Mistäs sitä nyt hyvänen aika aloittaisi? Ehkä kerron alkukevennykseksi lyhyen stoorin siitä, kuinka ensimmäiset tuntini New Yorkissa eivät olleet niitä utopistisen onnellisia, epätodellisen häikäiseviä tai täynnä glamouria: synkät ensimmäiset tuntini vietin syvällä Queensin lähiössä. Janne oli siis jo kierrellyt Kaliforniaa kolmisen viikkoa ja matkustin yksin. Lensin yhdellä vaihdolla, Amsterdamin kautta, ja lento oli perillä Nycissä kahdeksan maissa illalla. Nappasimme junan lentokentältä kohti hostellia, jonka jälkeen vaihdomme metroon. Yhtäkkiä metro pysähtyi keskelle tunnelia ja kaiuttimista kuului ilmoitus, että joudumme teknisten vikojen vuoksi odottelemaan hetkisen.
Hetken päästä tuli ilmoitus, että joku oli hypännyt metron alle, eikä metro liiku ennen kuin ruumis on löydetty. Metron etupää oli jo laiturialueella ja matkustajat ohjattiin junan läpi ensimmäisiin vaunuihin, josta hyppäsimme asemalle. Paikalla oli kymmeniä poliiseja, palomiehiä ja ambulanssi-henkilökuntaa, ja ihmiset itkivät, panikoivat ja pyörivät ympäriinsä. New Yorkin ensikohtaaminen tulisi kai olla sellainen Alicia Keysin ”Baby I’m from New York! Concrete jungle where dreams are made of, There’s nothing you can’t do. Now you’re in New York!”. Omat ensihetkeni olivat kuitenkin jotain muuta. Metrolinjat suljettiin, eikä lähiössä kulkeneet taksit, eivätkä liioin bussit ja jouduimme odottamaan reilun tunnin verran kaiken hälinän keskellä keskiyön maissa. Ehkä muistan tämän paremmin, kuin romantisoidun ensitapaamisen.
Kun olemme reissussa, pyrimme turistirysien ja muiden tavanomaisten vierailijamestojen sijasta (tai vähintään lisäksi) paikkoihin, missä voi aistia paikallista kulttuuria ja elämää maanläheisellä tasolla: kirpputorit, katukahvilat, pikkukeikat, syrjäisemmät kadut ja oikeat asuinalueet. Hienointahan on, jos pääsee vierailemaan jonkun kodissa. New Yorkin kohdallakin halusimme ehtiä sukeltamaan edes pienesti paikallisten elämään, mutta kaupunki kun on niin valtava ja monipuolinen, että pikkuisen haukun kakusta ehti maistaa. Ja toki halusimme nähdä Vapaudenpatsaan, pilvenpiirtäjät yläilmoista ja Modernin taiteen museon Moman, mutta niiden rinnalla yritimme poiketa vähän pienemmillekin alueille.
Oma hostellimme oli Brooklynissä Greenpointissa, ”puolalaisten alueella”, jonka lisäksi jalkauduimme muun muassa Brooklynin Williamsburgiin ja Fort Greeneen, sekä Manhattanin Times Squaren hollilta Sohoon, Nolitaan, Lower East Sideen, West Villageen, Coney Islandille ja Meatpacking Districtille. Kävimme tietysti kurkkaamassa myös Financial Districtin ja surullisen kuuluisin Ground Zeron, jonne sinnikkäästi nousee uudet tornit. Olen surkea matkaoppaiden ja matkustuksen etätyön kanssa, mutta tällä kertaa olimme ostaneet Mondon matkaoppaan (jota suosittelen, jos kiinnostusta on muuhunkin kuin korkeakulttuuriin ja true-turismiin) ja jopa selaillut jonkun verran nettipalstojen keskusteluja. Nycin kaltaiseen möykkyyn kannattaa tutustua etukäteen, etenkin jos matkan pituus on tälläinen suhteellisen tynkä niin kuin meillä.
Kävelimme yhteensä kevyen arvioni mukaan noin kolme miljoonaa kilometriä. Apostolin kyydin rinnalla käytimme ahkerasti metroja (joihin kannattaa ehdottomasti ostaa viikon kortti! 29 dollaria) ja nautin suuresti siitä, miten metroverkostoissa oli elämää. Viikon aikana näimme kymmeniä musiikkiesityksiä niin metrotunneleissa kuin itse kulkupeleissäkin, jonka lisäksi myös eräs hiphop-porukka yllätti kanssamatkustajansa iloisesti. Tälläistä Suomeenkin, sanon minä. Yksi reissun parhaista jutuista oli myös salaa tuijotella kaupungin monipuolista väkeä: oli tummia ja vaaleita, aasialais- ja meksikolais-taustaisia ja ulkonäöltään identtisiä juutalaisia, hipstereitä, bisnesmiehiä, juppeja, hippejä, ghettoräppäreitä, kotiäitejä ja taiteilijoita. Ja kaikki sulassa sovussa.
