Violotti!

10
–
oma tyyli
Se olisi viikonloppu taasen ihanaa. Aijotaan tänään riehua vähän riemulla ja maltilla. Voisi esimerkiksi mennä luistelemaan. Viime viikolla Janne tuli keikalta ja kertoi, että heidän backstagellaan oli minipieni kirpputori. Onni, että hän tuntee makuni: kiikutti minulle tuliaiseksi violetin neuleen, joka on koristeltu tähtikuvioin. Siis niin maukkaan värinen, ettei se tarvitse kaverikseen kovinkaan prämeitä juttuja. Yhdistelinkin paitasen leopradikenkiin, jonka lisäksi satsasin kultaan: kultakorvikset, kultaiset kynsilakat ja luomivärit. (Öh, tämäkö ei sitten ole prämeää? No mutta ei ainakaan niin kovin suurta)
Olen huomannut, että talven jatkuessa pidemmälle ja pidemmälle, villapaita-varastoni vain kasvaa. Tällä hetkellä omistan ehkä 23 villapaitaa. Osa saa toivottavasti uuden omistajan viikon päästä sunnuntaina Kluuvin kirppiksellä.

Oli nostalginen fiilis myös hiusten kanssa, sillä viimeksi käytin tuollaista etuhiusten mininutturaa pelatessani koripalloa yläaste-ikäisenä. Kaipa se on ihan kelpo kampaus vieläkin?
Tästä kyykkypissa-kuvasta alkaapi tämä lauantai, hyvää päivää siis itse kullekin.
Henriikka
paita ja korvikset/kirppis, pökät/Carlings, kengät/Bianco Footwear

DONE. WHOO.

20
–
tempaukset
Kun Kusti polkee, niin posti kulkee. Kortit postiin vihdoin hurraa! Elikkäs kysehän on korttitempauksesta, jonka järjestin 300 julkisen lukijan kunniaksi. Lupasin kortit ensimmäiselle 50:lle, jotka lähettäisivät osoitteensa minulle. Osoitteita tipahteli kuitenkin vielä hiljalleen ”50 tuli täyteen”-ilmoituksen jälkeenkin, enkä raaskinut jättää ketään ulos: loppujen lopuksi raapustinkin 63 postikorttia.
Annatte kai anteeksi, että viikkoja vierähti muutama? Tämä tempaus oli kaiken kaikkiaan ihastuttava ja innostava, oijoi. Kirjoittelin kortteja koulussa, kotona, kahvilassa, vaikka missä. Jos korttien saajat saavat näistä jotakin iloa, niin tuskinpa ainakaan yhtä paljon, kuin olen itse saanut.
Odotelkaa postia pus pus. Vaikka tovi menee, kun on ensin viikonloppua ja
säästin hitusen käyttäessäni 2.luokan merkkejä. Vaikka olisitte varmasti ansainneet 1.luokkaa.
Henriikka

