Kokopäiväistä yrittäjyyttäni on jatkunut noin kaksi kuukautta ja viikon. Vielä ei ole kaduttanut.
Haluan vielä odottaa jonkun aikaa, ennen kuin kirjoitan enemmän kaikesta yrittäjyyteen liittyvästä. Haluan tehdä siitä laajan kirjoituksen, enkä tiedä vielä tarpeeksi. Menee ainakin muutama kuukausi ennen kuin hahmottaa, mistä esimerkiksi raha tulee, minne se menee ja mihin sitä kuuluu syöttää ja säästää. (Oho, nyt kuulosti kyllä siltä kuin olisin aivan pihalla.)
Yhden selkeän asian olen kuitenkin huomannut: arjestani on tullut melko kontrastista.
Toinen puoli on, se jota näette enemmän: osallistun tapahtumiin, matkustan, verkostoidun, retkeilen, näen ystäviä, kippistelen milloin millekin (sori, jos tulee ulos korvista ja muualta). Instagram Storiesin perusteella saattaa saada osvittaa tästä. Saatan herätä aamulla teltasta ja hilpaista iltapäivällä juoksutreenien kautta suunnistamaan. Treenien jälkeen otan vielä pikasuihkun, pyyhällän tekemään yhden haastattelun ja menen illaksi maistelemaan uutuusravintolaan uutuusviinejä uutuusihmisten kanssa. Edellisviikolla Riikassa, tällä viikolla jo Espanjassa. Kaikki näyttää tosi värikkäältä ja monipuoliselta, aavistuksen liian hektiseltä ja paljolti ihmisten ympäröimältä. Ja tämä kaikki pitää paikkansa, sillä sellaista se juuri onkin.
Sitten on se toinen puoli, ei yhtään vähemmän arvoinen. Sen näette näissä kuvissa. Kotiin päästyäni puran matkalaukkuni (jos puran), laitan pyykit pesuun, astiat pyörimään ja keitän ison pannullisen kahvia. Sitten alan käydä läpi valokuviani, vastailla sähköposteihin ja suunnitella eri asiakkaille tehtäviä töitäni. Lähetän tarjouksia, verkostoidun verkossa ja teen osaamistani tiettäväksi. Yritän siivoilla kotia, joka on liian usein liian pommi, ja viihdyn yleensä mahdollisimman pitkään meikittä ja aamutakissa. Koska aamuisin ja päivisin on usein tilaisuuksia tai palavereita (tai omaehtoisempia menoja, jotka on kiva hoitaa aiemmin päivällä), saatan tehdä töitä läppärilläni iltakymppiin saakka.
Nämä kuvat ovat maanantailta, kun Janne ja myöhemmin kylään tullut siskoni löysivät minut olohuone-keittiömme nurkasta. Ikkunoista paistoi niin kirkas aurinko, että karkasin huoneen pimeimpään nurkkaan, että kuvanmuokkaus onnistuisi. Olin juuri etsimässä sopivaa lainausta kädessäni olevasta runokirjasta – muistin erään hyvän siellä olevan.
Pidän kolikon molemmista puolista. Tarkoitus ei ollut esittää asiaa niin, että ensimmäinen on iki-iki-ihanaa ja toinen on karu todellisuus. Kontrastinen ei tarkoita, että toinen olisi toista kehnompi. Molemmat ovat totuutta ja paikoitellen kamalaa, paikoitellen suurenmoista. Onneksi kuitenkin useammin lähempänä jälkimmäistä.
Iso oivallukseni on kuitenkin ollut, että mitään staattista arkea ei tule. Olen odottanut viikosta toiseen, että asiat tasaantuvat ja että alan työskennellä toimistoaikoina. Että viikkooni muodostuu selkeitä rutiineita ja että viikonloput ovat pyhitettyä liihottelua.
Ja vasta nyt olen tajuamassa: Tästähän minä juuri halusin eroon! Olisi se kumma, jos arkeni alkaisi muistuttaa rutiininomaisempaa, jos en edes tee minkäänlaisia toimia sen eteen, että tällainen tasaisempi elämä toteutuisi. Näyttääkin siltä, että rauhoittumisen sijaan pyörät pyörivät yhä vinhammin, ja niin haluankin sen olevan.
Toimistoaikaisen arjen odottelun sijaan minun on vain laitettava ajatukseni priorisointiin: mitä tehdä tänään, mitä huomenna ja mitä tehdä ylipäänsä. Koska laittaa läppärinkansi alas jo viideltä ja milloin skipata epäolennaiset lanseerauskinkerit. Ja toisaalta taas tunnistaa ne päivät, jolloin kannattaa tykittää töitä senkin uhalla, että Gilmoren tytöille jää vähemmän aikaa.
Voi olla, että vuoden päästä haluan jotain tasaisempaa. Nyt tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että elämäntilanne ja ympäristö antavat myöten sille, että voin työskennellä omaehtoisen epätasaisesti, hilpeän kontrastisesti ja selkein syklein.
Puss och kram!
-Henriikka
