Vihreämpi valinta: Vastuullisempia vaatteita ja varusteita

kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Olen pyöritellyt alkuviikosta taas kerran päässäni vastuullisuus-termiä. Mitä vastuullisuus on? Miten termi määritellään? Vastuullisuus-sana on siitä hankala, että se tarkoittaa jokaiselle vähän eri asioita. Ensimmäiselle se on sitä, että tuote kestää aikaa, toiselle sitä, että valmistus on eettistä, kolmannelle ekologisuus pyyhältää eettisyyden ohi, ja neljännelle se on kaikkien näiden osien summa. Joka tapauksessa jokainen rakentaa palasista oman käsityksensä.

Itselleni vastuullisuus-käsite rakentuu yrityksen arvoista, ekologisuudesta ja eettisyydestä, mutta sen lisäksi myös siitä, että vaate tai tuote on tehty kestämään ja vastaamaan tarpeeseen, ei luomaan sellaista. Vaikka tultasyöksevä sateenvarjo olisi vallan näyttävä ja ilo silmälle ja valmistettu hienot arvot taustallaan, en koe sellaiselle tarvetta. Maailma on parempi ilman. Tarpeeton ei voi mielestäni olla vastuullinenkaan.

Kyselin viime viikolla juttuvinkkejä tuleviin blogikirjoituksiin. Yksi eniten toivottu aihe oli vastuulliset vaatevinkit – toiset toivoivat ekologisuutta ja eettisyyttä, toiset erityisesti laatua ja kestävyyttä. Kommenteista kuitenkin välittyi, että onneksi pikamuodista ollaan hiljalleen pääsemässä. En itsekään halua vaatekaappiini mitään trendikästä. Tai jos joskus hurahdankin trendiin, niin voin hankkia sellaisen sitten käytettynä. Uutena haluan ostaa vain sellaista, mikä ei ole ajassa kiinni tai sesonkihuumaa.

Kirjoitin vuosi sitten syyskuussa tyylistäni pähkinänkuoressa: ”Helsinkiä, Kööpenhaminaa ja Tammelaa. Sama meininki jatkuu yhä:  Kööpenhamina tuo tyyliini käytännöllisyyttä ja asennetta: haluan olla aina valmis tekemään mitä tahansa. Helsingistä tulee second hand -uskollisuus, värit ja kuosit ja rohkeus ilmaista itseään pukeutumalla. Tammela toi mukanaan vielä vahvemman luonnonläheisyyden. Näytän kaupungissakin mielelläni siltä, että olen luonnonlapsi.

Partioaitta on pitkäaikainen suosikkini, ja blogin sivupalkissakin ylpeästi seisoo yrityksen logo ja maininta pitkäaikaisesta kumppanuudesta. En ole vielä koskaan ostanut Partioaitasta mitään, mikä ei olisi kestänyt. Tunnen monet edustetut merkit ja niiden tuotteet hyvin ja olen käyttänyt niitä jo vuosia, mikä tietysti lisää sitä, että osaan hankkia jo hyväksi todettua ja tarpeellista.

Kuljen outdoor-henkisissä kamoissa ulkoilmaolosuhteissa, mutta yhtä lailla viiletän Helsingin keskustassakin pitkässä parkatakissa, villapaidassa tai vaikkapa vakioreppu selässäni. Mitä useampaan hetkeen asuste, vaate tai varuste toimii, sitä parempi.

Näissä kuvissa on vaatteita ja varusteita Partioaitan Vihreämpi valinta -valikoimasta. Hain kamppeet kuvauslainaan, jotta ne pääsisivät paremmin esille todellisessa käytössä kuin henkarissa esitellen. Vihreämpi valinta -symboli kertoo siitä, että kyseiset tuotteet ovat ekologisia, ja niiden valmistajat ovat tehneet aktiivisia valintoja, jotta tuotteet olisivat aiempaakin ympäristöystävällisempiä. Tuotteet on valmistettu esimerkiksi kierrätetystä tai luonnonmukaisesti tuotetusta materiaalista, tuote on kierrätettävä ja sen valmistusprosessin ympäristövaikutuksiin on kiinnitetty erityistä huomiota.

