arkisto:

marraskuu 2018

Vanhojen suosikkilevyjen valtava voima

Olen kuunnellut lähiviikkoina Juha Tapion vanhoja levyjä. Ne olivat teini-ikäisenä minulle äärimmäisen tärkeitä, muistan lähes kaikkien biisien sanat ulkoa ja osaan luetella muistoistani, mihin elämänvaiheeseen mikäkin biisi liittyy.

Tuntuu aivan hullulta, millaisia muistoja nuo vanhat albumit nostavat pintaan. En olisi koskaan uskonut, millaiseen aikamatkaan pääsen ja miten vikkelästi.

Minä päivän polttama haamu
tarvitsen kättäsi viileää
Ihosi tuoksusta riutunut sydän tulvillaan
minä olen jotain vailla aina vaan

Suurenmoinen elämä vuodelta 2008, Kaunis ihminen vuodelta 2006, Ohikiitävää 2005, Mitä silmät ei nää 2003 ja Tästä kaikesta 2001. Mitä silmät ei nää on biisinä ainoa, joka on pakko skipata joka kerta. Sehän on ihan hirveä. Karrelle kuunneltu. Okei, myös Samaan aikaan toisaalla saa kiemurtelemaan.

Muistan kun me karattiin
Kuolleet juhlat jätettiin
Rantakallioilla aamuun istuttiin

Hiukan paleltiin kai
Kun varhain valkes sunnuntai
Usvan alta laivat lipui satamiin

On outoa, että edelleen sitä pitää juuri tismalleen niistä samoista biiseistä kuin silloinkin. Silloin 10–18-vuotiaana. Samat haikeat ja monitulkintaiset, melankoliset ja riuduttavat, rakkaudentäyteiset.

Ajattelin nyt, kun laitoin Spotifystä albumi kerrallaan soimaan, että biisit avautuvat minulle varmasti ihan uudella tasolla nyt kunnon aikuisena. Mutta koin laulut ihan samalla tavalla. Samoin tuntein ja ajatuksin.

Yhtäkkiä olin vuoristoradassa, josta pääsi pois vain laittamatta volymet pois. Nostalgia ryöppysi vaunuun ja valtavat ylä- ja alamäet tuntuivat aidolta teiniajalta. Ensi-ihastumisilta ja vähän kehnoilta suudelmilta. Aidoilta itkuilta. Pakahtumiselta. Ystävyydeltä. Orastavalta aikuisuudelta. Olen edelleen ihan yhtä hukassa kuin silloinkin.

Porraskäytävän kumeet äänet
minä viivyn sinussa vielä
Hidastaa haluaisin paluuta maailmaan

Ruhjeemme nivottu yhteen
kaikesta anteeksi kaikki
ja kellot ja tapetit heiluttaneet paikoiltaan

Ajatuksien sekaan on tullut kuitenkin paljon kokemusta. Kymmenessä vuodessa, melkein kahdessakymmenessä, on saanut elää paljon. Olen murtanut sydäntäni, rakastunut niin, etten tiennyt sellaisen tunteen olemassaolosta. Kaivannut. Lohduttanut ja ollut lohduton. Iloinnut valtavasti, surrutkin vähän. Ystävystynyt, päättänyt ystävyyssuhteita ja huomannut joidenkin haalenevan ilman päätöstä. Asiat ja tunteet, joita silloin myötäelin, ovat oikeasti tapahtuneet ja tunnettu.

Kun kuuntelin perjantai-iltana Suurenmoinen elämä -albumia, tunsin hurjaa kiitollisuutta, että osasin luottaa sydämeeni. Että tein jo nuorena paljon päätöksiä sen perusteella, mikä tuntui hyvältä.

Muistan erään yön 11 vuotta sitten, kuinka olin tehnyt järjellä jonkun päätöksen. Mieleni ja aivoni olivat sitä mieltä, että tämä on paras näin. Kropassani oli kuitenkin hurja olo, en saanut kunnolla happea ja sydäntä sattui. Kuuntelin silloin tunteitani, oloani ja toimin kuitenkin sen mukaan. Se oli vaikeaa hetken, lopulta kuitenkin oikein.

Haparoivin sormin tartuit käteeni
Kun kohisevaa tuulta maailman yllä kuunneltiin
Kun kotiensa raunioissa lapset potki palloa
Mä puhalsin sun kylmiin varpaisiin 

-Henriikka

Kuvat: Terhi Tuovinen (kotisivut, Instagram)

Lumeton yllätysloma: Tahko marraskuussa

Viikko sitten vein Jannen synttäreiden kunniaksi yllätyslomalle. Ajattelin, että olisi kiva viettää yhdessä kunnolla aikaa, lähinnä levätä, mutta myös tehdä asioita yhdessä: ulkoilla, syödä, pussailla ja saunoa. Viikonloppu kotona Helsingissä olisi tietysti ollut helppo vaihtoehto, mutta nyt kouluarjesta Helsingin kotiin palatessani on välillä vaikea rentoutua. Koko ajan olisi jotain hoidettavaa, siivottavaa, haettavaa, sovittavaa tai sumplittavaa, ja siksi päätin, että suuntaamme ihan muualle.

Marraskuu ei ole mitään Suomen matkailun suurinta sesonkia, mutta en antanut sen häiritä. Päätin, että suuntaamme Kuopion kylkeen Tahkolle ja nautimme lumettomasta lomasta ruskan ollessa jo ohi ja joulun vasta odottaessa oven takana.

”Lainaa tai vuokraa auto ja hae minut torstaina puolenpäivän maissa koulusta, niin ajetaan sitten yhdessä perille. On jonkun verran ajoa, mutta ostetaan huoltsikalta kahvia ja karkkia ja ajetaan rauhassa.”

Saavuimme torstaina illan suussa perille Tahkovuoren juurelle, hotelliimme. Olimme matkan aikana syöneet maissi-Tuplaa, peacelätkäkarkkeja ja Daim-patukan, joten ei tarvinnut olla karkitta. Huoltoaseman ässäarvasta en taaskaan voittanut mitään. Alan epäillä, ettei niistä enää koskaan voita.

Janne arvaili koko matkan määränpääksi ihan mitä sattuu (Vierumäki, Nurmes..), joten hän ei vielä kuin vasta pari kilometriä ennen maaliamme tiennyt, missä tulisimme viikonloppumme viettämään.

Olin edelliskerran ollut Tahkolla joskus lapsena tai nuorena, eikä paikasta ollut juuri mitään muistikuvia. Mielikuvieni aktiivinen laskettelukeskukses heräilee vasta rinteiden avattua, joten oli aika ihanaa saapua vähän nukkuvaan kylään – oli hiljaista ja ihanan tyhjää. Sesonkien ulkopuolella matkustaminen on muutenkin mieleeni: näkee paikasta vähän erilaisia puolia ja usein enemmän rauhassa. Lisäksi saa yleensä reilummin aikaa paikallisilta matkailuyrittäjältä. Sesonkeina he harvoin ehtivät kertoilla tarinoitaan kiireen keskellä. Enkä pistä pahakseni, että hintatasokin yleensä tippuu kivasti, kun kaikki paikat eivät ole täynnä.

Majoituimme Break Sokos Hotellin sviitissä (iik!), ihan rinteiden alla. Kyllä kelpasi, kun tajusimme, että huoneessamme on poreallas (ja värivalot! hahaha) ja saunakin. Laitoimmekin saunan heti ensimmäisenä iltana lämpenemään, kuin myös kahtena seuraavana iltana. Niin mukava kuin tien toisella puolella oleva kylpylä olisikin ollut kokea, vei oma sympaattinen pikku-spamme voiton.

Ensimmäisenä iltana suuntasimme muutaman sadan metrin päähän Ravintola Rehtiin nauttimaan Jannen synttäri-illallista. Ihan tosi hyvää! Valkkaria, blinejä, vuohenjuusto-punajuurihommeleita. Vedin uudella taktiikallani tyytyväisenä: kaksi alkuruokaa pääruoan sijasta. Naapuripöydässä ilakoi yrityssseurue, me istuimme aika hissukseen ja juttelimme tulevaisuudesta. Oli hyvä olla juuri siinä, missä oli.