Viikon ohjelman rakensimme muutaman must-to-see-kohteen ympärille, mutta muuten kuljimme kaupunginosa kerrallaan. Näimme tietysti kaikesta vain pienen osan ja silmälasimme olivat sellaiset ”ensikertalaisen new york” -malliset, mutta viikossa ehti silti vaikka mitä. Hauskaa oli myös kohdentaa suuntansa muutamien netistä bongattujen suosituksien mukaan: saatoimme lähteä jollekin alueelle kuljeskelemaan motiivina suositeltu juustokakku-kahvila tai pienenpieni karkkikauppa. Samalla näki sopivasti elämää näiden kohdepaikkojen ympäriltä.
(Sydämeni sulaa ylläolevalle kuvalle ja sen tilanteelle aivan täysin). En kokenut rakkautta New Yorkiin ensisilmäyksellä. Suoraan sanottuna ensimmäiset fiilikseni olivat, että mistähän se äärimmäinen hypetys oikein johtuu? Times Square oli ruuhkainen, autot kaahasi lujaa, enkä niin kovasti arvosta äärimmäisen korkeita talojakaan. Toki se oli sellaista, mitä en ollut ennen nähnyt. Viikon mittaan aloin kuitenkin päästä paremmin kiinni kaupungin menoon. Kauempana keskustasta sai nähdä monipuolisempaa kaupunkikulttuuria, kun kiersimme viikonlopun kirpputorit ja bongasimme katujen vintage-liikkeet sekä kuppiloiden indie-keikat. Pilvenpiirtäjien jäädessä takavasemmalle hinnat laskivat, eikä asiakaspalvelukaan ollut niin päällekäyvää. Ravintoloissa tarjoiltiin brunssia pitkälle iltapäivään saakka ja kaduilla pystyi kulkemaan ilman, että pelkäsi jonkun astuvan varpaille. Viikon jälkeen olin jo myyty. En väriloistolle ja kulutushysterialle (vaikka hyvin hyppäsin mukaan siihenkin junaan), vaan inspiroivalle miljöölle ja sille, että koko ajan pystyi ammentamaan jotain uutta ja avartavaa.
Näistä perinteisimmistä turistimeiningeistä suosittelen alleviivattuna MoMAa (The Museum of Modern Art) ja sitä, ettei sinne mene nälkäisenä. Museo on aina perjantaisin neljän jälkeen ilmainen, ja jonot olivat sen mukaiset. Jono kuitenkin imeytyi nopeasti, eikä monen kymmenen metrin jonon kulkeutuminen sisätilohin kestänyt kuin muutaman minuutin. Ystävämme Mira ja Tuomas ottivat äkkilähdöt Nyciin myös samaiselle viikolle, ja tottahan toki hengailimme heidän kanssa niin Momassa kuin muuallakin. Kun katson tuota ylempää kuvaa minusta ja Mirasta, niin täytyy todeta, että tuo vaateyhdistelmänihän sopeutuu hyvin tuonne nykytaiteen keskelle. Kyseisen päivän jälkeen totesin, että jos otat reppuusi mukaan pitkähihaisen, niin varmista että se sopii myös muiden vaatteiden kanssa. No, jos olisi tarvinnut maksaa, niin olisin ainakin päässyt lastenlipulla.
Vapaudenpatsashan oli todellisuudessa säälittävä ruikku. Hieno kuitenkin ja näkemisen arvoinen: Manhattanin alakärjestä, Financial Destrictiltä lähtee päivittäin useita kertoja tunnissa ilmainen lautta, jonka kannelta näkee patsaan ja kaupungin oikein hyvin. Tietenkin jos kokee tarvetta mennä istuskelemaan patsaan kruunuun, niin tämä on kehno vaihtoehto. Kaupungin yönäkymää kävimme kurkkaamassa Rockefeller Centeristä, Top of the Rockista. Se on kaupungin toiseksi suosituin näköalatorni, mutta kuulemani mukaan vähän halvempi ja lyhytjonoisempi kuin Empire State.
-Tähän tämä nyt sitten meni, että jaan turistivinkkejäni. Nämä ovat tosiaan sellaisia ensikertalaisen ajatuksia, mutta joku näitä aiemmin toivoi. Toivottavasti näistä on iloa. Myöhemmin kirjoitan vielä spesifioidumpia vinkkejä kaupoista ja kahviloista.
Vielä olisi kuvasatoa usemman kymmenen kuvan verran, jaksatteko fiilistellä mukana vai kaipaatteko Suomi-tunnelmaa? Itse täällä yritän pyristellä hereillä, että unirytmi palautuisi. Sorruin jo päiväuniin, vaikka vannotin itselleni, että illalla vasta. Mutta mitä pienistä, kun vapaa viikonloppu odottaa, sekä muutamat korkkaamattomat kengät. Kiitos ja hei.
Henriikka
