaan kaveriin. Näin sitä vaan uidaan latvialaisiin piireihin, u-u-uuu.

Kaunis oli mintunvihreä koti ja ihmiset iloisia. Pitäisiköhän meidänkin maalata seinä mintuksi? Vai olisiko se ohimenevä hullutus? Onhan tuo nyt aikamoinen Pinterest-väri. Voisiko kaunis väri alkaa yhtäkkiä kyllästyttää? Tulihan Jeffrey Campbelin tolppakorkokengistäkin yhtäkkiä jokaisen blogikirppiksen vakiokalustoa.

Mutta ihmiset ovat kyllä kaikkialla lopulta ihan samanlaisia. Latviassa ehkä vähän suorapuheisempia, vahvempihiuksisia ja sosiaalisempia kuin meillä Suomessa. Mutta kuitenkin ihan samanlaisia.

Kaiken hauskanpidon oheen oli meillä eräs hiljainen ja surullinen pari tuntia. Riika on vuoden kulttuuripääkaupunki ja sen ”kunniaksi” kaupungissa avattiin kaikkien nähtäväksi KGB-talo. Neuvostoliiton salaisen poliisin sairas vangitsemis- ja kidutus-päämaja. Tässäkin talossa on ihmisiä teloitettu ja lähetetty jatkokäsittelyyn Moskovaan tai suoraan Siperiaan täysin käsittämättömistä syistä. Veti hiljaiseksi ja mietteliääksi.

Pahinta on ehkä tajuta, että samanlainen jatkuu maapallolla nykyäänkin. Ja minä siemailen kahvia ja iloitsen. Se ei ole täysin okei. Se ei ole yhtään okei. Mutta mitä ihmettä voin tehdä?

 Paluu Suomeen. Ja jo muutama työpäivä takana. En malta odottaa lomaa. En ole koskaan odottanut lomaa yhtä lailla. Toivottavasti voin taas jättää Helsingin hetkeksi ja päästä metsään, mättäälle makaamaan. Sopivasti kypsyneiden mustikoiden viereen.

Kiitos Latvia. Tavataan taas.

– Henriikka

Jatketaan Latvialla ja rehellisellä tilannekuvalla siitä, kun yritän saada syömäpuikkoja suuhuni yhtä taidokkaasti kuin ystäväni. En onnistunut.

Matka oli niin ihanan arkinen, ihan kuin olisi Suomessa ollut, mutta silti jotenkin kivan kaukana kaikesta. Vaikka on kyllä ääneen pohdittava, mikä surkea syy lähtemiselle on olla ”kaukana kaikesta”. Kuulostaa siltä, että arki olisi jotenkin inhottavaa. Miksi on niin kumman trendikästä paeta ja pakoilla, olla kuurupiilosilla ihan sitä ikiomaa elämää?

Ehkä kyse ei ole totaalisesta pakoilusta, vaan enemmänkin arkirutiinien hetkittäisestä katkaisusta ja tämän katkon myötä saadusta energiasta. Se on ainakin itselleni se suurin syy, sillä pidän elämästäni. Suorastaan rakastan sitä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta tällaisten minilomien jälkeen aina enemmän.

Toiset tykkäävät matkustaa kunnon luksuksella. He säästävät lomaansa varten, lähtevät matkaan kukkarot pullollaan ja ovat kerrankin valmiita laittamaan vaikkapa illallaiseen ihan kunnolla panosta. Tässä on oma viehätyksensä, loma tosiaan tuntuu lomalta. Itse olen kuitenkin löytänyt suurimman viehätyksen arkisista lomista. Mennä jonnekin, tehdä sinne hetkeksi koti: tehdä lounas vuokra-asunnossa, käydä paikallisten kotona, istua iltaa tai käydä lenkillä. Ihan sellaista tavallista oloa.

Voi olla, että olen valinnut tyylini olosuhteiden pakosta, mutta arkisemmassa matkustelussa paineet reissun onnistumisesta eivät ainakaan nouse liian korkealla. Sitä on tyytyväinen vain siihen, että sattuu nyt harhailemaan jossain päin maailmaa.

Riikassa toki juhlimme, mutta myös elimme muutaman päivän arkea yhdessä. Luimme romaaneja, vetelehdimme yövaatteissa ja kävimme lähikaupassa ruokaostoksilla. Milloin tavallisesta on tullut niin tavoiteltua?

 Ja ostimme kamomillaa ja keitimme teetä. Paikalliset naureskelivat, miksi ihmeessä ostamme kasveja teetä varten? (Oletin tämän tarkoittavan, että he keräävät nekin ihan itse) Kuinkahan räkäisesti nauraisivat valmis-teepussi-kokoelmalleni?

Riikka oli kommentoinut ensimmäiseen reissujuttuun, että näytämme niin onnelliselta.
Ei onneksi vain näytetty.

– Henriikka