Parasta koko lomassa oli nukkua paljon. Huijasin! Tahattomasti. Parasta oli tietysti yhdessäolo, mutta heti sen jälkeen unet. Nukuimme kymmenen tunnin yöunia kuin horroksessa.

Jo heti ensimmäiseen aamuun valkoisista lakanoista herätessä oli levännyt olo. Aamiaisella oli kunnon hiihtokeskustyyliin Tazza-kaakaokone!!! Olen ollut lukioikäisenä kolme talvikautta hiihtokeskuksen kahvilassa töissä ja tein itselleni vanhan spesiaalini: Tazza järjettömällä määrällä kermavaahtoa ja niin monta vaahtokarkkia päälle kuin mukiin läikkymättä sopii.

Mutta joo, kieltämättä spesiaali oli sen verran tuhti, ettei haitannut lainkaan lähteä sen jälkeen useammaksi tunniksi ulos.

Joku muu ehkä sanoisi, että ilma oli harmaa, mutta minusta ilma oli kuin morsia. Usvaa ihan kaikkialla ja kastetta puissa, maassa ja heinänkorsissa. Luonto oli täynnä ihmeitä. Tuntuu, että mitä tahansa yksityiskohtaa jäi katsomaan, siitä alkoi avautua ihan uusi maailma. Tummanvihreiksi muuttuneet, vahamaiset puolukanlehdet ovat ennen talvea kauneimmasa sävyssä ja korsilla vierähtelevät vesihelmet olivat kuin koruja.

Kiipesimme Tahkon portaita ylös Tahkovuorelle (yli 1000 askelmaa!) ja koska ylhäällä oleva kahvila ei ollut auki sesongin ulkopuolella kuin tilauksesta, pidimme kahvitauon huipun laavulla.

Marraskuiset ja muut pimeän ajan lomat ovat siitäkin ihania, että pimeän tullen voi hyvällä omatunnolla kipittää hotellihuoneeseen lukemaan lehtiä ja kirjaa. En muista, että olisimme koskaan yhteisellä lomalla ottaneet niin rennosti kuin nyt. No Thaimaa vuonna 2012 taitaa kyllä edelleen viedä voiton. Nukuimme nyt jopa yhdet päiväunet! Ilmeisesti olimme kaikesta rentoilusta lopenuupuneita.

Perjantai-iltana päätimme kuitenkin olla aktiivisia ja kävelimme muutaman sata metriä Tahko Spa hotellin keilahallille. Koska kukaan muu ei ollut innostunut retroilusta, olimme hohtokeilausradoilla aivan kaksin.

Janne vei pelit ihan sata nolla. Minua sattui ikuiseen jännetuppitulehdus-ranteeseen ja ärsytti, kun en osannut. Muistin taas, että olen aika kehno keilaaja (ja häviäjä), ja lopetimme ennen kuin aikamme edes loppui. Janne uskalsi sanoa ääneen: ”Eikös me olla aiemminkin jo todettu, ettei keilaus taida olla sun laji?”

Lonkero maistui muovimukista kuitenkin aika hyvältä, ja alan viikon jälkeen olla sitä mieltä, että voisin sittenkin vielä joskus keilata.

Keilaustraumat unohtuivat onneksi pitsaillallisella (+ tietty jälkkäreillä!). Yhtä kuvaa ylempänä näette virallisen ”onneksi kohta saa pitsaa” -ilmeeni.

Emme suotta lähteneet merta edemmäs kalaan, vaan jäimme hotellin yhteydessä toimivaan Pizza Breikkiin. Eipä sillä, kovin montaa ravintolaa ei tässä vaiheessa vuotta ole aukikaan.

On myös todella jäätävää, että ainoa kunnon kameralla otettu kuva Jannesta on nämä ylläolevat kädet. Kuvaan itse paljon puhelimella, ja Jannella on lähes aina järkkäri käytössä. Lisäksi minulle kameran edessä olo on paljon miellyttävämpää ja luontaisempaa. Näin ollen tämänkin postauksen kuvissa on tsiljoona minua, eikä juuri ihanaa Jannea. Onneksi hän on verkkokalvoillani :)))

Lauantaina oli vuorossa eläinmeininkejä. Onnekseni Janne ilahtui, kun kerroin meidän lähtevän ratsastamaan. Tahkofarmin tunnin issikkasafarille ei ollut muita tulijoita, joten saimme olla opastajamme kanssa maastossa aivan kolmisin.

Minä nousin Lukan ratsaille ja Janne hyppäsi Tahvon selkään. Rauhallisella tunnin reissulla sai kivasti tuntua ratsastukseen. Lopuksi oli pakko kysyä, että voitaisko koittaa vähän kiihdyttää vauhtia. Takaraivossa oli muistissa Mongolian ei-niin-turvalliset ravit ja kisailut, minkä vuoksi teki toisaalta mieli kiihdyttää ja toisaalta mieli jarruttaa. Hevoset ovat kyllä niin upeita eläimiä.

Kun nyt kerran olimme lähteneet käymään Tahkofarmilla, teimme samantien omatoimisen farmikierroksen hevosten lisäksi farmin muiden eläinten kanssa. Siellä oli söpösti kodeissaan pikkupuput, isot puput, vuohet, laamat, helmikanat, sorsat, kukot, ankat, lampaat ja possut.

Syötimme pupuille porkkanoita ja nauroimme vuohien kielille: nehän ovat kuin ihmisen! Puput olivat suosikkejani, muilla ei ollut niiden rinnalla mitään jakoa, vaikka ne eivät tahtoneetkaan minusta muuta kuin ruokaa. Töpselinenien ruokailuääni oli vertaansa vailla, ja vuohien syömishierarkia karu muistutus maailman epäoikeudenmukaisuudesta väkivaltaisuuksineen.

Janne pelkäsi laamahäkissä koko ajan, että jompikumpi laamoista sylkäisee hänen päällensä. Niinpä hän pyrki vainoharhaisen nopealla tahdilla syöttämään kumpaakin, jottei klimppejä lentäisi suuntaamme.

Farmikierroksen päätteeksi näin respalla vielä keppihevosia. Vieressä oli kyltti: ”Saa lainata!”

En voinut itselleni mitään, oli pakko päästä kokeilemaan. Ja oli kyllä aivan jäätävän hankalaa. Siis olen katsonut niin paljon nuorten keppariharrastajien hyppyvideoita instassa, ja ne ovat kyllä ihan hulluja! En meinannut uskaltaa hypätä tuon matalan penkin yli, ja ne todellisten harrastajien esteet on aivan käsittämättömän korkeita.

Että vaikka koni ratsastikin hienosti, niin minulla oli keppariratsastajana vielä paljon opittavaa.

Kun ajoimme takaisin hotellille, alkoi sataa taianomaisesti lunta. Lumettomasta lomasta tulikin yhtäkkiä ihan sellainen maagisen luminen, niin kuin Gilmoren tytöissä ensilumi aina on.

Lumi tosin oli niin märkää, että lumisateessa kastui hetkessä. Mutta olipahan kauniinnäköistä ja toisaalta taas yksi ihana syy kipittää sisätiloihin, laittaa sauna päälle ja ottaa sisustuslehti lukuun.

Kolmanneksi, lyhyen lomamme viimeiseksi illaksi, olimme tilanneet ennakkoon kolmen ruokalajin ruoan alakerran Hillside-ravintolasta. Joimme onnellisina yhdet oluet ja nautimme vegaanimenun, joka oli ihan huippu! (On kivaa, että on puoliso, joka pitää samoista asioista kuin minäkin, niin kuin vaikka kaljasta ja kasviksista.)

Puhuimme lomalla tosi paljon nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Parisuhteen tilasta pitää jutella aika paljon enemmän, kun ei näe arjessa. On ihana kerrata ihan tavallisia kuulumisia, mutta sen rinnalla on pakko miettiä asiota myös perinpohjaisemmin: miten tällainen ”tavallaan etäsuhde” pyörii niin, että molemmat ovat tyytyväisiä. No, onneksi molemmat ovat. Kiva olo siitä.

