Lempeyttä ja selkeitä rajoja: kohti järkevämpää (työ)elämää

Olen ollut väsynyt ainakin vuodesta 2017 saakka. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutten kuitenkaan ole ollut voimilta aivan oma itseni.

Vihdoin, vihdoin tuntuu siltä, että olen tosi jees, voin tosi hyvin. Ja tällaisena haluan mieluusti pysyäkin ja tulla vielä energisemmäksi, voida vielä paremmin.

Sen vuoksi, rakkaudestani itseeni, olen päättänyt asettaa itselleni rajoja työelämään, joka on jo useita vuosia haalinut elämästäni melkoisen palan. Tai no, rehellisyyden nimessä miltei kaiken.

Luulin, että vain tylsät asiat voivat uuvuttaa, mutta voi, miten väärässä olinkaan. Väsyin nimenomaan kaikesta kivasta: reissuista, ihmissuhteista ja niiden määrästä, ihanasta työstäni.

Uupumus on siitäkin petollinen, että se saattaa huomaamatta kertyä ja näyttää voimansa vasta jälkikäteen. Vuosi 2017 ja alkuvuosi 2018 olivat vauhdin kannalta itselleni ihan kajahtaneita, mutta en minä niitä velkoja samantien maksanut, vaan vasta jälkikäteen. Silloinhan mietin, että kyllähän nämä mahtuvat vielä kalenteriini. Hyvänen aika, mikä selitys sekin on! Ikään kuin kalenterin kannattaisi olla ihan täynnä.

Oli Luojan lykky päätyä vuodeksi metsään ja tajuta, että nyt on aika jarruttaa. Että nyt on viimeisiä hetkiä rauhoittua, jos en halua tavalliselle työelämälle totaalistoppia, jos haluan mieleni ja kroppani pysyvän perässä.

Kukaan ei ole koskaan vaatinut minua tekemään näin paljon töitä. Olen tehnyt itse, koska olen nauttinut työnteosta. Onhan blogin kirjoittaminen ja somehommat äärimmäisen mielenkiintoista ja etuoikeutettua työtä.

Senkin vuoksi väsymys on kertynyt kavalasti. En ole malttanut olla tekemättä hommia. Viikonloppuisin on ollut ihana napata läppäri kouraan ja tehdä vähän töitä, iltaisin on ollut ihana viipyä tarjousten teon tai hyvin sujuvan kirjoitushomman kanssa. Työ on ollut kiva pakopaikkakin, syy olla osallistumatta. Olen joustanut perheajasta, ystävyyssuhteista ja erityisesti omasta vapaa-ajastani, jotta tekisin työni mahdollisimman hyvin ja sydämellä. Olen ollut läsnä ja antanut valtavasti itsestäni. Olen saanut työssäni onnistumisen kokemuksia, flow-tilan ja olon, että kehityn nopeasti ja suuria harppauksia.

Kahdeksan vuoden jälkeen huomaan, että kustannukset ovat olleet vähän liian suuret. Olen ollut voimaton, usein huono perheenjäsen ja usein myös huono ystävä. Minusta on tullut vähän työriippuvainen. Ömh… okei, paljon.

Olen kevään ja kesän miettinyt, miten lähtisin edistämään hyvinvointiani, miten pitäisi itseni tolpillani tulevaisuudessa. Olen miettinyt tapoja ja rajoja, mikä toimii ja missä mättää. Mikä minua on väsyttänyt ja mikä on toisaalta pitänyt energiaa yllä? Päätin antaa itselleni myös pienen siirtymäajan ja aloitin kunnolla uusien sääntöjeni kokeilun vasta tänään, palattuani reissulta.

Millaisia rajat sitten ovat?