Hiushistoriaa dippadaidaa

82
–
hiukset, nostalgia
Joskus, varmaankin kaksi kuukautta sitten, joku lukija kyseli, voisinko tehdä katsauksen hiushistoriaani. Esittelisin millaisena pääkuontaloni on nähty vuosien saatossa ja kuinka päänahasta kasvavat karvat on leikelty ja värjäilty (kuvottavaa). Eilisessä jutussa oli puhetta hiuksista ja niinpä jostain aivojeni perukoilta ponnahti tämä idea takaisin työmuistiini, ja niinpä kävin heti hommiin: etsin vanhan kovalevyn ja nappasin kuvia, jossa näkyvät hiukseni aikojen saatossa. Enjoy.
Pikkuisena tallerona sitä mentiin äidin hehkeillä luomuksilla, eka kerran kävin kampaajalla vasta 6.luokalla.
Lapsena vaadin, että etutukkani leikataan korviin saakka, jotta se ei ole leikeissä tiellä. Nice.
Oh, miten ihana onkaan tämä. Pelasin lapsuuteni ja nuoruuteni koripalloa, kävin telinevoimistelussa ja
vuodet meni urheillessa. Tämän Legolas-kampauksen sai ainakin helposti ponnarille.
Rippijuhlat, hurray! Tietenkin söpö ja aikuismainen lyhyempi malli. Oikein on nätisti..
Sittenpä tuli elämäni leijonanharja-vaiheet, jolloin en värjäillyt enkä sen koommin leikkaillutkaan.
Antaa hiusten rehottaa kuinka lystäävät.
Lukion kolmannen syksyllä laitoin pitkästä aikaa jotakin väriä, malli pysyi kutakuinkin samanlaisena.
Tästä alkoivat viimeisten teinivuosien kapinahius-ajat. Punaista, oranssia, mitä lie.  Kaverit kutsuivat Simbaksi.
Väri haalistui nopeasti, mutta tässä vaiheessa aloin innostua takapiiskoista. Mitä pidempi piiska, sen parempi.
Abiristeilyllä shokeerasin itsevärjätyllä purkkipunaisella. Magee,
etenkin noita Kampin yleisvessan kaakeleita vasten.
Irokeesiajat, good old times. Ja ajat, jolloin sain tietää, että muutan lukion jälkeisenä syksynä Etiopiaan ja piiska-mallini ei oikein sovellu paikalliseen kulttuuriin. Alkoi siis kasvatus.
Korvat piiloutuivat juuri ja juuri ylikasvaneen reuhkani alle. En saanut moitteita paikallisilta hiuksistani, kuin ainoastaan muutamalta lähimmältä kaveriltani.
Yllätys, yllätys. Pikkuleteissä takaisin Suomen kamaralle!
Reuhkaan kyllästyminen ja tukan pätkäisy. Tukka oli vaalentunut Afrikan auringon alla täysin blondiksi
ja malli on rikottu.
My life as Lady Gaga. Aikuistumisen alkeet, u know. Suora etutukka ja valkoinen väri. Näin alkoi ensimmäinen opiskeluvuoteni Jyväskylän yliopistossa.
Talven ylikasvanut malli: otsatukka sai väistyä epäkäytännöllisyytensä vuoksi. Tanssitunneille oli helpompi laittaa kiinni pidempi etufleda.
Kevät ja vihdoin ylänuttura. Tätä oli odotettu.
Tanssikaverini Jyväskylässä opiskeli parturikampaajaksi ja sain olla hänen testipäänään. Hiukset muuttuivat oljenvärisistä hopeiksi.
Kesä 2011 ja kirpputori-intoilua! Tästä alkoi myös blogitaival. Aurinko vaalensi hopean taas luonnolliseksi ja tukka kasvoi omia aikojaan.
Tuttuun tummaan talven myötä ilmestyvään juureen valmistauduin värjäämällä tyven ja samanvärisiä raitoja.
Tuttuja kuvia jo? Heräsin siihen, että oma värini on se perinteinen suomalainen maantien sävy ja sellaiseksi hiukseni värjättiin Salon Pepe Åhmanin kampaaja-koulussa.
Hups, hiukseni alkoivat haalistua ja haalistua. Kasvoivat minkä kerkesivät ja nyt ollaan siinä pisteessä, että olen ymmärtänyt hiusteni olevan vaaleat ja että kesäksi ne on hyvä kasvattaa sellaiseen mittaan, että tukan saa solmittua rennolla nutturalle.
Kiitos huomiostanne, tulihan näitä kuvia ja hiuksia. Melko pehmeästi olen kulkenut: sinistä, vihreää tai kaljua en ole omistanut, vaikkakin harkinnut. Rastat olivat pitkäaikainen haaveeni, mutta jostain syystä se jäi aina toteuttamatta. No oliko teillä lemppareita? Mitkä aiheuttivat kauhunväristyksiä? Mitä pitäisi vielä koklaa? Haaveissa pyörivät permis ja joku shokkivärikokeilu. Voi olla, että elelen kuitenkin aika rauhassa. Viihdyn hiuksissa, jotka eivät rajoita vaatteiden valintaa millään tavoin.
Migreenikin on alkanut helpottaa, kiitos Lauantai Junior -mässypussi.
Henriikka
1 … 737 738 739 740 741 742 743 … 818