Sunnuntaina otimme vielä yhden pitkän aamut ja pitkiä katseita. Sitten ajelimme ystävien laina-autolla huoltoasemien karkki- ja juustosämpyläpysäkkien kautta kotiin. Koteihin, tarkoitan.

Taakse jäi lumeton ja lopuksi luminen Tahko ja lumeen sormella piirretyt salaviestit.

-Henriikka

Huom! Olimme Tahkolla Break Sokos Hotel Tahkon kutsumana, emmekä vastanneet kaikista kustannuksista itse.

Surkeimman sisaren pokaalin saa… minä!

Tuli kamala ikävä siskoa. Sellainen ikävä, ettei sitä voi korvata kukaan toinen. On ikävä suoria, mutta rakkaudella lauottuja kommentteja, käpertymistä vierekkäin, maneereita, jotka tunnistaa löytyvän myös itsestään. Sitä uskomatonta yhteyttä, kun jotain tapahtuu, ja molemmat katsoo toisiaan välittömästi ymmärtäen, miksi toinen katsoi. Ja hyvin usein sitä seurannutta naurua.

Janne kertoi eilen puhelimessa, että oli käynyt Roosaliinan luona syömässä jätskiä. Hän oli heittänyt lainaksi jonkun vaatteeni ja vienyt samalla pyynnöstä maitolitran opiskelijarukan jääkaappiin. Sitten he olivat kahvitelleet jätskin kanssa.

Päälle tuli samantien kaksi oloa: a) Onpa ihanaa! Niin kivan kuuloinen hetki. b) Miksen minä ole siskoni kodissa syömässä jäätelöä? Minähän pidän jäätelöstäkin paljon enemmän kuin Janne. Ja no, muutenkin.

Ehkä pieni peiliin katsomisen paikka. Pelasin ehkä itselleni kätevästi vähän lisärakkautta varastoon viedessäni siskoni lokakuussa synttäriyllärinä ravintolaan syömään ja balettia katsomaan, mutta pian ne varastot taas hupenevat.

Avasin juuri puhelimestani viestihistoriamme ja viimeiset viestit kuuluvat:

to 1.11.
R: Mennäänkö huomenna yhdessä messuille vai meetkö yksin?
H: Meen omineen! Mulla on pari palaveria niin olis tylsää.

pe 2.11.
R: Entäs leffailta teillä?
R: Eikun ups te näettekin Tiian, Anun ja Tuijan kanssa!

ke 16.11.
R: Saanko lainata taas sitä haalaria perjantaina?
H: Joo, käy vaan hakee.
R: Kiitti * pusuemoji. Tuutko viikonlopuksi Helsinkiin?
H: En

tänään:
R: Ootko ensi viikonloppuna Helsingissä? Mä tarvisin kipeästi sun apua silmälasien hankintaan!
H: Oon. Käy la klo 17–18 ja su klo 16–17.
R: Haha no lauantai it is! Voi olla, että teen päätöksen jo etukäteen, mutta jos en, niin sitten toi.

Oijoi. Ei kovin aktiiviselta näytä tuo sisarsuhteeni ylläpito. Ihan hävettää lukea.

Toivon todella, ettei sisko ehdi valita sopia silmälaseja ennen ensi viikkoa. Tuossa tunnissa ehtisi nimittäin pyytää vähän anteeksi sitä, että on ollut luuserisisko. Taas. Ja että tulee jatkossakin ehkä olemaan.

Nyt kyllä laitan hänelle heti viestin ja pyydän huomenna kylään! Voi veljet, tarkoitan siis siskot, jos hän pääsisikin säkällä hyppäämään Tammelan bussiin. Saisi kerralla enemmän kuin tunnin.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen (kotisivut, Instagram)

Pistä pikkujouluihin päälle fiksua, vanhaa, lainattua tai kierrätettyä

Pikkujoulukausi, bling bling blinggg! Jouluradio avattiin tänä vuonna ennätyksellisen aikaisin kuulijoilleen, näyteikkunoissa välkehtii pallot ja piparminttutangot, ja kaupunkien ensimmäiset jouluvalot on asennettu paikoilleen.

Olen joulusta aivan innoissani. Viime joulu meni Tansanian lämmössä, joten tuntuu kuin en olisi juhlinut kahteen vuoteen. Pääsin tietysti viime vuonnakin osallistumaan pikkujoulukauteen (esim. näihin reivien, salakapakan ja letkajenkan yhdistelmiin punaisessa glittermekossani), mutta jotenkin koko homma jäi puolitiehen, kun lopussa ei odottanut joulujuhlaa.

Mutta tänä vuonna kaikki on toisin. A-a-a-auuuuuu!

Todellisuudessahan minulla on tasan yhdet pikkujoulut tiedossa. Ne ovat luokkakavereitteni kesken järjestettävät, juuri ennen joulua. Olen myös hurjan arvovaltaisen, kolmehenkisen, pakotetun järjestäjätiimin arvovaltainen jäsen. Sen lisäksi on myös itsenäisyysjuhliksi naamioidut syntymäpäiväjuhlat, jotka ovat samaisen ryhmärämän kokoontuminen, ja jonka järjestämisestä olen yllätysyllätys myös vastuussa.

Tiedänpä, mitä teen joulukuussa. Olen selkeästi ottamassa edellisvuoden menetettyä joulua takaisin.

Ainiin! Eilen vietimme myös vuoden ensimmäisiä pikkujouluja. Oli piparinleivontaa, joululauluja ja korttien askartelua salaisille ystäville. En tiedä kehtaanko enää myöntää, että 17-henkinen opiskelijaporukkammehan oli tietysti taas opettajieen kutsulistalla, vaikka järjestämisvastuussa en sentään ollut. Kovin on sisäsiittoista tämä Tammelan eräopiskelijoiden elämä: sinne sitä jäätiin yökylään siskonpetiin opiskelija-asuntolan olohuoneen matolle. Aamupalaksi oli riisipuuroa ja eilisen vitsejä.

Mutta se, mitä halusin alunperin kirjoittaa, on tiivistetysti otsikossa: Pistä pikkujouluihin päälle fiksua, vanhaa, lainattua tai kierrätettyä. Koska…

Fiksua

Tiedän, mikä houkutus olisi kävellä halpaan, epäeettiseen ketjuliikemyymälään ja ostaa sieltä joku iki-ihana pikkujoulukimallus. Ehkä kaksikin. Mutta mieti tänä jouluna kahdesti. Olen itsekin sortunut noihin monena vuonna, mutta tänä vuonna olen tehnyt päätöksen, että pikkujoulut juhlitaan eettisissä koltuissa ja tamineissa.

Näissä kuvissa on päällä suomalaisen Tauko Designin takki. Niin kuin näkyy, niin olen ottanut sen itse mekkokäyttöön. On parasta, jos vaate mukautuu erilaisiin tarpeisiin, ja tämänkin Linja-takin kangas on upean laskeutuvaa ja kevyttä. Tiedän, missä vaate on tehty, mistä se on tehty: ”The jacket is produced following our ideals of ethical and ecological production. We value the standards of sustainable fashion and keep the whole production chain transparent.”

Eettisyys ja ekologisuus kulkevat niin vahvasti yrityksen DNA:ssa, että voin hippastella mekossani onnellisena. Ja sitten juhlahumun laantuessa ottaa sen taas takkikäyttöön.

Korvissa killuvat AIDA impactin keltaiset silkkihapsukorvikset. Ihan somen houkuttelemana klikkailin ne ostoskoriin ja juku, tunnen itseni kuningattareksi ne korvissani.

AIDAn perustaja Elina perusti yrityksen äitiyslomallaan vasta tänä keväänä. AIDA impact on yhteiskunnallinen yritys, joka yhdistyy kauniiseen muotoiluun ja laadukkaisiin luonnonmateriaaleihin myös yhteiskunnallisen mission: AIDAn tavoitteena on auttaa pakolaistaustaisia perheitä integroitumaan Suomeen. Yritys työllistää käsityötaitoisia naisia, joille AIDA-työ on ensimmäinen väylä työelämään Suomessa. Yhteistyötä tehdään StartupRefugees-järjestön kanssa.

