Huomasiko joku aamulla Kamppiin menevässä bussissa jonkun, jonka silmät harottivat minne sattuu ja pää pilkki tiheään tahtiin? Jolla oli punainen takki ja tukka rumasti? Se olin minä. Entä huomasiko kukaan Kampin R-kioskilla jonkun, joka kahvikoneesta kahvia ostaessaan unohti väsyksissään laittaa mukin alle, ja yksi satsi valui suoraan viemäriin. Sekin olin minä.
Tänään koitti se päivä, kun kaikista varoitteluista huolimatta, käväisin Kampin Wella’s-studiolla hiusmallina (nyt voitte spoilata itseltänne juonen, skrullata alaspäin ja huokaista helpotuksesta, etten näytä fitness-Henriikalta, mustapää-Henriikalta tai edes skin head -Henriikalta, vaan oikeastaan milteinpä samalta kuin eilenkin).
Kello seitsemän nolla nolla starttasi ”kampauksia pitkähiuksille” -peruskurssi ja olin yksi niistä päistä, joita kouluttajat käyttivät opettaessaan koulutettaville neuvojaan. Kampausmallina olemisessa on se riemu, että hiusten omaa väriä ainoastaan ehostetaan tai muutetaan pienillä muutoksilla. Hiusmalliinkaan ei saa saksilla koskea. Tai siis hiusten malliin, mutta eivätpä minuakaan saksilla tökkineet. Muutamilla raidoilla ja värin kirkastuksella pääsin eroon palikka-juurikasvustani ja kampauksena päähäni kokeiltiin Hollywood-kiharoita.
Lopun päivää olen liehunut kuin pinkki lippu ympäri kaupunkia XL-kokoisessa ohuessa kauluspaidassani. Takahelma hulmuaa takin alta ja vähän väliä olen humpsahdellut hankeen korkkareissani huonosti auratuilla teillä. Olin myös se nolo, joka poseerasi Helsingin yliopiston käytävässä. Että terveisiä vain kaikille ohikulkijoille! Kiitos ymmärtäväisistä, uteliaista ja kiusaantuneista katseista ja jokaiselle lämpimiä, märkiä pusuja!
Lämpimiä, märkiä pusuja myös itse kullekin lukijalle. Tai sanotaanko, että ainoastaan märkiä, sillä pitäähän käytävätyyppien saada pienoista erityiskohtelua.
Henriikka
paita/Gina Tricot, pökät/Carlings, kengät/Vagabond, korvikset/lahjana saatu