Vihreämpi valinta -symboli on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten yritys voi nostaa erityisasemaan vastuullisemmat ostovalinnat: silloin myös vastuullisuuteen panostavat toimijat palkitaan niin verkkokauppavertailussa kuin mahdollisesssa kivijalkaliikkeiden esiinpanossakin. Silloin kannustetaan eri tavoin olemaan vastuullinen, koska se myös kannattaa.

Partioaitan Vihreämpi valinta -symboli löytyy verkkokaupasta symbolin ansainneiden tuotteiden viereltä. Verkkokaupan yläpalkista löytyy myös erikseen osio, jonka kautta vihreämpiä vaatteita ja varusteita pääsee selailemaan. Sieltä kautta myös itse etsin nämä kuvissa olevat suosikkini. Symbolin kriteereihin pääseee tarkemmin tutustumaan täällä.


Tämä kirjoituksen kuvissa on päällä vihreitä lemppareita (nämä tuotteet kahdessa yllä olevassa kuvassa):

Vihreä Sasta 1928 ANORAK Unisex -anorakki. Näissä kuvissa päälläni on koko M, joka on tosi reilu, mutta ei näytä hassumalta näinkään. Mutta S tai jopa XS voisi sopia kuitenkin paremmin, jos kaipaa parempaa istuvuutta – käytän yleensä naistenvaatteista kokoa S/M.

VAI-KOn Timberjack -pipo, joka on ollut jo monta monta vuotta viikottaisessa, jopa päivittäisessä käytössä. Retkieni ykköspipo!

Fjällräven Re-Kånken-reppu, joka on klassikkon erikoisversio, joka on tehty kokonaan 11 kierrätysmuovipullosta valmistetusta polyesteristä.

Patagonian paksu Fjord-flanelli. Tämä oli miesten osastolta, mutten ole muutenkaan niin välittänyt osastorajoista, jos sopivampia malli- tai esimerkiksi värivalintoja löytyy aidan toiselta puolen.

VAI-KOn Timberjack-lapaset. Perushyvät ja lämpimät lapaset retkelle ja kaupunkiin.

Myös kahdessa yllä olevassa kuvassa on tuotteita, jotka ovat vastuullisuuden lisäksi osoittautuneet aktiivisessa käytössä olevansa myös aivan loistavia ominaisuuksiltaan.

Icebreaker meld zone sport bra -merinorintsikat. Aivan parhaat! Kerrankin riittävästi tukea, mutta saa kuitenkin hyvin happea. En enää muita vaelluksilla ja retkillä käytäkään, vaikka juoksuun ja muuhun rajumpaan liikuntaan tarvitsenkin enemmän tukea. Ennen viime talvea en uskaltanut unelmoidakaan, että löytäisin itselleni sopivat merinorintsikat. Kaikki ovat ennen näitä vaikuttaneet sellaisilta hennoilta lappusilta.

Lapuan Kankureiden ja Partioaitan yhteistyössä valmistama retkipyyhe sekä käsipyyhe. Kevyitä ja pieneen tilaan mahtuvia pyyhkeitä, jotka kuivuvat nopeasti ja ovat moninverroin kauniimpia kuin useimmat retkipyyhkeet. Pyyhkeet ovat pestyä pellava-puuvilla-tenceliä.

Alla olevassa kuvassa taas on Patagonian Down Sweater Hoody -untuvatakki, niin ikään miesten osastolta. Patagonia on tosissaan ja laaja-alaisesti ajatellusta vastuullisuudesta aivan erinomainen esimerkki – ihailen heitä isosti. Untuvatakit taas ovat sellaisia, jotka ovat käytössä kesät talvet, usein välikertana, mutta toisinaan päällimmäisenä.

Alla olevan kuvan Dumji Crew -villapaita on Sherpan, joka on vastuullinen brändi, vaikka itse tuote ei löydykään vihreämpi valinta -kategoriasta.

