Levollinen robottipaita

Yksinkertaisesti: nämä kuvat oli pakko jakaa. Markus Pritzin kuvat Sleek Magazinen editorialissa osuivat ja upposivat samantien, kun näin sarjan Mi Mi Mendine -blogissa. Joskus on niin vaikea selittää ilman kuvia väitettä, ettei leikittelevyys (jopa ylimenevä sellainen) estä tyylikkyyttä. Että hassuttelu sopii huippumuotiin, kuten myös älyttömät kuosit, värit ja kuviot. Nämä kuvat kuitenkin taas kerran alleviivaavat, että väitteet ovat totta. 
Näissä on sellaista arvokasta tunnelmaa, hiljaista tyylikkyyttä. Metsä on ollut oivalta kuvausmiljöö, joka luo seesteisyyttä. On myös yllättävä ja toimiva ratkaisu, että malli esiintyy intensiivisenä, mutta tyynen rauhallisena, ilman sen ihmeellisempiä irvistyksiä. Kuvista huokuu levollisuus, mikä on robottikuvioisen paidan kohdalla ehdoton poikkeus.
Tänään oli viimeinen koulupäivä. Vielä olisi ennen joulua tehtäviä työstettäväksi, mutta nyt pikkuhiljaa voin ruveta luomaan omaa joulumieltä. Viikon kehnojen yöunien, kymmenien deadlinejen ja rästitehtävien kaula alkaa katketa. Pian se on täysin murrettu, toivon. Lumi on maassa ja ihmisillä myös jokseenkin hyvä tahto. Ehkä kirjoitan tänään joulukortteja. Kyllä tästä hyvä tulee.
Terveisin väsynyt, onnellinen Henriikka
Kuvat: Carolina Thaler by Markus Pritzi for Sleek Magazine

Tanzania Tanzania, Nakupenda kwa moyo wote.

Tanzania, Tanzania… niinhän siinä kävi, etten eilen ehtinyt kirjoittamaan matkajuttuja. Saanen anteeksi, sillä heräsin tänään aamukuudelta kuvia muokkaamaa ja tässä olisi käsitellyt otokset. Jatkan vielä Mafingalla ja orpokodilla, jonka hoivissa sisko- ja velikulta majailivat viimeiset kuukaudet.
Lensimme Tansaniaan Turkish Airlinesilla Istanbulin kautta. Ostimme lennot nopealla varoitusajalla, eikä hintavertailua pystynyt äärettömiin asti tekemään. Loppujen lopuksi lentojen hinnat edestakaisin (Helsinki – Dar es Salam) olivat noin 800 euroa. Istanbuliin lennettiin reilussa kolmessa tunnissa, eikä Istanbulista perillekään ollut kuin reilu seitsemän tuntia. Perille päästyämme, aamuneljältä, meille oli hoidettu tuttu taksikuski viemään meidät bussiasemalle, josta kuudelta lähti bussi kohti Mafingaa. Maan vaarallisimmaksi paikaksi tituleerattu bussiasema oli kaikkea muita kuin ”iloinen, rakas Afrikka”, mutta onneksi taksikuski oli ostanut liput valmiiksi ja johdatti meidät matkatavaroiden kanssa oikeaan bussiin. 10 tunnin bussimatkan jälkeen olimme perillä Mafingassa. Ehdin matkan, tai pikemminkin rallin, aikana pelätä henkeni puolesta noin 138 kertaa. Samaa reittiä ajavan toisen bussin kanssa kun oli niin kova battle, kumpi on ensin huoltoasemalla. Paikalliset näyttivät tyynen rauhalliselta, kun me kalkkilaivan kapteenit taas muutuimme entistä kalpeammaksi.
Pikkusiskoni Roosaliina vietti syyskuusta joulukuuhun Mafingan orpokodin vapaaehtoisena (toissapäivänä sain hänet Suomeen!). Vapaaehtoistyöhön kuului lastenhoito yhdessä vakituisten työntekijöiden kanssa: pukeminen, syöttäminen, huolehtiminen, leikkiminen, nukuttaminen… Työjakson hän toteutti Kansanlähetysopiston Kansainvälisyys-linjan kautta, joka mahdollistaa lyhytaikaiset vapaaehtoisjaksot monissa maailman kolkissa. Isoveljeni Oskari taas oli samaisella orpokodilla lähinnä majoitussyistä, sillä hän teki itsenäisesti toimittajan hommia: radio- ja lehtijuttuja paikallisesta elämästä.
Itse asuin lukion jälkeen kolme kuukautta Etiopiassa, ja reissu oli uusien kokemusten lisäksi myös omien Etiopia-muistojen pyörittelyä. Väkisinkin vertaili, mikä on samanlaista, mikä erilaista. Mafingassa ei ollut lainkaan juoksevaa vettä, ja kaivon vettä vääntäessä tuli mieleen Addis Abeban vesikatkot. Tähdet näkyivät vieläkin kirkkaammin, ja ihmiset olivat yhtä lailla iloisia ja ystävällisiä. Etiopiassa valkonaama oli ”forenzi”, kun taas Tansaniassa ”mzungu”. Molemmissa paikoissa tuntui kodilta.

