Vihdoin. On aika pilkkikuvien. Perheemme perinteinen pilkkikilpailu järjestettiin sunnuntaina, pääsiäispäivänä, Lappalan jäällä (tämä oli ensimmäinen kerta kun tämä kisa järjestettiin, sinänsä huvittavaa että sitä kutsuttiin ”perinteiseksi”). Olohuoneen lattialle levitettiin pilkit ja siinä niitä sitten jaettiin. Isä levitti vieheet/uistimet/mitkälie sanomalehtipaperien päälle ja minä vähän vähemmän kokeneena kalamiehenä yritin valita sieltä pätevimmän. Sen verran onnistuin, etten valinnut korvista tai kynsileikkuria, jotka isä oli hämäyksen vuoksi laittanut mukaan.
Sää oli täydellinen. Aurinko paistoi ja D-vitamiini kulki luihin ja ytimiin. Tämä on tyyliblogi, nyt saatte sitten imeä vaikutteita pilkkipukeutumisesta. Nyt kuvia!
Puoltoista tuntia ja makkaratauko. Eikä yhtään kalaa. Nyt ei mennyt niin kuin elokuvissa. Jannella nykäisi muutaman kerran, mutta nekin taisi olla vain omia haavekuvitelmia. Voi toista. Aurinkolasit olivat kuitenkin coolit ja pilkkijakara mukava istua. 30 kairatun reiän ja vajaa kahden tunnin kököttämisen jälkeen tuli kilpailulle päätös. Ei kaloja. Mutta jotenkin mulla oli fiilis, että kun hetken vielä jaksan tönöttää, niin tälle kisalle tulee kunniallinen päätös: Ja kyllä! Nyki nyki nyki ja laitoin koukkuun herkullisimman madon. Muu perhe painui jo metsäpolulle kohti autoja, mutta minä nostin jään yläpuolella kelpo ahvenen!
Voi sitä riemun määrää. En muista viimeiseen vuoteen iloinneeni mistään niin aidosti, kuin siitä pienestä kalasta. Vähän liiankin villisti, sillä kun juoksin muuta perhettä kiinni metsässä, niin puristin ahvenen vahingossa aivan löysäksi. Kotona sitä odottikin vieläkin julmempi kohtalo, kun veikkapoika ja isä lupasivat valmistaa kalastani juhla-aterian.
Pilkkikilpailun voittaja olin minä. Ylivoimaisesti. Palkinnoksi Eränkävijän irtonumero vuodelta 1984.
Huomenna lupaan palata jo kaupunkitunnelmiin. Puspus.
Henriikka
