arkisto:

toukokuu 2017

Ei hätää, en naura sinulle!

Tiedättekö sen vaivautuneen olon, joka tulee, kun joku kävelee vastaan ja hymyilee samalla itsekseen? Sitä pelkää heti, että kulkee viilat auki, meikit levinneenä, tukki hampaan välissä tai muuten vain klovnin näköisenä. Ohitettuasi tarkistat ehkä vaatteesi ja katsot puhelimenkamerasta salaa, onko naamassasi jotain vikaa. Sadasta hymystä 99 johtuu jostain ihan muusta kuin sinusta.

Minä olen juuri se virnistelijä. En tiedä miksi, mutta kuljeskellessani kadulla nauran tosi usein yksikseni. Tulee hauskoja tai ilahduttavia juttuja mieleen ja hymisen menemään. Muistan ystävän lähettävän hermottavan viestin ja jatkan hymyn pidättelemistä. Peitän naamani huiviin, jottei kukaan huomaisi, mutta sekin tuntuu ja näyttää aika urpolta. Lisäksi silloin on vaikea suunnistaa.

Voin vain kuvitella, miten moni ihminen on pelästynyt nähdessään hykertelyni. Yksin hymyily on siitä paha, että sitä on vaikea saada loppumaan. Seurassa hymyn katkaisee usein keskustelu, mutta yksin pitää jatkaa kulkuaan hiljaisuudessa. Loputon kierre, jossa suupielet vääntyy, eikä mitään ole tehtävissä.

On toki parempi, että minut nähdään hymyilemässä kuin keskittymisilmeessäni. Apaattinen kalailme saa nimittäin vastaantulijat tuntemaan itsensä vähintään yhtä epämukavaksi.

Yksin hymyilyn määrä on kasvanut iän myötä. Jos nyt jo hihittelen ratikassa hytkyen, niin keski-ikäisenä varmaan hekotan lakkaamatta ja mummona lyön jo kättä reiteen, kun nauru raikaa.

Kohtalotovereita? Muita, joiden pää pyrkii huivin uumeniin salaa hymyilemään?

Rajatonta iloa viikkoon!

-Henriikka

takki ja housut/second hand, pipo/Samsoe & Samsoe, kengät/Vagabond, reppu/Lumi (saatu)

Revontulet eivät tule kotiisi – näe vaivaa muistojen eteen

Usein kuulee puhuttavan ja kerrottavan, että hienoimmat asiat elämässä tapahtuvat yllättäen, äkkiarvaamatta. Kärsivällisyys palkitaan ja odottavaa odottavat upeat ajat. Olen itse vähän eri mieltä. Elämän yllättävyyteen uskon kyllä, mutta en ainaiseen odottamiseen. Luulen parhaiden ja ikimuistettavimpien hetkien löytyvän usein elämässä silloin, kun niitä itse etsii ja niiden eteen näkee vähän vaivaa.

Muistan hyvin maaliskuisen hetken Ylläksellä, kun olimme juuri käymässä Jannen kanssa nukkumaan hostellihuoneessamme, kun yhtäkkiä puhelin piippasi. Kaveri vinkkasi, että jos kiinnostaa, niin nyt leimuaa.

Koko kroppani ja mieleni huusi, etten kyllä pysty millään nousta pehmeiden, lämpöisten lakanoiden välistä ja lähteä ulos pakkaseen. Mutta sitten oli pieni sisäinen ääni, joka vaati: nyt ylös sieltä. Kuinka monta kertaa helpompaa on saada elämäänsä valkoiset lakanat kuin kirkkaat taivaanvalot?

Sisäinen ääni voitti. Jostain tuntemattomasta syystä saimme kerättyä riittävästi motivaatiota poistuaksemme mukavuudenkehästä. Puimme päälle monta kerrosta vaatetta, otimme fatbiket alle ja pyöräilimme parin kilometrin päähän lammelle.

Kylän valaistuksen keskelle revontulia ei erottanut kunnolla, mutta päästessämme lammelle lumihankeen, edessä roihusi kunnon valot. Niin oudot, koko ajan muuttuvat ja liikkeiltään mahdottomat ennustaa. Tökötimme vieri vieressä ja katsoimme tanssivaa vihreää vanaa, joka näytti kuin paksulta pensselinvedolta. Välillä se katosi, kun taas sitten jostain ilmestyi lisää.