Työaika. Haluan rajata työn ja vapaa-aikan selkeämmin kuin ennen. Se ei ole vaikea tehtävä, sillä tähän mennessä en ole rajannut sitä mitenkään. Aloitin tänään työajan seurannan, mikä toivottavasti auttaa hahmottamaan mitä teen ja kuinka kauan. Yritän tehdä maksimissaan 7–8 tuntia töitä arkipäivisin, mieluiten alkaen heti aamusta, mutta ajat voivat joustaa. Jos joskus viikonloppuisin on tehtävä töitä, otan vapaata viikolta. Siis periaatteessa todella, todella yksinkertaista, mutta käytäntö on ollut minulle aina äärimmäisen vaikeaa. Työajan rajaaminen tuo ihan taatusti työhön myös tehokkuutta, joten työmäärä voi luullakseni pysyä melkein samana, mutta on vain järkevämmässä paketissa.

Työhön liittyvät somet ja sähköposti kiinni töiden jälkeen. Olen some- ja puhelinkoukussa. Se ällöttää. Tästedes aion olla pois vapaa-ajallani mailista sekä niistä somekanavista, joissa myös työni ovat. Puhelinta aion toki käyttää, sillä otanhan sillä varmasti kuvia ynnä muuta, mutta esimerkiksi kommentteihin vastailu, Instagram-kuvien ja -stoorien julkaisu ja sähköposteihin vastailu jää rajatulle työajalle. On sinänsä kiva tietää jo nyt, että tämä tuskin häiritsee yhtään ketään. Kukaanhan ei muutenkaan oleta minun vastailevan heti tai olevan aina langoilla.

Puhelin parkkiin. Aion myös kokeilla, paranisiko vapaa-aikani läsnäolon taso, jos pitäisin puhelintani kotona aina tietyssä paikassa, jonne voin sitten fyysisesti siirtyä, jos puhelin soi tai jos haluan laittaa viestiä. Luulen, oikeastaan jo tiedän, että tulen hahmottamaan niin paljon paremmin sen, minkälaista turhaa vilkuilua ja selailua puhelimella tulee tehtyä. Samankaltaisesti haluan pitää myös puhelimen taskussa, kun olen läheisten kanssa.

Nämähän ovat äärimmäisen yksinkertaisia asioita, selkeitä rajoja. Mutta aika näyttää, miten helppoa tällaisten sääntöjen käytäntöön vieminen on. Jännittää kyllä nähdä, miten onnistun ja millaisia tulokset ovat. Päivän perusteella on vielä vaikea lähteä arvioimaan mitään.

Haluan ottaa rajani tosissani, mutta en kaipaa sellaista elämää, jossa vapaa-ajalla ei saisi puhua töistä tai välillä joustaa rajoissa. Bloggaajan työ menee väkisinkin vapaa-ajan kanssa sekaisin, sillä sieltähän se kiinnostavin sisältökin kumpuaa. Mutta tällaiset rajat ovat suojaksi itselleni ja toisaalta sille, että pysyisin täyspäisenä, jotta pystyn jakamaan niitä tarinoita ja jotta juttujen taso ei laskisi omien energiatasojeni mukana. Olen ihan riittämiin kirjoittanut väsymyksestä ja kiireestä, eikä se pidemmän päälle ole kovin mielenkiintoinen aihe kenellekkään.

Rakkautta ja rajoja. Itsensä hoitohan on kuin klassinen lastenhoidon ohjenuora.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Tulen huomenna kotiin ja se on ihanaa

Junassa taas, Malmösta Tukholmaan. Kahvin hinta 22 kruunua, santsata saa koko matkan perille saakka. Ravintolavaunussa palveli ihana hymyilevä mimmi hijabissa. Mietin Skamin Sanaa ja sitä, kuinka hän, fiktiivinen norjalaishahmo, muutti käsitystäni monessa.

Tukholmassa aiomme suunnata kauppahalliin lounaalle ja siitä bussilla terminaalille. Laiva lähtee jo ennen viittä, mikä tuntuu hurjalta: alle vuorokauden päästä olemme jo Suomessa. Onneksi illaksi on varattu vanha kunnon buffet, tuo laivareissujen hurmiollinen klassikko. On sitten pari tuntia aikaa käydä läpi kuluneita viikkoja, nauraa ja itkeä vähän. Sanoa, kuinka toista ei jaksaisi enää hetkeäkään, mutta tietää sen valheeksi.

On mukava tulla kotiin. Tosi mukava. On varmaan hankala hahmottaa, että tällainen menijä on surkea lähtijä ja kamalan kova ikävöijä. Mutta voi, olen!