Vanhaa

Tiedän, ettei aina ole mahdollisuutta tai halua panostaa uuteen. Haastaisinkin miettimään myös, löytyisikö kaapista asupaniikin uhallakin jotain päällepantavaa?

Olin itse sellainen, että hankin ennen joka juhliin uuden asun. Muutama vuosi sitten hääjuhlia alkoi kuitenkin tulla sellaisella tahdilla erityisesti kesäsesonkiin, että päätin pärjätä vanhoilla. Nyt olen kierrättänyt samoja mekkoja erilaisilla asusteilla vaikka missä juhlissa.

Lainattua

Oman vaatekaapin lisäksi ystävät ja sisko ovat olleet kullanarvoisia: toisen vanha on itselle uusi. Yllättävän avuliasta porukkaa saattaa löytyä myös esimerkiksi kaupunginosien Facebook-kirppiksiltä, jos huikkailee lainailun tai vuokrailun perään.

Lisäksi vaatelainaamot ovat nostaneet viime vuonna upeasti päätään, ja esimerkiksi Vaaterekin ja Vaatepuun lisäksi esimerkiksi Ivana Helsinki pyörittää myymälässään lenkinkilainaamoa, jota olen käyttänyt useamman kerran.

Kierrätettyä

Vanhan ja lainatun lisäksi yritän iskostaa kaikille takaraivoon second handin rakkauden. Siitähän koko bloginikin lähti aikoinaan liikkeelle!

Löytyisikö unelmien pikkujouluasu kirpputorilta, second hand -liikkeestä tai fiinisti kuratoidusta vintagekaupasta? Moni laadukas second hand -yritys toimii nykyisin myös vain verkosta käsin (Radhica, WST…), joten ei tarvitse edes kotoa lähteä.

Jestas, kuinka tekee mieli suklaakonvehteja! Melkein kieriskelen tuskissani, kun katson näitä kuvia. Olen päättänyt, että tähän joulunalusaikaan kuuluu myös laaja suklaakonvehtikisa ja laadunvalvonta – ajattelin käydä läpi kaikki suklaakonvehtirasiat pala palalta. Olen kyllä huonossa vauhdissa, sillä vain yksi konvehtirasia on takana päin.

Ja itse asiassa nyt kun ajattelen, niin voisinpa suklaamätön sijasta keskittyä löytämään myös vähän fiksumpia ja reilumpia suklaavalintoja. Tuollainen bulkkimättöhän on oikeastaan aika typerää. Näin sitä vaan itseään influensöidään tässä samalla.

Tämä on muuten täysin poikkeuksellinen kuvasarja, ei juurikaan linjassa tavallisiin kuviini. Mutta nämä ovat minusta silti aika mageita, vähän röyhkeitä, kuin kalsarikännit 2.0. Toivon, että tuo piinaava tuijotukseni saa teidät kääntymään halpahallin ovelta ja suuntaamaan uusille urille.

-Henriikka

Linja Jacket Black / Tauko Design (saatu), Ocher silk earrings / AIDA impact

Entä jos lähtisin somesta?

Pari viikkoa sitten sain ajatuksen: entä jos lähtisin somesta? Piilottaisin blogini, poistaisin somekanavani, lakaisisin kaikki mahdolliset somejälkeni. Olisin aina kokonaan vain siellä, missä olenkin.

Se oli rehellisesti sanottuna ensimmäinen kerta koskaan, kun ajattelin asiaa ihan tosissani. Huomasin jopa haaveilevani siitä.

Ettei tarvitsi koskaan päivittää mitään mihinkään, ettei elanto olisi kiinni somesta, ettei koko somea edes tarvitsisi ajatella. Ettei tarvitsisi päivittää joululomalta, päivittää kuulumisia koulusta, vastata yhteenkään viestiin koskaan. Ja saisi vain keskittyä meneillä olevaan hetkeen, siihen käynnissä olevaan live-hetkeen ja siihen oikeaan elämään.

Kuulostaa IHANALTA.

Ilman sosiaalista mediaa kellään ei olisi koskaan minusta somesta pääteltyjä ennakko-oletuksia. Saisin oikeissa kohtaamisissa vaikuttaa itse enemmän siihen, millaisen kuvan itsestäni annan. Työnantajat ja yhteistyökumppanit eivät pystyisi googlaamaan minusta elämäntarinaani, rakkaustarinaani, pituuttani tai urheiluhistoriaani. Opiskelupäivieni jälkeen voisin lähteä lenkille niin kuin opiskelukaverini, eikä retkiltä tarvitsisi koskaan somettaa mitään.

Ei tarvitsisi miettiä, kuka pitää liian tavallisena, kuka liian tavattomana. Hajuttomana, mauttomana, lihoneena, laihtuneena, tyhmänä, pinnallisena tai itsekkäänä. Eikä kukaan toisaalta olettaisi hauskaksi, lempeäksi, älykkääksi tai hyväntuuliseksikaan. Olettaisi yli-ihmiseksi ja pettyisi sitten, kun olenkin oikeasti vain tällainen.

Ylipäänsä jossain oudossa sosiaalisen median kerroksessa ei olisi minua – luuloja, toiveita tai harhakuvia minusta. Tai jos olisi, niin ne eivät olisi minusta lähtöisin.

On absurdia, että samaan aikaan pohdin, että aloittaisiko tekemään enemmän videoita, perustaisiko podcastin. Mietin somea enemmän kuin ikinä, mitä siellä jakaisin ja millaisia arvoja ja asioita haluaisin tuoda esille. Blogin uusi ulkoasu on vihdoin tuloillaan ja vastailen Instagramin direct-viesteihin aktiivisemmin kuin koskaan ikinä. (Jos olet jäänyt vaustauksetta, se on ollut vahinko.)

Lähes koko toimeentuloni on oman sosiaalisen median läsnäoloni varassa ja sen myötä rakennettu. Vaatteet päälläni, kosmetiikat kaapissani ja retkeilyvarusteet rinkassani ovat valikoituneet paljon sen mukaan, millainen ”hahmo” olen sosiaalisessa mediassa – millaiseksi olen itseni ”luonut”, millaiseksi muut ovat minua muovanneet. Eli periaatteessa sen mukaan, mitä oikeasti olenkin, mutta on mahdotonta ajatella, mitä olisi ilman somea. Moni asia elämässäni on määräytynyt somen vuoksi, kautta ja mukaan. Se on järkälemäinen motiivi ja vaikuttaja elämässäni, toisaalta illuusio ja toisaalta täyttä totta.

Nyt kun kirjoitan, tulee sellainen olo, että mitä ihmettä vielä teen somessa? Elämä ilman sitä kuulostaa unelmalta! Ikuiselta kesämökiltä. Eikä tämä ole vain joku bloggaajien asia, vaan ihan jokaisen somessa olevan tilanne, joskin tietysti somea työkseen tekevällä korostunut.

Ja sitten toisaalta tiedän, miten aitoja kohtaamisia somessa voi olla, miten paljon täällä voi vaikuttaa. Miten tärkeää sosiaalisen median luoma jaettu vaikutusvalta ja demokratia on, mitä tämä kaikki sekopäinen on parhaimmillaan.

Somen kautta olen yhteydessä kaukana oleviin ystäviin, jaan intohimoa samanhenkisten kanssa, käyn keskusteluja ja kuuntelen omista mielipiteistäni eriäviä argumentteja. Näen maailmaa miltei sen kaikilta laidoilta, saan tietoa enemmän kuin ikinä ehtisin kirjastoista kipittää hakemaan, minkä lisäksi inspiroidun, ilahdun ja innostun. Some on mieletön pankki kaikkea – niin hyvässä kuin pahassa.