En ole löytänyt vielä yhtään unelmaani tai kerännyt parhaiden muistojen varastoani tuijottaen puhelintani tai tietokonettani. Niinkin voi tietysti käydä, mutta väitän, että aika harvoin. On laitettava itsensä likoon saadakseen elämästään enemmän irti.

Hienojen hetkien takana on usein kokonaisvaltaisuus – kaikki aistit, ehkä kädet, jalat, silmät, korvat ja suukin. Yhden aivosolun käyttö Instagram feediä selatessa saattaa luoda hetkellisen onnenkuplan, mutta jos se ei motivoi mihinkään, auta missään tai anna esimerkiksi lisätietoa, niin jatkuva hetken viihde on laiha lohtu.

Joku voi ehkä ajatella, että puhun nyt itseni pussiin. Juurihan kirjoitin kielteiseen sävyyn mielettömyydenhakuisesta maailmasta. Mutta en puhukaan nyt maailman korkeimman benjin hyppäämisestä, vaan ihan siitä tavallisesta elämästä. Kuinka moni on joskus herännyt siihen, että ulkona olisi ollut ihana picnic-ilma, mutta sen sijaan on möhnöttänyt kotona tuntitolkulla? Koska on vain tehnyt mieli jäädä kotiin. Tai että lähiklubilla olisi yhden suosikkibändin keikka, mutta ei jaksa, koska Netflixissä on just hyvä sarja käynnissä. Koska se oma kupla on niin mukava, niin helppo, niin mukavan ennalta-arvattava.

Tässäpä haaste: hyppää edes joka viides kerta pois omasta kuplastasi, kun mietit pitäisikö. Luulen, että huomaat pian vuoden muistettavimpien muistojen kertyvän niiden päätösten jälkeisistä hetkistä.

-Henriikka

Kesäunelmointia, Katalonian kyllästämää elämää

Täällä olen, Katalonian auringon alla, jossa olen pyörinyt keskiviikko-illasta saakka. Saavuimme tänään Gironaan, jossa kuluu viimeinen päivä ennen huomista kotiinlähtöä. Minibussimme riemukas kuljettaja Peppe lupasi heittää meidät vielä huomenna turvallisesti lentokentälle.

Eilinen lounas herätti vahvan kesäodotuksen. Pihalle katettu rento, kevyehkö lounas, pullo roseeta ja miellyttävät 20 astetta. Jälkiruoaksi särkijällä murrettavat pähkinät ja mansikoita. Ei toivoakaan, että mansikat olisivat yhtä makeita kuin heinäkuun suomalaiset, mutta kesän ensimmäiset silti. Sitä paitsi katalonialaiset tomaatit ovat niin makeita, että niitä voisi luulla mansikoiksi.

Nämä kuvat ovat Oli de Ventalló -oliiviöljytilalta, jossa vietimme koko päivän.

On erikoista, miten helposti kaikki uusi ja ihmeellinen häviävät aidolle kohtaamiselle ja yhdessäololle. Vaikka teimme itse aiolia, osallistuimme öljy tastingiin ja kiersimme tilaa oppien uutta, oli lounas itselleni kaikista arvokkain ja varmasti myös muistorikkain.

Saman pöydän ääressä oli suomalainen, tanskalainen, ruotsalainen, norjalainen, Suomessa asuva ruotsalainen, Suomessa asuva espanjalainen (kröhöm, siis katalonialainen!) ja maailmaa kiertävä itävaltalainen. Melkoinen sakki. Suomea en on ole taas puhunut moneen päivään, mutta se tuntuu aina omituiselta vain pienen hetken.

Siis kuvitelkaa niitä tulevia lämpöisiä, valoisia kesäiltapäiviä ja -iltoja! Ja aamuja, aamupäiviä, miksei öitäkin. Toukokuu on niin ihana laskeutuminen kaikkeen, yritetään muistaa nauttia.