Olen ikävöinyt sitä, että saan laittaa peikonlehdelle vähän vettä, että voin keittää kahvia uudessa kultaisessa kahvinkeittimessäni. Olen ikävöinyt omaa sänkyä, lähikuppiloiden ihania työntekijöitä ja sitä, kuinka ilmassa tuoksuu syksyltä. Olen ikävöinyt ystäviä, rutiininomaista työntekoa ja sitä voittamisentuntua, kun palaa lenkiltä, vaikka ei olisi millään tahtonut lähteä. Olen ikävöinyt sienestystä ja toukkaisia tatteja, jotka aina säälistä kerään ja joista sitten yritän nirhiä hyviä paloja pannulle.

Kuulostaa ehkä juhlalliselta, vaikka on oikeastaan ihan arkista, mutta tämän reissun jälkeen elämässä tuntuu kääntyvän ihan uusi sivu. Se on lempeä, luonnonvalkoinen, ehkä käsintehtyä paperia.

Aion kynsin ja hampain pitää kiinni hyvinvoinnistani. Aion vihdoin oppia tekemään töitä työaikojen kanssa. Aion sammuttaa työsomet työajan jälkeen ja pitää kiinni siitä, että liikun ja olen ulkona riittävästi. Yritän pyrkiä pihalla mahdollisimman paljon, kerätä niitä sieniä ja ihailla ruskaa sekä syksyä, ja saada lautaselleni terveellistä, ravintorikasta ruokaa. Olen laittanut loppuvuodeksi kalenteriin kaksi lomapätkää, jolloin en ole puhelimen enkä somen äärellä ollenkaan. Tämä uusi sivu tuntuu hyvältä. Aion elää ihan tavallista elämää.

Enkä tiedä, minne seuraavaksi lähden, jos lähden yhtään minnekään. Paitsi ehkä vanhempia ja sisaruksia katsomaan eri puolelle Suomea. Ehkä ystäviäkin, jos kalenteri pysyy silti riittävän valkoisena.

Reilireissumme oli niin hyvä, ja vielä vähän parempi, kuin saattoi odottaa. Millainen etuoikeus onkaan päästä äidin kanssa reissuun ja millainen kiitollisuudenaihe onkaan tällainen äiti-suhde. Olemme hyvin, hyvin samanlaiset, mutta onneksi riittävän erilaiset, että kolme viikkoa vahvisti, ei hajottanut. Miten paljon häntä rakastankaan.

Huomenna olen kotona ja se on ihanaa.

-Henriikka

Sekalainen kasa selviä reissuajatuksia

  Kaupallinen yhteistyö: Reililiput saatu VR:ltä

Tuntuu, että Sloveniassa, Saksassa ja Itävallassa kaikki ovat joko aivan superystävällisiä tai sitten tosi tympeitä. Mitään välimallia ei ole – kukaan ei ole ihan perusmukava, eikä koskaan tunnu saavan sellaista ihan tavallista, neutraalia asiakaspalvelua. Tiedä sitten, pitääkö tämä oikeasti paikkansa, mutta siltä se on tuntunut: vähän väliä toteamme, että olipa aivan ihana tyyppi tuossa jäätelöä myymässä. Seuraavaksi eteen saattaa kuitenkin astella ihminen, joka on syyttä suotta aivan järjettömän töykeä – siis sellainen, että Suomessa en ole koskaan kokenut vastaavaa.

Mozartin kuulat tuskin ovat kovasti suomalaisten mieleen. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, ettei suurin osa suomalaisista pidä marsipaanista. Karvasmantelin maku uppoaa vain harvoille. En osaa sanoa sitäkään, miksi se uppoaa minuun niin hyvin. Rakastin jo lapsena kakkukoristeiksi ostettuja pikkueläimiä, jotka oli marsipaanista tehty. Oli myös ihana saada terälehti kermakakun päällä vähän pehmenneestä marsipaaniruususta. Söin siis Mozartinkuulankin Salzburgissa ilolla. Nyt olemme Lyypekissä, ja täällä marsipaani vasta onkin juttu (ks. yllä oleva kuva): ostin tänään persikan- ja perunanmuotoiset marsipaanimötkäleet. Äiti osti pyylevän possun.

