Olinpa kerran Huvipuistossa pitkästä aikaa. Tiistaina, jos nyt tarkemmin lähdetään määrittämään. En ollut käynyt huvipuistossa kunnolla vuosiin ja Linnanmäelle oli ehtinyt nousta Ukko ja Kingi ja vaikka mitä mainioita laitteita korneilla nimillä. Kasassa oli GreenStreetin väkeä ja yhteistyökumppaneita, suurin osa itselleni entuudestaan tuntemattomia.
Olin aivan liian innoissani. Siis ihan omissa kerroksissani. Himoitsin hattaraa (katsokaa nyt tuota kuvaa, se vain hyökkäsi päälleni) ja halusin käydä kaikissa laitteissa kymmenen kertaa. Säntäilin ja kikattelin. Ehkä vähän epäsopivaa käytöstä uusien ihmisten kanssa, mutta oppivat ainakin tuntemaan. Olin täysin aseeton huvipuiston vilinässä. Olin tehnyt päätöksen olla sopivan viilipyttynä, mutta sitten päädyinkin soheltamaan kruunu päässä koko illan. Kyllä kaikilla olisi kivempaa, kun eivät liikaa kelailisi. Kelat seis, elämä alkakoon.
Huomasin kyllä, että jännitys oli ensi kerran elämässä hiipinyt varpaisiin. Mietin muutamaan laitteeseen kiivetessäni, että miksi keikun valjaissa yläilmoissa. Olisi varmaan parempaakin tekemistä. Mutta endorfiinin ryöppyessä ei voinut kuin myöntää rakastavansa huvipuistoja. Olen varmaan tulevaisuudessa sellainen äiti, millainen oma äitini oli: alle 140-senttisinä katsoimme laitteen vierellä, kun äiti kieppui ja riekkui kieputtimissa ja vuoristoradoissa. Mahtava meno.
Sain naurua osakseni, kun varmistin hattarakioskilla, minkä väristä hattara on. Se on todella relevantti kysymys. Kerran sain käteeni tötterön turhaa valkoista, enkä samaa kohtalokasta virhettä enää tee.
Huvittelun jälkeen siirryimme raakaherkkujen ääreen lähikallioille. Eittämättä yksi parhaista päivistä tänä kesänä. Hirveän kylmä, hirveän kaunista. Tunsin vähän huonoa omatuntoa siitä, miten hyvin sitä elämässä menee, kun jossain päin maailmaa surraan ja soditaan (se kuuluu tähän kesä-melankoliaani). Kivoja ihmisiä ympärillä ja syvällisiä keskusteluja maailmanlopusta ja parhaista juhannusheilan iskurepliikeistä. Onnellista kesäitkua tähän loppuun.
– Henriikka