Vaatteissa on niin paljon parempi olo, kun tietää niiden alkuperän ja tietää, ettei mikään tai kukaan ole kärsinyt niitä tehtäessä. Tekstiilibisneksen vastuullisuudessa otetaan toivottavasti ihan lähitulevaisuudessa aivan valtavia harppauksia eteenpäin, vaikka monet vaatevalmistajat ovat vasta heräämässä vastuullisuustekoihin. Hesarin helmikuun artikkelin mukaan vaateteollisuuden päästöt ovat samankokoiset kuin lentoliikenteen ja rahtilaivaliikenteen päästöt yhteensä: siis aivan hullusti!

Haastankin lentoahdistuksen rinnalle hankkimaan myös vaateahdistuksen – ja sitten kun molemmat ahdistukset ovat nätisti vierekkäin, niin ahdistus kannattaa yrittää kääntää tsempiksi ja motivaatioksi toimia paremmin, toimia vihreämmin. Ja jos mitenkään mahdollista, siirry suoraan tähän tsemppivaiheeseen ilman ahdistusta.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sunnuntai-blues

Sunnuntai-alakulo, sunnuntai-haikeus. Englanniksi ilmiötä kutsutaan nimellä Sunday Blues, mutta sunnuntai-blues toimii mielestäni suomeksikin ihan hyvin.

Moni ehkä tunnistaa olon termin takana: sunnuntaisin iskee alakulo siitä, että viikonloppu on päättymässä, ja uusi viikko alkaa tuota pikaa. Olo on rauhaton, ehkä vetelä, aika tuntuu loppuvan, vaikka olisi vasta aamupäivä. Sunnuntaista on ehkä vaikea edes nauttia täysillä, kun tietää, että jo aikaisin aamulla alkaa työntäyteinen viikko. Olen kuullut, että toisten sunnuntai-blues alkaa jo aiemmin, lauantaina tai jopa perjantaina – kohtahan tämä on jo ohi, viikonloppu.

En ole ennen tätä syksyä tuntenut sunnuntai-bluesia aikoihin, mutta nyt se on kierrellyt ja kaarrellut ympärilläni uhkaavasti jo kolmatta viikkoa.

Ja arvatkaa, mistä se johtuu? Minulle ei ole ollut sunnuntai-käsitettä moneen vuoteen – en ole pyrkinyt pitämään viikonloppuja vapaina heinäkuun 2011 jälkeen. Olen ajatellut, että tämä sopii minulle, sellainen elämä, että tehdään töitä joka päivä ja ollaan vapaalla sitten jossain välissä.

Jossain välissä on vaihtunut muotoon ei oikeastaan juuri koskaan, ja siksi sunnuntait ovat olleet päiviä muiden joukossa. Viikonlopputyöpäivät ovat kaiken lisäksi olleet siitä erinomaisia, että muut ovat lomailleet. Työhön on pystynyt keskittymään syvemmin, kun mailit eivät ole pomppineet silmille, eikä kukaan ole kaivannut.

Joten kyllä, olen ikään kuin onnellinen, että koen taas pientä haikeutta sunnuntaisin. Vaikka olenkin tehnyt nyt töitä taas joka ikisenä päivänä näiden kolmen viikon ajan, en kuitenkaan yhtä paljon kuin ennen, ja suunta on oikea: Tiedostan jo työntekoni ja tiedän, milloin on sunnuntai, ja että se tulee olemaan pian taas vapaapäivä minulle. Siis sellainen vapaapäivä, jolloin ei tehdä töitä. Ei vain ajatus vapaapäivästä.