Kaksi viikkoa on reissun päällä hurjasti paljon enemmän kuin kaksi. Kaksi on vielä sellainen lomaksi hahmotettava ajanjakso, kolmessa ehtii alkaa jollain tavalla jo elämään jonkunlaista reissuelämää. Arjeksi sitä ei toden totta voi kutsua, mutta kun on ensimmäinen viikko ja viimeinen viikko, niin sitten siinä välissä on vielä yksi. Sehän on yhteensä monta viikkoa! Toisaalta kolmannen lopun lähestyessä alkaa hiipiä myös pienoinen pakokauhu: tästä kahvihetkien ja pitkien yöunien täyteisestä erikoiselämästäkö pitäisi parin päivän jälkeen hypätä arjen pyörään? Entä kaikki gelato, entä Alpit ja ne eri muotoiset marsipaanitkin, mitä niille käy?

Salzburgin arkkitehtuuri on barokkia, täällä Lyypekissä on goottilaista. Ihastuin Lyypekin vanhan kaupungin taloihin ja niiden väreihin, muotoihin ja siihen, miten tiiviisti kaikki on rakennettu. Sisäpihoille pääsi luvallisesti kuljeskelemaan ja huokailemaan ihastuksesta, kunhan vain käyttäytyi ja pysyi hissukseen. Luulin Lyypekistä liian vähän, täällä on mukavan lempeä tunnelma: upeasti istutetuttuja ruusuja kasvamassa seinää pitkin, ja näimmepä jopa viinirypäleitä ja kiivejä! Kuvitelkaa, kiivejä Saksassa! Mutta niin kuin joku jossain matkajutussa kirjoittikin, on tämä ehkä liian lähellä. Monelle suomalaiselle ei tule mieleen tulla näin lähelle.

Ulkona soi saksofoni. Se on mukava soitin, kun sitä kuulee hyvällä mielellä ja harvoin. Keskustassa joku laitapuolenkulkija soitti Rammsteinia pienestä kaiuttimesta ja karjui päälle. Se ei ollut niin mukavaa kuunneltavaa, mutta toi silti hyvän mielen, sillä miekkonen selkeästi nautti.

Yllättävän paljon sitä ehtii nähdä vuorokaudessakin, kun vaan hyppää rohkeasti kunkin paikan tunnelmaan. Toisaalta tänään totesimme sen, että on ehkä ihan hyvä, että tämä on viimeinen pidempi kaupunkipysähdyksemme. Kun ottaa riittävän monta kaupunkia haltuun lyhyen ajan sisällä, alkavat ne yhtäkkiä kaikki vaikuttaa aivan samalta. Vähän niin kuin kilon irtokarkkia syötyään alkaa kaikkien irttisten maku muistuttaa lähes samaa. Onneksemme tällä reissulla on ollut sopivan kokoisia kohteita – muistelen millainen urakka oli 19-vuotiaana reilillä sisällyttää kolmeen viikkoon esimerkiksi Rooma, Pariisi, Wien, Praha ja Barcelona. Varsinkin kun ei syönyt mitään muuta kuin sokerimuroja ja ranskanleipää, eikä nukkunut kuin jossain yhteis-dormeista varatuilla sänkypaikoilla tai aseman lattialla.

Äsken söimme täytettyjä uuniperunoita. Sellainen kartoffel taitaa olla täällä erikoisuus. Olimme niin nälkäisiä, että jäi Instagram-kuva ottamatta. Se ei onneksi ole mikään kovin suuri murhe.

Lyypekissä pitäisi kai juoda monta pitkää kylmää, mutta en itse asiassa ole juonut reissussa tippaakaan alkoholia, joten sekin nyt taitaa jäädä. Mutta söin yhden kylmän jäätelön, pallot kirsikka-kermaa ja Kinder-suklaata. Ehkä se lasketaan.

Lyypekki. Se vasta on hilpeä nimi. Tänään ei muuta. Kiitos ja hei.

-Henriikka