En minä täältä ole heti karkaamassa, ettäs tiedätte. On vielä paljon, mitä haluan tehdä ja saada aikaan. Toivottavasti se on teillekin kiva uutinen. Mutta yllättävän usein pienet ajatukseni johtavat johonkin suurempaan, joten älkää ihmetelkö, jos yhtenä kauniina tai rumana päivänä olen lakaissut somen tomut jaloistani ja kadonnut. Soronoo!

-Henriikka

pipo/Vaiko – Nelly beanie, takki/Halti (äitiltä lainassa), lapaset/käsityö, farkut/second hand

Päivänsankari, tyttären sankari

Lapsena, kun en itse osannut vielä juuri mitään, osasin kyllä luetella, mitä kaikkea isä osaa. Hän surffaa, ajaa junaa ja bussia ja rekkaakin, hän hyppää laskuvarjolla tuosta noin vaan, laskettelee, lumilautailee, laskee telemarkeilla ja vielä opettaa niitä kaikkia. Ja on ajanut ympäri Eurooppaa moottoripyörällään niin komeana, että naiset ovat laonneet tienvarsilla. Ja meidän isä osaa leipoa niin hyvää perunarieskaa, ettette ole kyllä sellaista maistaneet.

Vielä tuon ikäisenä en osannut laskea lukuun sitä, että hän osaa peitellä meidät kauniisti nukkumaan, sanoa meistä lapsista ja äidistämme kauniita asioita, että hän pitää meitä luonnollisesti sylissään ja että hänen sylissään tuntuu vieläpä turvalliselta. Että hän on opettanut meitä arvostamaan sitä, mitä olemme itse saaneet ja jakamaan omastamme, näkemään jokaisen ihmisen samanarvoisina.

Tai sitäkään, että hän se tosiaan haki meidät tarhasta ja oli meidän kanssa, kun äiti oli vielä töissä. Lähes kaikki muut tarhasta lapsiaan hakeneet vanhemmat kun olivat äitejä. Enhän minä sitä silloin ymmärtänyt. Hänhän oli toinen vanhemmistamme, eikä sillä ollut meille lapsille niin merkitystä, kumpaan milläkin hetkellä turvasimme.

Perin isältäni loputtoman kaipuun olla siellä, missä en ole. Perin kaipuun jännityksen ääreen, adrenaliinikoukun, kaipuun seikkailuun. Muistan, kuinka isä lähti Euroopan reissuun ollessani 7-vuotias ja annoin mukaan omavirkkaamani käsinuken. Se oli ruma kuin mikä, mutta onneksi isä oli edelleen komea.

Kun lähdin 18-vuotiaana yksin Etiopiaan, yritin jännityksen yli ajatella, että vanhempani reissasivat ilman puhelimia. Että isänikin on käynyt vaikka missä, eikä ole koskaan pelännyt. (Myöhemmin ymmärsin, että kyse on ollut enemmänkin pelonhallinnasta kuin pelkäämättömyydestä.) Tuntui oudolta ja vähän turvattomaltakin tajuta jossain vaiheessa, että olen pian itse nähnyt maailmaa enemmän kuin hän. Että minusta on tullut myös opas vanhemmilleni.

Sain ensimmäisen kerran olla kunnolla oppaana, kun lähdimme huhtikuussa yhdessä Siperiaan ja Mongoliaan kahdeksi ja puoleksi viikoksi. Olen puhunut asiasta loputtomiin, mutta mitä pidemmälle aika kuluu, sitä selkeämmin ymmärrän, miten iso merkitys matkalla oli elämässäni. Olla nyt kaksin suurimman seikkailuidolini kanssa kohti tuntematonta puksuttavassa Trans-Siperian ja -Mongolian junassa, jutella loputtomiin ja jakaa slaavilaiset välipalat kristillisesti tasan. Nauroimme niin monille asioille niin laittoman paljon, karjuimme mongolialaisille metelijöille aamuyöllä ja otimme selfieitä lukuisten Lenin-patsaiden kanssa. Olimme isän ja tyttären roolien lisäksi niin selkeästi ystäviäkin.

Mongolialaisessa jurtassa yöpyessämme lämpötila laski pakkasen puolelle, ja aamuyöstä heräsimme paksujen vilttien alta hytisten. Onneksi isä sai vikkelästi tulet kaminaan käyttäen divarista löytämänsä ja reissussa jo aiemmin luetun ”Sota ja rauha” –kirjan sivuja. Tunnistin helposti lapsuuden sankarini, kun klassikkoteos kipinöi kohti taivasta tainnuttaen minut taas rauhalliseen uneen.

Vaikka olen ulkoisesti pitkälti äitini suvun jatke, sinulta sain suoran nenäni ja hymyn, jossa alahampaat ovat alahuulen alla piilossa. Sinulta sain tummanpuhuvan myrskypilven pääni päälle niihin hetkiin, kun koen vihaa tai turhautumista. Sinulta sain pikkutarkan suunnitelmallisuuteni, hetkittäin pilkahtelevan harkitsevaisuuteni ja verbaalisen nokkeluuden. Sinulta sain kulkuritytön sydämeni.

Kun viime viikolla puhuimme puhelimessa ja kerroin puhelun päätyttyä kämppiksilleni sinulta terveisiä, sanoi yksi kämppiksistäni: ”Lopetatko sä puhelun sun isän kanssa ”Rakastan sua”? Mä olin ihan varma, että siellä on Janne!”.

Hyvää isänpäivää, isä. Rakastan sua.

-Henriikka

Kuinka oppia olemaan tehottomampi?

Toin Jannen yllätyksenä Tahkolle. Vietämme autuaan rauhallista ja hidasta viikonloppua hotellissa, Tahkovuoren juurella.

Toistelin koko eilisen automatkan, että ei mennä sitten varsinaisesti tekemään mitään, olemaan vain. Sitähän me kaipaamme ja tarvitsemme, eikö totta? Yhdessäolo ja lepo riittää. En ollut suunnitellut sen kummempia lumettomalle marraskuun lomallemme. Luontohan kuiskii aina kauniita ja hotelliaamiaiset saavat helposti hymyilemään. Rapeat lakanat tainnuttavat rentouttavaan uneen.

Päästyämme perille jatkoin vielä toistojani: ei sitten tosiaan tarvitse ottaa stressiä mistään tai suunnitella. Tai voidaanhan me vaikka huomenna mennä hiihtämään ja vaikka lauantaina ratsastamaan ja toisaalta huomenna voisi tehdä vielä parin tunnin retken Tahkorinteen laavulle. Ehkä sunnuntaille voisi varata hieronnat ja käydä lenkillä. Ja salilla. Ja tänään ehditään vielä keilaamaan! Mutta ei tarvitse mitään suunnitella tai edes miettiä. Termariinkin saa kyllä kahvit helposti keitettyä, jos halutaan retkeillä enemmänkin. Mutta ei mietiskellä sen kummempia!

Jossain vaiheessa Janne totesi: ”On se kyllä hauska, kun sä sanot ettei tarvi miettiä mitään ja koko ajan sä pohdit ja suunnittelet kuitenkin.”

Ja ymmärsin todellakin hänen sanansa ja tajusin, että niinhän todellakin tein. Ja teen. Yritän olla ajattelematta seuraavaa hetkeä ja päivää, mutta se on minulle ihan älyttömän vaikeaa. Aivoni laittelevat asioita lokeroihinsa, listaavat lomamahdollisuuksia ja keräävät hyödynnettävää dataa suunnittelua varten. Tuntuu, että on ihan mahdotonta olla tehoton.

Yksi kämppiksistäni varmaan nauraa, jos lukee joskus tämän. Hän on nimennyt minut ryhmämme tehokkaaksi ”optimoijaksi”. Häntä alkaa usein hymyilyttää, kun alan kouluasioissa yhtäkkiä järjestellä kaikkea aivan tuhannen vimmalla, miettiä kuinka asian tekisi suoraviivaisimmin ja helpoimmin, mutta maksimaalisella hyödyllä.