Orpokoti on toiminut vuodesta 1972 lähtien, ja paikkoja on 25 orvolle. Useimmat lapset palaavat noin kolmevuotiaana sukulaisten hoitoon. Yleensä lasten elämä jatkuu kodeissa hyvänä, mutta aina orpo ei saa samaa huolenpitoa kuin perheen muut lapset, vaan voi olla lähes kotiapulaisen asemassa. Toisinaan jo kouluikäinen lapsi palaa orpokodille pyytämään apua koulunkäyntiinsä tai muuhun elämäänsä, jolloin heitä pyritään auttamaan parhaan mukaan. Aiemmin jokaisella lapsella oli mukanaan sukulaistyttö, joka hoiti lasta ja sai samalla oppia lasten- ja kodinhoitoon liittyvissä asioissa. Nyt tytöt pääsevät entistä helpommin kouluun (mikä on tietysti hienoa!), ja siksi lapsi otetaan useimmiten vastaan yksin. Hyvää huolta heistä pidetään, sen voin kertoa. Ja orpokodin johtajalla on varmasti maailman suurin sydän.


Orpokodilla vallitsi aikamoinen vilske. Lapset olivat tietenkin vieraista innoissaan ja kaikki porhalsivat suuna päänä ympäri tonttia. Oskari oli talonmiehen kanssa rakentanut pihaan koripallotelineen, joka oli ahkerassa käytössä, mutta myös keinuminen, päämäärätön juoksentelu ja maasta löydetty roskien mutustelu oli suosiossa. Sai kyllä huomata, että suhteellisen korkealla ovat niin lasten vastustuskyky kuin kipukynnyskin. Pihalla ei turhia itkuja tihrustettu.

Perheemme vei orpokodin väelle tuliaiseksi muutaman matkalaukullisen tuttavien vanhoja vaatteita, leluja, kenkiä, koulutarvikkeita ja kestovaippoja. Kiitos kaikille, jotka lahjoittivat tavaroita matkaan. Itse tihrustin itkua siinä vaiheessa, kun huomasin orpokodin johtajan liikuttuneet kasvot. Nauruksi se kuitenkin vaihtui, kun joukon hulivili poika sai päällensä jonkun suomalaispojan vanhan poliisinasun.

Vuoden 2001 tilastojen mukaan (2002 UNICEF/UNAIDS report) Afrikan mantereella oli 34 294 000 orpoa, joka 11,9 prosenttia. Olen onnellinen, että ainakin näistä reilusta 20 Mafingan pikkukaverista pidetään huolta.
Henriikka

Korumallina

Muutama viikko sitten sain yllättävää ja mukavaa postia Nouseva Myrsky -korumerkin äidiltä, Liisalta. Hän kyseli, josko olisin kiinnostunut tulemaan malliksi hänen koruilleen: pian virallisena yrityksenä aloittava merkki tarvitsisi muutamat virallisemmatkin kuvat käyttöönsä, ja sovin hänen sanojensa mukaan pohjoismaalaisine piirteineni näihin kuviin. Aprikoin hetken, ”minähän olen lyhyenläntä, enkä mikään laiheliini mallikaan”. Sitten totesin, että jos hän kerta minua kysyy, niin kyllähän minä sitten kelpaan. Sitä paitsi rakastan näitä koruja, joten vieläkin hienompaa olla mukana auttamassa, että toiminta saa lisää tuulta alleen. Vastasin myöntävästi ja Helsingissä, meren äärellä, syntyi esimerkiksi seuraavat kuvat.

Mukana on siis sekä varsinaisia kuvia, että behind the scenes -materiaalia. Eino Manner valokuvasi, ja Julius ähräsi urhoollisesti auttamassa. Kaikki korut ovat uusiokumia. Toivottavasti tunnelma välittyy, ja kuvat ovat koruille eduksi. 
Nousevasta Myrskystä tuli mieleeni vielä kertoa, että arvatkaapa missä olen? Haha, Ruotsin laivalla. Aalloista päätellen myrsky on hyvinkin mahdollinen. Kaveriporukka nappasi ilmaisristeilyn itselleen ja seilasi Tukholmaan joulutunnelmaa katsomaan. Buffetpöytä kutsuu, siis lopetan. 
Huomenna lisää reissukuvia, yritän olla itkettämättä porukkaa tällä kertaa
Henriikka