Käykö kenellekään muulle niin, että unohtaa vaatteensa tai asusteensa olemassaolon? Itken jokaisen sesongin jälkeen jonkun unohtuneen jutun perään: syksyn jälkeen saattaa vaaterekin takaa löytyä unholaan joutunut takki, sukkalaatikosta maailman näteimmät polvisukat ja kevään korvalla huomaan unohtaneeni pehmeimmän piponi kellarin kanahäkiin.
Tämän kesän jälkeen itkuni syynä ovat nilkkarenkaat. Rakkaat kultaiset nilkkarenkaat. Minunhan piti käyttää niitä jok’ikinen päivä. Kuinka monta kertaa olen käyttänyt? En kertaakaan. Siellä ne pötköttivät hylättyinä korulaatikkoni alimmaisina. Tyytyivät kohtaloonsa ja menettivät ylpeytensä.
En jää marisemaan kumpa saisin menetetyt niiskuneitipäiväni takaisin. Sen sijaan kohdistan syyttävät sormet suoraan itseeni, sukellan tuijottamaan sieluni peiliä ja tökin omatuntoani kepillä. Tästä unohtelusta voi nimittäin tehdä kaksi vaihtoehtoista johtopäätöstä:
1. Olen uskomattoman unohtelevainen. Olen hömpsähtänyt ja hiukan huithapeli, mitä tulee omaisuuden vartiointiin ja huolehtimiseen.
2. Omistan liikaa.
Voin kumota ensimmäisen. Sillä olen järjestelmällisyyden huipentuma. Asettelen lentokoneruoan syötyäni tyhjät muoviastiat visuaaliseen asetelmaan. Joudun siis toteamaan omistavani liikaa.
Paljon omistaminen ei ole niin vaarallista kuin liian omistaminen. Kaikkein vaarallista on kuitenkin se, jos ei osaa luopua. Jos kiintyy liikaa omaisuuteensa. Oli sitä sitten vähän tai paljon.
Menipä diipiksi. Alkuperäinen tarkoitukseni oli vain kertoa, että renkaat jalassa on paha juosta, sillä renkaat kiristää, kun niiden nilkkojen jänteet ja lihakset jännitetään.
Viattomista nilkkarenkaista päästiin kepeällä ajatuksenjuoksulla siihen, että aion siivota taas kerran vaatekaappini, kenkähyllyni ja korulaatikkoni. Lauantaina on taas
Koko kaupungin siivouspäivä, ja kierrätyslaatikoita on ympäri kaupunkia. Lisäksi työpaikallani on kirppis loppuviikosta. Eläköön liiasta luopuminen. Eläköön iloiset nilkkarenkaat.
-Henriikka
kengät, farkkupaita, hame, pipo, kaulakoru/second hand, nilkkarenkaat/H&M