Minun on kertakaikkiaan opittava päästämään tästä tavasta irti, löysäämään otetta. Eihän siitä tule mitään, jos olen odottanut maailman rennointa Tahko-lomaa ja sitten pohdin aamiaisella, että missä järjestyksessä minun kannattaa aamiaiseni syödä, jotta sen palaset asettuvat vatsassani optimaaliseen järjestykseen.

Mutta onneksi olen tänään osannut ottaa lepoa. Aina, kun mieleeni on tullut potentiaalista suunniteltavaa, olen päästänyt ajatuksen leijailemaan vapaasti pois mielestäni. Ei ole helppoa, mutta on aika alkaa opetella.

-Henriikka

pipo/Vaiko, Timberjack (coffee brown), takki/Fjällräven, Keb Eco Shell jacket w (lava)

Etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta

Mä en ole aivan virheetönkään, useimmiten saan vain huolia aikaan
Silti sä olet aivan siinä, siinä mun vierelläin
 
Sä näet valoa siellä missä tie katoaa pimeyteen
Ja poimit’syliin siipirikon pilvistään pudonneen
 
Siksi etsisin sua talviöistä tai aamuruuhkista asemilta
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
Etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
Jos sä tarvitset mua

Sul on siniset silmät ja katse niin varma, että mä en huomaa edes pelätä
Vaikka mä tiedän että tää maailma on mennyt sijoiltaan
 
Aina tiedä en missä kuljen välillä taivaan ja maan
Kuka nojautuisikaan nuorallatanssijaan?
 
En pysty ihmeisiin, en edes sellaisiin joista lehdistä luetaan
Silti toivon että luonas olla saan

Siksi etsisin sua vaikka laitakaduilta, kellareista, syrjäkortteleista
Sun nimes kirjoittaisin paidanrintaan että tuntisit mut
Etkä hukkuisi ihmisvirtaan,
Jos sä tarvitset mua

Johanna Kurkela – Jos sä tarvitset mua

Maailman parasta syntymäpäivää rakas, turvallinen, yllätyksellinen monkey face, marraskuun lapsi. Taitaa olla aika alkaa suunnitella ensi vuoden 30-vuotisjuhlia.

Jos meille joskus kävisi jotain, menettäisin uskoni rakkauteen. Mutta sulla on niin siniset silmät ja varma katse, etten huomaa edes pelätä sitä.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij / Paikka Auringossa

Ihan tavallinen hetki

”Miksei me vaan oteta kuvia ihan jostain kämäsistä hetkistä, niinku vaikka nyt?”
”No, otetaan.”

Tällainen hieno keskustelu käytiin sunnuntai-aamuna kotonamme. Janne oli tehnyt harvinaisen spesiaaliaamiaisen meille, hotellityyliin: liukuhihnamaisesti sai valita lautaselleen mitä tahtoi. Oikeasti valikoima ei ollut mikään mieletön, mutta kun asioita asetteli nätisti vieretysten, tuli olo, että vain taivas on rajana.

Rötkötin Jannen aamutakissa, hörpin neljättä kuppia kahvia ja mietin, onko parempaa elokuvaa kuin Ansa vanhemmille.

Viikonloppu oli ollut taas yhtä ravausta. Perjantai täynnä palavereja ja kaiken maailman pressitilaisuuksia, ilta meni ystävien ja ruoan äärellä. Lauantai meni aamiaistreffeillä ja dreijauskurssilla. Sunnuntaiaamuna oli olo, että haluaisi tuon aamuhetken kestävän ikuisuuden. Oli pitkästä aikaa olo, ettei kukaan vaatinut mitään, eikä mikään vienyt energiaa. Energiaa vaan virtasi sopivan verkkaisesti sisään suusta ja korvista, jokaiseen soluun sopivan verran. Dreijauskurssi jatkui sunnuntaipäivällä, ja vaikka se olikin kivaa, yritin venyttää silti aamua niin pitkään kuin se vain sen salli.

Höpöttää turhia, syödä vähän enemmän kuin jaksaisi, rakastaa enemmän kuin mitään tai ketään.

Olen sanonut ja varmaan kirjoittanutkin syksyn aikana monesti, että olen täysin stressitön. Siltä on tuntunut.

Luulen kuitenkin olleen ja olevani vähän väärässä. Mieleni ja kroppani lähettelevät minulle vähän sellaisia signaaleja, että keskity olennaiseen, lepää vähän, syö vähän paremmin, nuku enemmän.

Ja minä kun luulin, että nykyisen rutiinielämäni mukana olisin automaattisesti terveellisesti elävä ja hyvinvoiva. Ja luulin myös, että stressiä aiheuttavat lähinnä työt. Ja että stressiä on vain sellainen stressi, joka ryöppyää laidan yli, sellaista jonka selkeästi huomaa. Vaikka taitaakin olla, että olen vain melko hyvä hallitsemaan sellaista stressiä, joka ei sinänsä lamautua minua, mutta millainen ei kuitenkaan tee hyvää.

Mutta tältä näytti aivan tavallinen sunnuntaihetkemme ennen hälinää, kiirettä, meikkiä, stressiä tai sellaista oloa, että olisipa jossain muualla. Tuolta näyttää hupsusti turvonneet nilkat ja muutaman sentin juurikasvu palaneen, vaalean kesätukan keskellä. Tuolta näyttää uusi vilttini, jonka ostin eräänä päivänä täysin spontaanisti nähtyäni sen Stockmannin näyteikkunassa – en ole ehkä koskaan ostanut ennen mitään näyteikkunahoukutuksesta. Tuolta näyttävät aamu-uniset silmäni, joita en vielä tohdi avata uuteen päivään, kun vastahan se alkoi.

-Henriikka

”Minna Canth on voinut olla jossain syvällä sisimmässään aika kovis.”

Kaupallinen yhteistyö: Storytel

”Oot Paju oikeessa. Minna Canth on voinut olla jossain syvällä sisimmässään aika kovis.”

Muun muassa näillä sanoilla ilmaisen ajatuksiania Minna Canthin novelleita, kirjailijaa itseään, feminismiä ja äänikirjoja käsittelevässä Kuulitko saman? -lukupiirissä pari viikkoa sitten. Seurassani olivat Paju ja Hanna, ja vaikka aluksi istahdimme äänitysstudioon vähän jännityksissämme, niin keskustelu lähti melko nopeasti soljumaan vikkelästi ja sellaisella virtauksella, että lopulta äänittäjät joutuivat itse lopettamaan nauhoituksemme. Onneksi saimme jatkaa keskustelua äänitysten jälkeenkin.

Nyt kun podcast torstaina julkaistiin, kuuntelin sen isolla innolla. Unohdin äänityshetkessä nauhoituksen ja keskityin keskustelumme sisältöön niin kovasti, että melkein jännitti, mitä kaikkea olin mennyt laukomaan.

Kuuntelimme Pajun ja Hannan kanssa äänikirjalukupiiria varten neljä Minna Canthin novellia: Laulaja, Ompelija, Lain mukaan ja Kodista pois. Minna Canthilla on menossa juhlavuosi (175 vuotta ensi maaliskuussa, woop woop!), minkä vuoksi nuo novellitkin on nostettu Storytelin kokoelmiin. Esille tuotava asia on myös, että Taika Mannila aka magicmannila on tehnyt niiden kansikuvitukset.

Olen joskus lukiossa ja sen jälkeen kirjallisuutta opiskellessani lukenut Minna Canthia paljonkin. Hän oli ensimmäisiä badass-feministejä (ei varmaan itse käyttänyt itsestään tämä nimitystä), jota aloin fanittaa. Olen lukenut nuo novellitkin ennen kirjana, mutta huomasin muistavani niistä todella vähän.

”Oli tosi hauska, että valinta tähän juttuun oli Minna Canth, koska mä en oo lukenut Minna Canthia ja se on ollut sellainen asia, minkä mä oon halunnut tehdä. Ja nythän se kävi tosi helposti, koska ei tarvinnut lukea, vaan sai kuunnella. Ja tässähän on lukijana Elina Knihtilä, joka lukee aivan mielettömän hyvin. Hänhän siis tavallaan näyttelee nää novellit. Ja se oli ihanaa kuunneltavaa.” kertoo Hanna meidän podcastissa, ja myös Paju yhtyi mielipiteeseen Elina Knihtilän lukijaäänestä.