Ja toisaalta sitten, tiedän haluavani myös pian eroon tästä haikeudesta. Se vesittää vapaapäivän hyvää oloa ja tunnelmaa ja on hyvin mahdollisesti myös merkki siitä, että myös viikonloppuna on suorittanut liikaa, eikä ole levännyt riittävästi. Eräs työyhteisökouluttaja kertoo tästä pari vuotta vanhassa Kodin Kuvalehden haastattelussa:

”Sunnuntainen alakulo voi iskeä silloinkin, kun rakastaa työtään. Se ei myöskään välttämättä ole merkki stressistä tai loman tarpeesta. Sen sijaan haikea sunnuntaifiilis voi olla osoitus vaikeudesta elää tätä hetkeä. Ajatukset harhailevat tulevaan työviikkoon. Yksi päivä ei riitä työviikosta palautumiseen. Siksi sunnuntaialakulo voikin olla surua liian nopeasti päättyvästä viikonlopusta. Mieli ja keho kertovat, etteivät saaneet levätä tarpeeksi.”

Olen haaveillut kymmenisen vuotta sellaisesta työstä, josta ei tarvitse lomia, ei vapaapäiviä ja jonka pariin on aina ihana palata. Kyllä te ehkä tiedätte sellaiset unelmatyöt, josta Pinterestissä kerrotaan värikkäin, kaunisfonttisin voimalausein.

Nyt kun periaatteessa olen sellaisessa, tajuan että ajatus on utopistinen. JOKAINEN tarvitsee vapaata, jokainen tarvitsee lepoa. Viikonloput, tai muunlaista viikkorytmiä noudattavien muille päiville osuvat vapaapäivät, eivät voi olla suorittamisen jatke työrytmille, eivätkä ainakaan täysiä työpäiviä.

Sama työyhteisökouluttaja neuvoo, että sunnuntaihaikeutta voi ehkäistä paitsi varaamalla viikonloppuun kylliksi rauhallista aikaa, myös tyhjentämällä tietoisesti mielensä työhön liittyvistä asioista, kun on vapaan vuoro. Myös maanantain suunnittelu jo valmiiksi perjantaina voi auttaa. Myös viikon aloittaminen jollain mukavalla tehtävällä tai rutiinilla voisi olla hyvä ajatus – siirtymäriitti takaisin työhön. Ehkä perjantai-illaksi voisi keksiä samantyyppisen viikonlopetusrutiinin.

Sunnuntai-haikeutta ei tulisi olla kuin ehkä lievästi, jos viikonloppuna on saanut ladattuja akkuja riittävästi. Lievä alakulo kuitenkin kuuluu elämään, enkä usko että sitä kannattaa hätkähtää. Ainakin itselläni se kuuluu esimerkiksi syksyyn olennaisena osana, on kuulunut jo lapsena, ilman minkäänlaista vakavaa syytä. Viikonloput vain tuppaavat usein olemaan niin ihania ja spesiaaleja, ettei niistä tekisi mieli päästää irti.

Ylitöitä kahdelta viime viikolta yhteensä 20 tuntia. Ihan todella typerää, ei yhtään siistiä –ärsyttää aina, jos joku lesoilee kiireellään tai ylitöillään, jotka eivät ole pakko vaan valinta. En halua olla sellainen. No, tuleepa taas motivaatiota ensi viikkoon.

On joka tapauksessa hyvä välivaihe, että yli kahdeksan vuoden jälkeen kunnon sunnuntai-blues on taas täällä. Toivon mukaan ei mene kahdeksaa vuotta, että pääsen siitä taas eroon.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/R-Collection 2019 (Doritilta lainassa), neule/North Outdoor 2018

Marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi

Elo- ja syyskuu vierähtivät taas ohi, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Katson kauniita nahkatakkejani, sitä keltaistakin, sekä paria, pitkää trenssiäni. Olisiko niitä pitänyt jo ennättää käyttää? Nyt on aamuisin jo pakkasta ja ihan liian kylmä sellaiselle. Tunnen oloni petetyksi. Taas kerran muistan, että Suomessa hypätään t-paidasta suoraan villakankaan varjoon. Siltä se ainakin tuntuu.

Entäpä toppaliivi, ohuet nahkahansikkaat tai villainen t-paita, milloinka niitä tulisi käyttää? Ei kai koskaan? Tai ehkä ne ovat sellaisia sisävaatteita, joita voi lätkiä kaiken päälle, kun taloyhtiö vielä säästää lämmönjakelussa, mutta vanhoista, kauniista ikkunoista vetää sisään. No, niin kuin nyt.

