Olen ollut väsynyt ainakin vuodesta 2017 saakka. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutten kuitenkaan ole ollut voimilta aivan oma itseni.
Vihdoin, vihdoin tuntuu siltä, että olen tosi jees, voin tosi hyvin. Ja tällaisena haluan mieluusti pysyäkin ja tulla vielä energisemmäksi, voida vielä paremmin.
Sen vuoksi, rakkaudestani itseeni, olen päättänyt asettaa itselleni rajoja työelämään, joka on jo useita vuosia haalinut elämästäni melkoisen palan. Tai no, rehellisyyden nimessä miltei kaiken.
Luulin, että vain tylsät asiat voivat uuvuttaa, mutta voi, miten väärässä olinkaan. Väsyin nimenomaan kaikesta kivasta: reissuista, ihmissuhteista ja niiden määrästä, ihanasta työstäni.
Uupumus on siitäkin petollinen, että se saattaa huomaamatta kertyä ja näyttää voimansa vasta jälkikäteen. Vuosi 2017 ja alkuvuosi 2018 olivat vauhdin kannalta itselleni ihan kajahtaneita, mutta en minä niitä velkoja samantien maksanut, vaan vasta jälkikäteen. Silloinhan mietin, että kyllähän nämä mahtuvat vielä kalenteriini. Hyvänen aika, mikä selitys sekin on! Ikään kuin kalenterin kannattaisi olla ihan täynnä.
Oli Luojan lykky päätyä vuodeksi metsään ja tajuta, että nyt on aika jarruttaa. Että nyt on viimeisiä hetkiä rauhoittua, jos en halua tavalliselle työelämälle totaalistoppia, jos haluan mieleni ja kroppani pysyvän perässä.
Kukaan ei ole koskaan vaatinut minua tekemään näin paljon töitä. Olen tehnyt itse, koska olen nauttinut työnteosta. Onhan blogin kirjoittaminen ja somehommat äärimmäisen mielenkiintoista ja etuoikeutettua työtä.
Senkin vuoksi väsymys on kertynyt kavalasti. En ole malttanut olla tekemättä hommia. Viikonloppuisin on ollut ihana napata läppäri kouraan ja tehdä vähän töitä, iltaisin on ollut ihana viipyä tarjousten teon tai hyvin sujuvan kirjoitushomman kanssa. Työ on ollut kiva pakopaikkakin, syy olla osallistumatta. Olen joustanut perheajasta, ystävyyssuhteista ja erityisesti omasta vapaa-ajastani, jotta tekisin työni mahdollisimman hyvin ja sydämellä. Olen ollut läsnä ja antanut valtavasti itsestäni. Olen saanut työssäni onnistumisen kokemuksia, flow-tilan ja olon, että kehityn nopeasti ja suuria harppauksia.
Kahdeksan vuoden jälkeen huomaan, että kustannukset ovat olleet vähän liian suuret. Olen ollut voimaton, usein huono perheenjäsen ja usein myös huono ystävä. Minusta on tullut vähän työriippuvainen. Ömh… okei, paljon.
Olen kevään ja kesän miettinyt, miten lähtisin edistämään hyvinvointiani, miten pitäisi itseni tolpillani tulevaisuudessa. Olen miettinyt tapoja ja rajoja, mikä toimii ja missä mättää. Mikä minua on väsyttänyt ja mikä on toisaalta pitänyt energiaa yllä? Päätin antaa itselleni myös pienen siirtymäajan ja aloitin kunnolla uusien sääntöjeni kokeilun vasta tänään, palattuani reissulta.
Millaisia rajat sitten ovat?
Työaika. Haluan rajata työn ja vapaa-aikan selkeämmin kuin ennen. Se ei ole vaikea tehtävä, sillä tähän mennessä en ole rajannut sitä mitenkään. Aloitin tänään työajan seurannan, mikä toivottavasti auttaa hahmottamaan mitä teen ja kuinka kauan. Yritän tehdä maksimissaan 7–8 tuntia töitä arkipäivisin, mieluiten alkaen heti aamusta, mutta ajat voivat joustaa. Jos joskus viikonloppuisin on tehtävä töitä, otan vapaata viikolta. Siis periaatteessa todella, todella yksinkertaista, mutta käytäntö on ollut minulle aina äärimmäisen vaikeaa. Työajan rajaaminen tuo ihan taatusti työhön myös tehokkuutta, joten työmäärä voi luullakseni pysyä melkein samana, mutta on vain järkevämmässä paketissa.
Työhön liittyvät somet ja sähköposti kiinni töiden jälkeen. Olen some- ja puhelinkoukussa. Se ällöttää. Tästedes aion olla pois vapaa-ajallani mailista sekä niistä somekanavista, joissa myös työni ovat. Puhelinta aion toki käyttää, sillä otanhan sillä varmasti kuvia ynnä muuta, mutta esimerkiksi kommentteihin vastailu, Instagram-kuvien ja -stoorien julkaisu ja sähköposteihin vastailu jää rajatulle työajalle. On sinänsä kiva tietää jo nyt, että tämä tuskin häiritsee yhtään ketään. Kukaanhan ei muutenkaan oleta minun vastailevan heti tai olevan aina langoilla.
Puhelin parkkiin. Aion myös kokeilla, paranisiko vapaa-aikani läsnäolon taso, jos pitäisin puhelintani kotona aina tietyssä paikassa, jonne voin sitten fyysisesti siirtyä, jos puhelin soi tai jos haluan laittaa viestiä. Luulen, oikeastaan jo tiedän, että tulen hahmottamaan niin paljon paremmin sen, minkälaista turhaa vilkuilua ja selailua puhelimella tulee tehtyä. Samankaltaisesti haluan pitää myös puhelimen taskussa, kun olen läheisten kanssa.
Nämähän ovat äärimmäisen yksinkertaisia asioita, selkeitä rajoja. Mutta aika näyttää, miten helppoa tällaisten sääntöjen käytäntöön vieminen on. Jännittää kyllä nähdä, miten onnistun ja millaisia tulokset ovat. Päivän perusteella on vielä vaikea lähteä arvioimaan mitään.
Haluan ottaa rajani tosissani, mutta en kaipaa sellaista elämää, jossa vapaa-ajalla ei saisi puhua töistä tai välillä joustaa rajoissa. Bloggaajan työ menee väkisinkin vapaa-ajan kanssa sekaisin, sillä sieltähän se kiinnostavin sisältökin kumpuaa. Mutta tällaiset rajat ovat suojaksi itselleni ja toisaalta sille, että pysyisin täyspäisenä, jotta pystyn jakamaan niitä tarinoita ja jotta juttujen taso ei laskisi omien energiatasojeni mukana. Olen ihan riittämiin kirjoittanut väsymyksestä ja kiireestä, eikä se pidemmän päälle ole kovin mielenkiintoinen aihe kenellekkään.
Rakkautta ja rajoja. Itsensä hoitohan on kuin klassinen lastenhoidon ohjenuora.
-Henriikka
Kuvat: Toni Eskelinen