Hauskaa oli, että mielipiteet jakautuvat meidän kolmen välillä selkeästi kahteen. Olin itse taas aivan toisessa ääripäässä lukijaäänen suhteen:

”Mun täytyy itse asiassa sanoo, että mua ärsytti, koska se näytteli sitä. Mä oon ennenkin kuunnellut äänikirjoja ja musta on aina ihanaa, että mä saan päättää miltä ne kuulostaa ne tyypit, ja miten se tarina jotenkin etenee ja missä rytmissä. Mä jotenkin hermostuin, että älä anna noille noin vahvoja ääniä. Mä olisin toivonut sellaista neutraalimpaa lukijaa siihen.”

Kiinnostavinta keskustelussa oli ehdottomasti feminismi teemana. Podcastin lopussa ehditäänkin pureutua yllättävänkin syvälle naisten ajatuksiin 1800-luvun lopun naiseudesta, naisten roolista ja valinnoista novelleissa sekä naisena olemisesta nykypäivänä.

”Hauska kun miettii, että kun Minna Canth on ollut itselle sellainen esikuva, ja oon siteerannut sitä paljon, googalillut ja mietiskellyt tätä naista nyt semmosena muusana, niin oikeestaan vaikka sen feministiset aatteet, niin ei sillä ollut vielä kauheesti aseita tai eväitä tuohon aikaan. Samalla lailla kuin mitä nyt näkee koko feminismin ja sen, miten sitä vois viedä eteenpäin. On se viel ollut aika lapsenkengissä kuitenkin verrattuna nykypäivän Suomeen. Että mä olisin odottanut, että hän olisi  ollut jo pidemmällä teksteissään näissä ajatuksissa.” mietiskelen itse tajunnanvirtana podcastissa, mistä lähteekin kiinnostava keskustelu koko asiasta.

Saattoi tosiaan olla, että Canth oli oman päänsä sisällä niin paljon paljon pidemmällä aatteissaan. Vähän niinkuin itse olen tämän blogin kanssa. Välillä sitä on niin raivona, surullinen, onnellinen tai esimerkiksi hämmentynyt ja tekisi mieli purkaa kaikki suodattamatta tekstiksi. Lopulta ulos tulee joku löllykkäteksti kauniissa paketissa, ja alkuperäisestä tunnekuohusta on jäljellä joku hatara ajatus taustalla.

Äänikirjat on kyllä hieno asia, niin kuin ovat myös podcastit. Jotenkin siistiä, että kaunokirjallisuutta ja esimerkiksi tällaisiä hulluja klassikkoteoksia tehdään nyt kuunneltavaan muotoon ja sitä kautta useammille korville. Esimerkiksi Paju kertoi lukupiirissä, ettei lue perinteisiä kirjoja juuri ollenkaan, ja äänikirjat ovat siksi iso asia hänelle.

Itselleni äänikirjat tulevat taas normaalien kirjojen rinnalle erilaisiin hetkiin ja tilanteisiin: joskus on ihana painaa silmät kiinni, lepuuttaa alati käytössä olevaa näköaistia ja uppoutua äänikirjaan. Joskus taas haluan täyttä hiljaisuutta, ja silloin perinteinen kirja on ainoa oikea vaihtoehto. Ei toista ilman toista. Minulla on myös Storytel-lukulaite ja haaveilen kokeilevani, miten toimisi vaihtelu lukulaitteen ja äänikirjan välillä.

Sen olen kyllä huomannut, että molemmat vaativat tietynlaista läsnäoloa ja rauhaa. Jotkut (esim. Janne) pystyvät kuuntelemaan keskittymättä sen kummemmin, mutta itse tarvitsen kyllä huomioni niin kuunteluun kuin lukemiseenkin. Luulen, että kaikki aistini ovat aika valppaita ja ilman keskittymistä huomioni kääntyy helposti muualle.

Kesällähän olin mukana kahdessa aiemmassa Storytel-podcastissa (kirjoitus 1, kirjoitus 2). Kuuntelitteko niitä? Entä onko kukaan ennättänyt kuunnella vielä tätä uusinta torstain jälkeen? Olisi kivaa (ja jännittävääkin) kuulla, mitä olitte mieltä. Jos ette ole Storytelin käyttäjiä, niin täältä voi käydä nappaamassa itselleen koodin kuukauden ilmaiseen kokeilujaksoon.

Podcastit kiinnostavat itseäni muutenkin ihan hirveästi ja kuulisin mielelläni myös kommenttia, olisiko podcastilleni tilausta tai mielenkiintoa? Jos olisi, niin millaista podcastia kuuntelisit mieluiten?

Olen juuri matkalla Helsingistä takaisin Tammelaan, ja tutut oranssit kuulokkeet ovat taas korvilla. Kuuntelen Spotifystä ASMR-ääniä rentoutuakseni (paperin repiminen, ai että). Viereisellä penkillä istuu 11-vuotias katsoen tubettajien videoita ja Salkkareita. On se ihmeellistä, tämä maailman meno. Itse luin tuon ikäisenä Viisikkoja nenä kirjassa ja haaveilin ensimmäisestä kännykästä ja siitä, että voisin ostaa siihen hienot kuoret, takakuoritarroja ja logon. Ja siitä, että vanhemmat antaisivat luvan katsoa Salkkareita.

-Henriikka

Kuvat: Eliel Kilkki (SUPERREEL)

Koulupäivä halloween-asuissa

Tiistai-illalla tuli opiskeluporukkamme WhatsApp-ryhmään viesti toiselta opettajaltamme:

”Hei, mä löysin itselleni mahtavat vaatteet torstaille, tulen niissä kouluun. Pukeudutaanko kaikki halloweenin hengessä hassusti torstaina? Tai, mä ainakin nyt teen niin.”

Ja tämä meidän opiskelijaryhmämme taitaa nyt tosiaankin olla sellainen, että kun panostetaan, niin panostetaan. Ja lähes aina panostetaan.

Miten luoda Halloween-asu tyhjästä? Kaiva esille vaatekaappisi pohjalla olevat kaksi mekkoa, joiden käyttöä olet odottanut elokuusta asti, mutta jotka eivät ole aivan istuneet esimerkiksi melonta- tai suunnistustunneille, ja pakota opiskelukaverisi pukeutumaan niistä toiseen. Nappaa hattuhyllyltä hattusi, lainaa kämppikseltäsi miltei identtinen, sotke hiuksesi ja maskeeraa naamasi kajaalilla ja punaisella huulipunalla. Keksi kirottujen, suohon upotettujen sisarten legenda tarinallistamista käsitelleen luennon opeille ja ota kasvoillesi uskottava ilme. Sulaudu zombimorsiamen, Punahilkan, hirviön ja ennustajaeukon joukkoon. Valmista!

Tämä oli kai ensimmäinen kerta ikinä, kun pukeudun Halloweeniksi. Olen yrittänyt mahdollisimman pitkälle karttaa tätä juhlaperinnettä. Jotenkin Pyhäinpäivän sekoittuminen kauhuun ja täysin eri lailla käsiteltävään kuolemaan on aina saanut minut kiukkuiseksi. Olen sitä paitsi aivan todella säikky kummitustarinoille ja yliluonnollisille kauhujutuille, joten olen itseänikin suojellakseni pitäytynyt menosta kaukana.

Halloween on kuitenkin tehnyt tuloaan Suomeenkin jo yli reilusti yli kymmenen vuotta. On oletettavaa, että se tulee olemaan mahdollisille omille lapsilleni tärkeä juhla joskus tulevaisuudessa, enkä kyllä aio olla se äiti, joka nihkeilee lapsille tärkeää asiaa. Siksi päätin nyt itsekin heittäytyä tänä vuonna karkeloon, ja olihan se nyt ihan älyttömän hauskaa.

