Elämääni saapui älypuhelin. Vihdoin ja viimein, jos monelta ympärillä elävältä kysytään, mutta pelottavan aikaisin, jos saan itse viimeisen sanan. Olin tehnyt pyhän lupauksen, etten hanki tälläista hienoa hifipuhelinta, ennen kuin oma vanha Nokiani vetää viimeiset henkosensa. Turvauduin tähän lupaukseen, nimittäin tiesin siinä menevän vielä kauan. Olihan se jo kestänyt melkein kymmenen vuotta.
Mutta mitä vielä! Luulen Nokiani aistineen, ettei se ole enää suomalainen. Samalla katsosi sisu ja puhelimesta katosi kolme päivää sitten puheluominaisuus. Pystyn kyllä soittamaan ja kuulemaan vastaajan, mutta minua ei kuule kukaan. Vaikka ilman kaiken maailman aplikaatiota olenkin pystynyt elämään, niin tuntui tämä puute aika suurelta. Olisi kiva, jos joku kuulisi minuakin tässä maassa.
Miten tämän nyt ottaisi? Tämän hurjan uutisen. Ensimmäinen reaktio oli turhautuminen. Tämä on minulle iso asia, iso askel. En millään jaksaisi ottaa haltuun uutta vempelettä. Vaikka eihän se ole niin kummallinen vekotin. Ja eihän se ole edes vaikeaa. Mutta silti.
Isoin asia onkin tieto siitä, että kun annan pikkusormen, se vie koko käden. Ja totta kai se tekee niin, sehän mahdollistaa monen asian, mitä en ennen ole voinut tehdä. Toisaalta se mahdollistaa myös älyttömän typerän puhelinkäyttäytymisen: ystävät kahvipöydän ääressä puhelimet kädessä, ihmiset keikalla eivät kuule musiikkia, kun kuvaavat. Jokainen bussimatka kuljetaan netin syövereissä ja aina pitää olla tavoitettavissa. Väittelyitä ja keskusteluja ei synny, kun aina voidaan tarkistaa faktat samantien. Tärkeät tylsistymisen hetket jäävät unholaan, kun aina on virikkeitä. Ja tätä minä inhoan.
Ja toisaalta inhoan sitäkin, että ostetaan kalliita juttuja, eikä käytetä niitä kunnolla. Jos on kerta puhelin, josta katsoa karttaa, niin hyvä ihminen tsekkaa se sieltä, äläkä eksy. Jos työnteko helpottuu puhelimen avulla, niin hyvä hyvä. Ja jos voin jättää toisinaan läppärin kotiin, koska netti ja kamera kulkee luurissa, niin yläpeukku sillekin. Jos kalenterit, musiikkisysteemit ja muut härpäkkeet saa synkattua myös puhelimen kanssa, niin great. Hyötyhyötyhyöty, tuohan älypuhelin huomattavan paljon sitäkin.
Ehkä vain pelkään, että muutun tyhmäksi. Että kone onkin minua voimakkaampi. Nyt kun ollaan taas palaamassa käsitöiden, luomuruoan ja itsetekemisen pariin 90-luvun telkkariaikakauden jälkeen, niin olisi sääli lamaantua jonkun internetin vuoksi.
Eilen saapui huuto.netistä tilaamani luuri pienessä pahvilaatikossa kotiini. Tupoksesta asti. Ei se oikeastaan ollutkaan niin pelottavaa. Kyllähän minä voin rajoittaa laitteen käyttöä niin paljon kuin haluan. Ehkä älypuhelimen kanssa on vähän kuin lasten kanssa: rajoja ja rakkautta.
We can do it. Stay strong.
-Henriikka
