Näissä kuvissa on ensiasuntoni, nykyinen kotini. Koti johon säästin piinaavan pitkään ja systemaattisen hartaasti.
Muutimme tähän uudenvuoden 2016 aatonaattona, siis joulukuussa 2015. Vuonna 2019 lunastin tämän lopulta itselleni.
Pari vuotta olen tässä saanut omineni asua, tietäen, ettei tätä jatku kauan. Etten halua asua tässä enää pitkään. Nyt on aika siirtyä eteenpäin. Uusi koti Porvoon saaristossa odottaa.
Kuvasin nämä kuvat vuokrailmoitusta varten. Löysin vuokralaiset nopeasti. Ihananoloinen pariskunta tulee nyt tuomaan näiden seinien sisällä elämää, iloa ja valoa. Toivottavasti he saavat täällä unelmiaan täytetyiksi, toivottavasti heillä on samanlainen elämänpalo sydämessään kuin minulla tänne muuttaessani. Tai itse asiassa onhan minulla vielä nytkin, ehkä kuumempikin, mutta vain erilaisiin asioihin, erilaiseen elämäntapaan.
Ymmärsin vasta kotvanen sitten, että minulla on tammikuusta lähtien sijoitusasunto. Se on sellainen asia, johon en olisi kyllä kuuna kullan päivänä uskonut. Mutta niin vain tapahtui. Kannatti säästää, välillä fanaattisestikin, ja uskoa unelmiinsa. Nyttemmin ei tarvitse olla enää niin kova pilkunvääntäjä, onneksi. Lapsena ja nuorena olin välillä aika ärsyttävä säästäjä – sellainen, että pelireissulla jätin syömättä, että saan pitää ruokarahat itselläni.
Minä rakastan tätä kotia, kompaktinkokoista kaksiotani. Näiden seinien sisällä on naurettu, laulettu, riidelty ja itketty. Onneksi nauruttu kuitenkin paljon itkua enemmän. Näillä valkoisilla lankuilla on tanssittu ja ilakoitu, vaihtuvalla sohvalla on lösöilty ja luettu, ja valtavia aamiaisia on nautittu satoja niin sohvan ääressä kuin virallisella ruokapöydälläkin. Pari vuotta sitten hurrasin, kun pääsin eroon telkkarista enkä ole kaivanut sitä sen koommin. Sen sijaan olen heijastanut videotykillä elokuvia valkoiseen seinään, ja siitä olen nauttinut suuresti.
Siivonnut olen aika vähän, ruokaa laittanut sitäkin vähemmän, mutta kai tällaisetkin ovat vähän sellaisia elämänvaihekysymyksiä. Uskon, että siivouksen ja kokkailun aikakausi on vielä joskus edessä. Tuskin kovin ihmeellisessä paketissa, mutta väkisinkin jonkunlaisessa, kun lähempään kauppaankin on tulevaisuudessa vartin ajomatka.
Tuntuu mukavalta, että elämässä aukeaa uusi sivu. Että ukin vanha pesukone voi palvella pian vuokralaisia, ja minä voin huristella ajassa eteenpäin.
Nämä viimeiset pari viikoa asunnolla menevät varmasti nopeasti. Sitä paitsi huomasittehan! Olen alkanut kutsua kotiani asunnoksi. Se on kai merkki siitä, ettei tämä ole enää kotini.
Haluaisin jo kovasti kovasti kovasti jakaa kaikkea hirsitalostamme Porvoossa, mutta minulla ei ole sieltä vielä ainoatakaan kuvaa. Muutama viikko, niin pääsen niitä ottamaan. Mutta siellä se meitä jo odottelee. Talo ja omenapuut.
Kuluneet viitisen vuotta tässä kodissa ovat olleet elämäni parhaita, ihanimpia ja rankimpia. Näihin on mahtunut niin paljon kasvua, että ei se ihme ole, ettei tunnu enää henkisesti mahtuvan näihin neliöihin, vaikka fyysisesti sopeutuisikin varsin mainiosti.
Ja sekin tuntuu erityisen ihanalta, että vauvan syntyessä koko pienellä perheellämme avautuu elämässä uusi sivu. Ettemme vain kaikki sulloudu minun kotiini, vaan että meillä on oma ja yhteinen pesä, johon voimme kotiutua ja josta voimme rakentaa meidän näköisen kodin. Meidän kaikkien kolmen näköisen.
-Henriikka
