Tupareitamme edeltävällä viikolla tein löydön kirpputorilta: juuri sopivan kokoinen, vanha ja ruskea apteekkarin pullo kukkakimpulle. Raahasin pulloni kotiin ja tupareita edeltävänä päivänä sanoin Jannelle, että kun käyt kaupassa, niin tuo siitä viereisestä kukkakaupasta valkoisia neilikoita.

Kukkia ei tullut, koska niitä ei kuulemma löytynyt kaupasta. Tuparit tulivat ja mitä ihmettä! Ystäväni Juho kävelee sisään ja ojentaa kukkapaketin: avaan sen ja mitä, valkosia neilikoita! Hetken epäilin salajuonta, kunnes Janne kertoi, että muisti minun toivoneen liljoja. Kukkakaupassa oli siis luultavasti neilikoita, mutta ei valkoisia liljoja. No, sain kukkani.

Ihan pikkuisena pidin päivänkakkaroista, sinikelloista ja ruiskukista, vähän vanhempana gerberoista ja teininä kaktuksista ja ruusuista. Luonnonkukat liittyivät vahvasti lapsuuteen, sillä niistä punottiin päähän rumia ja hapsottavia seppeleitä. Gerberat kuuluivat iloiseen alakouluaikaan, kun kummit toivat ensimmäisen kukkakimpun, joka oli oikeasti ’minulle’, eikä koko talon väelle. Teini-iät nyt voisi unohtaa, mutta eikö silloin kiehdo kaikki piikikäs? Vaikka olinkin suhteellisen iloinen veijari, niin kaktus-erilaisuusrikkinäisyyskapinallisuus-kombo oli sydäntä lähellä. Ruusut muistuttivat vahvasti rippikoulukesästä.

Nyt olen siirtynyt vähän kukkajanassani taaksepäin. Neilikat ovat tämänhetkinen rakkauteni. Joitakin vuosia sitten neilikkaa pidettiin vielä roskakukkana. Nelikka oli maasta revitty luonnonkukka. Viime vuosina se on kuitenkin taas saanut arvoisensa paikan kukkakaupoissa. Goooood. 

Nyt kaikki, joilla ammottaa vanha apteekkarinpullo tyhjyyttään: kukkia kotiin!

Henriikka