Yritän kantaa keltaisessa villamyssyssäni kesän rippeitä, vaikka sinnehän ne menivät, aikoja sitten. Ruska on etelässä parhaimmillaan. Toivon, ettei tuuli tulisi ja veisi lehtien mukana tulen lailla leiskuvia vaahteroita, tammia ja marjatuomipihlajia.

Tiistai vietettiin Doritin kanssa Suomenlinnassa. Otettiin kuvia, pidettiin pitkiä kahvi-, soppa-, granola-mustikka-appelsiini-jugurttitaukoja ja katseltiin ympärillä riehuvaa syksyä. Välillä taivaalta tuli vettä niin, että oli pakko juosta lähimpään suojaan ja lämmitellä siellä kotvan aikaa. Välillä tuuli niin, että ympärillä aaltoilevaan mereen meinasi lentää muutakin kuin ohimeneviä ajatuksia.

Syysloman pitäisi kyllä ehdottomasti määräytyä ruskan mukaan. Se se vasta olisikin, kun ruskan ilmaantuessa täyteen loistoonsa, jättäisivät koululaiset menemättä kouluihinsa ja työntekijät työpaikoillensa. Kaikki hortoilisivat luonnon ääressä ja katsoisivat uuden sesongin syntyä lämpimissä kaulahuiveissaan ja lapasissaan. (Tai sitten het katsoisivat Netflixiä kotonaan, mutta en nyt anna sijaa ajatuksissani sellaiselle skenaariolle. Ei kuulosta riittävän romanttiselta.)

On outoa, että tällaista valomäärää ihailia keväällä huokaillen: ”Voi juku miten valoisia illat jo ovat!” Ja nyt herään aamuisin silmät puolittain auki ja illalla ihmettelen laskevan auringon kadottua, minne päivät katosivat.

Tuntuu, että marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi. Sitä paitsi minä pidän marraskuusta. Jotenkin sen päälle vyöryminen silti pelottaa. Kuin en puhuisi marraskuusta lainkaan, vaan käyttäisin sitä vain sanana jollekin muulle. Väsymykselle kai. Siitähän kai monessa on aina kyse. Yleensä ennätän jo odottaa syksyä, mutta nyt kyllä tuntuu vähän siltä, kuin tarvitsisin toisen kesän heti tähän perään.

Ja siltikin olen ollut onnellinen niistä leiskuvista puista. Vaahterista, tammista, marjatuomipihlajista. Siitä, että metsässä kävellessä tuntuu kuin yhdellä hengenvedolla voisi vetää happea keuhkoihin vuoden varastoihin.

Lähden alkuviikoksi retkeilemään Turun Saaristoon. Tuli olo, että on päästävä kunnolla ruskan armoille. Menen kuljeskelemaan Pyhän Olavin merireittiä ystävän kanssa ja kutsumme neljän päivän reissuamme jo nyt elämysmatkaksi, mielettömäksi seikkailuksi. Asteita saattaa olla kaksi, mutta mitäpä tuosta, kun pipo on villaa ja ympärillä lokakuun sävyt. Nukumme vieläpä sisätiloissa, niin päivisinkän puhurit ja sateethan voivat piiskata meitä aivan niin kuin lystäävät.

Melankolisen kirjoitussävyn takaa kurkkii tuo yllä olevan kuvan tyytyväinen keltapipoinen. Kunhan taas vähän enemmän a) nukun b) liikun c) syön terveellisesti, niin marraskuu on ahdistuksen sijaan lupaus järvistä, joiden pinta jäätyy hennosti ensipakkaisista, aamusumuista, jotka kiertävät kauniisti pelloilla ja villasukista, joita on sopivan monta paria liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

pipo/Myssyfarmi (2018), lapaset/North Outdoor (2019), takki&kengät/second hand, huivi/Balmuir (2011), farkut/Levi’s (2013)