Ja sitten kun aika on, katetaan pöydät koreaksi. Tai jotain sinne päin. Tai ainakin muutama hassu mansikka ja amppari-mehujäät.

Kesä. Jes, kesä. Jes.

-Henriikka

Retkieväät koko perheelle: paprikasydämiä piparimuotilla

Kaupallinen yhteistyö: Semper & Asennemedia

En tiedä millä onnenkantamoisella on käynyt niin, että kaikki suurperheemme jäsenet pitävät retkeilystä, mutta näin nyt kuitenkin on.

Luulen, että vanhempamme ovat tuulettaneet kerran jos toisenkin tajutessaan, että lapsena kylvetyt jyväset ovat alkaneet kantaa ja ympärille on kasvanut lauma aikuisia puunhalaajia. Lapsuuden ulkoilmaretkien kämäset muistot ovat haalenneet ja hyvät ovat jääneet jäljelle: telttakankaan kahina ja savunhaju vaatteissa muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista. Kauas ovat kaikonneet ajat, kun havittelin eväsretkien sijasta Teneriffaa, kesiviä olkapäitä ja pikkulettejä.

Kouvolassa, pari kilometriä valtavasta ydinkeskustasta, on mieletön salapaikka. En usko, että läheskään kaikki tietävät, millainen virkistyksen kehto avautuu heti Veturi-kauppakeskuksen takana: autenttinen metsä, mutkittelevat polut, hyväkuntoinen näkötorni, vaihteleva maasto…

Halusimme tehdä porukalla pienen parin tunnin ulkoilun alueelle. Itse lupasin hoitaa eväät koko porukalle.

Yleensä perheenjäsentemme eväät poikkeavat vähän toisistaan. Yksi ei välitä juustosta, pari ei syö lihaa, yksi ottaa mieluummin voita kuin margariinia, toinen toisinpäin. Tämän lisäksi kahdella on keliakia. Koskaan ei ole tullut hankalaa, sillä kaikilla on hyvä ruokahalu eikä halua valittaa ruoasta, mutta sitä on tottunut ajansaatossa laittamaan eväsreppuun monenmoista.

Tällä kertaa tein kuitenkin toisin, sillä tein kaikille identtisen patonkilounaan. Juomavaihtoehtoja oli sentään kaksi: kuumaa mehua tai kahvia.

Eikun pahus! Unohdin, että patonkivarienttejakin oli kaksi. Halusin saada rehellisiä mielipiteitä Semperin gluteenittomista minipatongeista sekä rouheisista minipatongeista, joten otin retkelle lähtevät perheenjäsenet raadiksi. Väliin laitoin voita, juustoa, kinkkua, vihanneksia ja kaikille pienen yllätyksen: piparimuotilla leikattuja paprikasydämiä. Söpöä, yäk.

Kannattaa tsekata muita inspiroivia leipävinkkejä täältä.

Lenkkimme oli lopulta metrimäärällisesti niin lyhyt, ettemme ehkä olisi ansainnut eväitä ollenkaan. Mutta kipusimme kuitenkin näkötorniin ja löysimme kevään viimeiset jääpuikot.

Kuinka patongit kelpasivat? Erinomaisesti. Veljeltä taisi mennä ohi, että kyseessä on gluteeniton tuote. Muiltakin tuli peukkua uunissa paistettavista leivistä, vaikka itselläni on tietysti vielä laajempi kuva siitä, mitä gluteenittomat tuotteet toisinaan ovat. Vaikka leipä ei tietysti ole mitään jäätelöä, niin nämä eivät todella ole mitään muovipussissa tarjottavia känttyjä. Lisäksi patongit pysyvät hyvin kasassa, eivätkä murene käsiin. Rouheiset olivat arvatenkin mielestäni parempia, vaikka ei toisissakaan mitään vikaa ollut. Jatkoon, jatkoon.

Kevät tuli korkattua ja samalla tutustuttua lapsuudentienoon luontomahdollisuuksiin vähän paremmin. Tiedän, että moni lukija asustaa Kouvolan hoodeilla ja rohkaisenkin lähtemään ihan vaikka pienelle patikalle kyseiselle alueelle. Eikä tarvitse mitään erävaatteita, farkuissa pärjää varmasti.

Kuksa saattaa olla vähän liioittelua, jos käy kiertämässä kaksi kilometria, mutta kukapa ei kaipaisi pientä liioittelua? Mitä eheämmät eväät, sitä parempi kiekka. Minun tapauksessani mitä eheämmät eväät, sitä suositumpi sisko, tytär ja vaimo.

Kiitos seurasta, puunhalaajat.

-Henriikka

Turha odottaa tasaista arkea

Kokopäiväistä yrittäjyyttäni on jatkunut noin kaksi kuukautta ja viikon. Vielä ei ole kaduttanut.

Haluan vielä odottaa jonkun aikaa, ennen kuin kirjoitan enemmän kaikesta yrittäjyyteen liittyvästä. Haluan tehdä siitä laajan kirjoituksen, enkä tiedä vielä tarpeeksi. Menee ainakin muutama kuukausi ennen kuin hahmottaa, mistä esimerkiksi raha tulee, minne se menee ja mihin sitä kuuluu syöttää ja säästää. (Oho, nyt kuulosti kyllä siltä kuin olisin aivan pihalla.)

Yhden selkeän asian olen kuitenkin huomannut: arjestani on tullut melko kontrastista.

Toinen puoli on, se jota näette enemmän: osallistun tapahtumiin, matkustan, verkostoidun, retkeilen, näen ystäviä, kippistelen milloin millekin (sori, jos tulee ulos korvista ja muualta). Instagram Storiesin perusteella saattaa saada osvittaa tästä. Saatan herätä aamulla teltasta ja hilpaista iltapäivällä juoksutreenien kautta suunnistamaan. Treenien jälkeen otan vielä pikasuihkun, pyyhällän tekemään yhden haastattelun ja menen illaksi maistelemaan uutuusravintolaan uutuusviinejä uutuusihmisten kanssa. Edellisviikolla Riikassa, tällä viikolla jo Espanjassa. Kaikki näyttää tosi värikkäältä ja monipuoliselta, aavistuksen liian hektiseltä ja paljolti ihmisten ympäröimältä. Ja tämä kaikki pitää paikkansa, sillä sellaista se juuri onkin.

Sitten on se toinen puoli, ei yhtään vähemmän arvoinen. Sen näette näissä kuvissa. Kotiin päästyäni puran matkalaukkuni (jos puran), laitan pyykit pesuun, astiat pyörimään ja keitän ison pannullisen kahvia. Sitten alan käydä läpi valokuviani, vastailla sähköposteihin ja suunnitella eri asiakkaille tehtäviä töitäni. Lähetän tarjouksia, verkostoidun verkossa ja teen osaamistani tiettäväksi. Yritän siivoilla kotia, joka on liian usein liian pommi, ja viihdyn yleensä mahdollisimman pitkään meikittä ja aamutakissa. Koska aamuisin ja päivisin on usein tilaisuuksia tai palavereita (tai omaehtoisempia menoja, jotka on kiva hoitaa aiemmin päivällä), saatan tehdä töitä läppärilläni iltakymppiin saakka.

Nämä kuvat ovat maanantailta, kun Janne ja myöhemmin kylään tullut siskoni löysivät minut olohuone-keittiömme nurkasta. Ikkunoista paistoi niin kirkas aurinko, että karkasin huoneen pimeimpään nurkkaan, että kuvanmuokkaus onnistuisi. Olin juuri etsimässä sopivaa lainausta kädessäni olevasta runokirjasta – muistin erään hyvän siellä olevan.

Pidän kolikon molemmista puolista. Tarkoitus ei ollut esittää asiaa niin, että ensimmäinen on iki-iki-ihanaa ja toinen on karu todellisuus. Kontrastinen ei tarkoita, että toinen olisi toista kehnompi. Molemmat ovat totuutta ja paikoitellen kamalaa, paikoitellen suurenmoista. Onneksi kuitenkin useammin lähempänä jälkimmäistä.

Iso oivallukseni on kuitenkin ollut, että mitään staattista arkea ei tule. Olen odottanut viikosta toiseen, että asiat tasaantuvat ja että alan työskennellä toimistoaikoina. Että viikkooni muodostuu selkeitä rutiineita ja että viikonloput ovat pyhitettyä liihottelua.

Ja vasta nyt olen tajuamassa: Tästähän minä juuri halusin eroon! Olisi se kumma, jos arkeni alkaisi muistuttaa rutiininomaisempaa, jos en edes tee minkäänlaisia toimia sen eteen, että tällainen tasaisempi elämä toteutuisi. Näyttääkin siltä, että rauhoittumisen sijaan pyörät pyörivät yhä vinhammin, ja niin haluankin sen olevan.

Toimistoaikaisen arjen odottelun sijaan minun on vain laitettava ajatukseni priorisointiin: mitä tehdä tänään, mitä huomenna ja mitä tehdä ylipäänsä. Koska laittaa läppärinkansi alas jo viideltä ja milloin skipata epäolennaiset lanseerauskinkerit. Ja toisaalta taas tunnistaa ne päivät, jolloin kannattaa tykittää töitä senkin uhalla, että Gilmoren tytöille jää vähemmän aikaa.

Voi olla, että vuoden päästä haluan jotain tasaisempaa. Nyt tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että elämäntilanne ja ympäristö antavat myöten sille, että voin työskennellä omaehtoisen epätasaisesti, hilpeän kontrastisesti ja selkein syklein.

Puss och kram!
-Henriikka

Onneksi vappu on vain kerran vuodessa

”En vietä vappua mitenkään ihmeellisesti. En oikeastaan vietä vappua lainkaan. Ei oo perinteitä. Ei ei, en mä harrasta mitään sellaisia vappujuttuja.”

Nämä ovat niin minun sanojani! En tiedä mikä kumma se on, että käyn ennen tiettyjä kansanjuhlia aina vastaavanlaisia keskusteluita. Tai siis tiedänhän minä syynkin – sillä koko ruljanssi selitetään lukion psykologian ensimmäisellä, kaikille pakollisella kurssilla. Kyse on elämänhallinnankeinoista. Kun ei ole odotuksia, ei tule pettymyksiä.

”Mä aion vaan järjestää brunssin, käydä muutamissa juhlissa, ehkä syödä pari munkkia ja juoda simaa. Jotain sellaista. Mutta en mä vappua vietä.”

Olen tosi iloinen, että vappu on taas tältä vuodelta ohi. Voimani eivät olisi enää riittäneet pidämmelle.

Siitäkin huolimatta, etten juhli vappua, sain mahdutettua pitkään viikonloppuun PING Helsinki -festivaalin, kaksi brunssia, kolmet juhlat, parit kahvit ystävän kanssa, siskon vierailun Helsingissä ja vähän vappuhulinaista kaupunkihengailua. Kaiken huipuksi vietin viime yön teltassa.

Ensi yönä aion nukkua hartaasti, hartaasti, hartaasti.

Siis kyllä, vietän vappua. Ilmeisesti joka vuosi vähän eri lailla, mutta mieluiten tuikitärkeässä seurassa, usein onnellisella hammashymyllä.

Nyt on toukokuu, juhannus on jo ensi kuussa ja jouluunkin enää hetkeä päälle puoli vuotta. Enää puuttuu mukavan rennosti istuva, viileiden iltojen bikertakki ja luotto siihen, että lämpö seuraa valoa.

-Henriikka

Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen

Eikä pitänyt tietää
Mitä huomenna
Mitä ylihuomenna

Kun kadut oli meidän
Minä olin pennitön rahamies



Halusin olla vapaa

Mutta en halunnut yksin olla

Ei se ole se huimaus
Jota tunsit leijaillessasi
Kaupungin halki
Vappuaattona huusit:
Uusi sukupolvi tulee!

Eikä ne sanat jotka
Takertuivat kurkkuun
Kun roikuit ihmisissä ja
Haaveissa niin kuin
Juoppo pullossa

Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan
Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan

Eilen vielä villi lapsi
Tänään oot jo aikuinen
Ja se sumuinen yö siinä välissä
Oli nuoruus 

Olavi Uusivirta, Nuoruus

Kaikille onnellista, onnellista, onnellista vappua!

-Henriikka