Mutta toivoisin kyllä, etteivät nämä kaksi päivää menisi sekaisin. Olen ajatellut tänään edesmenneitä läheisiä, omia isovanhempia eritoten, ja pidän vainajien muistamista tärkeässä arvossa. Tuntuu aina yhtä pahalta, jos suomenkielinen ”Hyvää Pyhäinpäivää” kääntyy englanniksi ”Happy Halloween!” Nämä kun ovat kaksi hyvin erilaista juhlaa.

Siis rauhallista pyhäinpäivää ja hauskaa halloweenia kaikille.

-Henriikka

Kuvat: Ville Tervo

Minusta minä olen kiva tyyppi

Olen tehnyt paljon töitä pitääkseni itsestäni.

Olen aina ajatellut, että minussa on kivoja ominaisuuksia ja piirteitä, paljon hyvää. Mutta voi veljet, siitä on valovuosia siihen, että oikeasti pitäisin itsestäni.

Mutta jotenkin nyt, aivan lähiaikoina, tämän vuoden aikana vasta, olen alkanut ajatella, että jestas, minähän olen ihan kiva tyyppi.

Olen ollut aina vähän sellainen, että eteeni on sattunut toisinaan ihmisiä, jotka eivät minusta ole niin välittäneet tai jotka eivät ole löytäneet kanssani yhteistä säveltä. Että olen luullut meidän vetävän yhtä köyttä, kunnes olen yhtäkkiä tajunnut, että hän tai he kiskovatkin minua köydellä kannelta mereen.

Luulen, että se on johtunut usein siitä, että osaan olla varsinkin ulos päin määrätietoinen, kunnianhimoinenkin ja lisäksi sanavalmis ja rohkea. En ole pelännyt tai nöyristellyt ja liika diplomatia on aina ärsyttänyt minua.

Moni on nähnyt minut kilpailijanaan tai muuten vain ärsyyntynyt piirteistäni. Joskus joku on ollut ehkä kateellinenkin, mutten siihen liikaa nojaisi. Kateuskortti vedetään usein esille, vaikka kyse olisi ihan muusta. Luulen, että olen tuntunut monelle enemmänkin uhkalta kuin kateuden aiheuttajalta. Osaa ihmisistä myös häiritsee, että joku tietää mitä elämältään haluaa, jos ei itse ei.

Ja minä, joka olen sisimmässäni todellakin sellainen ihminen, että haluisin kaikkien pitävän minusta, olen ollut siitä välillä vähän hajalla. Teini-iässä varsinkin, mutta aikuisena yhtä lailla. Olen useasti löytänyt itseni tilanteesta, että tunnen itseni hylätyksi ja väärinymmärretyksi. ”En minä edes usko kilpailuun!” tekee mieli aina huutaa. ”Et olisi uskonut vain näitä muutamia ulospäin näkyviä piirteitä minussa. En minä tarkoittanut. En minäkään oikeasti tiedä yhtään, mitä elämältäni haluan. Olen sisältä kaihomieli, herkkä ja oikeasti ihan rikki.”

Olen ollut liian rohkea. Liian määrätietoinen. Liian iloinen. Liian suorasanainen. Epäilyttävän sanavalmis, epäilyttävän rehellinen, epäilyttävän vahva.

Vaikka olenkin pitänyt pääni, ainakin yrittänyt pysyä vahvana, on se välillä ollut vaikeaa. Muutaman sydäntä viillelleen ihmisen sanat saattavat kaikua korvissa kymmenesti kovempaa kuin sadan sydäntä silittäneen. Vaikka olenkin nauttinut elämästäni, viihtynyt minuna, olen kuitenkin taustalla osakseen uskonut heitä muutamia. Vaikka minulla on aina ollut melko hyvä itsetunto, olen sen rinnallakin ajatellut, että minussa on kuitenkin vikaa, että minun pitää muuttua, kun he eivät pitäneet minusta. Olen hävennyt. Olen uskonut heitä. Vaikka he ovat ajatelleet aivan eri lailla kuin ne, jotka ovat minusta oikeasti välittäneet.

Mutta jotenkin olen saanut kelkkaa käännettyä. Ymmärrettyä, ettei se ole minun vikani, jos joku persoonaani, piirteitäni tai sanomisiani hätkähtää, jos en olen tarkoittanut niillä kuin pelkkää hyvää. Että se, millainen olen, ei ole sama asia kuin se, miten muut minut näkevät tai kokevat. Etenkään, jos he eivät tunne sisintäni.

Minä olen oikeasti ihan tosi kiva tyyppi. Hauska, kekseliäs, joskus yllätän jopa fiksuudella. Olen harvoin kateellinen ja usein innoissani. Jos joskus haluankin jollekin hetkellisesti jotain muuta kuin hyvää, niin menen heti itseeni. Olen utelias ja avoin ihmisfani, aistit ja sydän levällään. Minusta minä olen kiva. Minä pidän minusta.

Nyt kun olen päässyt aika pitkälle tässä ajatuskelassa, olisi aika pikkuhiljaa ymmärtää, että tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät pidä minusta ihan minun itseni vuoksi. Vaikka he eivät olisikaan kateellisia, vaikka he eivät pitäisi minua uhkanaan. Ja se on ihan ok, eikä minun tarvitse sitä yrittää muuttaa tai hävetä. Minä voin kohdella silti heitä hyvin ja he minua.

Mutta eikai sitä kaikkea voi oppia yhdessä vuodessa. Voin tämän vuoden ajan vielä ruikuttaa, että voisitteko kuitenkin kaikki pliis sittenkin rakastaa?

-Henriikka

takki / Peak Performance Stella Down Jacket (saatu), pipo / North Outdoor (saatu), neule / Nanso (saatu), kengät / second hand, farkut / Levi’s

Odottakaa nyt vähän

Viime talvesta tuli yhden kahden viikon Siperian matkan aikana kesä. Ihan oikeasti, siltä se todella tuntui. Olin odottanut vapaudelta tuntuvaa kevättakki-vaihetta, mutta päälle heitettiinkin kuumia heinäkuun löylyjä toukokuusta saakka. Nahkatakki, trenssitakki ja farkkutakki jäivät ypöyksin odottamaan syksyä. Tai siis eivät nyt ypöyksin, sillä olihan heillä toisensa.

Sitten tuli syksy, mutta kuinka kävikään? Kesästä tuntui tulevan suoraan talvi. Syyskuussa vielä pulahdeltiin pikkubikineissä metsälampiin ja tänään satoi jo ensi lumi.

Odottakaa nyt vähän! Vasta pääsin pujahtamaan villapaidan sisään, ja nyt jo talvi kolkuttelee jouluineen. En yksinkertaisesti pysy perässä. Tämä vauhti on mielelleni liikaa.

Se on varmaan taas tämä paljon puhuttu aikuisuus. Että vuodet alkavat kieriä, vyöryöä, velloa ohi sellaisella vauhdilla, ettei ehdi kissaa kuiskata. Yhtäkkiä neljän vuodenajan maa onkin vain yhden epämääräisen vuodenajan maa – enkä nyt tarkoita ilmastonmuutosta ja sen tuhoja, vaan omaa hidasta mieltä ja adaptoitumiskykyäni.

Siinä missä lapsena kesä oli aina kesä, syksy oli syksy jne. ja jokainen niistä vaikutti vieläpä kestävän pienen ikuisuuden, niin nyt sesongit ovat jo juosseet ohi ennen kuin niille ehtii uhrata iltapäivääkään. Sitä kuvittelee, että Linnanmäelle kyllä ehtii, kesähän on vasta tulossa, ja samaan ajatukseen palaa sitten ensilumen aikaan ilman huvittelun iloja. Sitä naureskelee, että johan on Ateneumissa pitkä näyttely ja kuitenkin löytää itsensä itkemästä portailta, kun ei nyt mitenkään ehtinyt käydä. Kun oli ne yhdet häätkin, se yksi leffailtakin ja piti siivotakin. Ja käydä postissa.

Ennen suosikkivuodenaikani syksy oli elämän mittainen. Ehti juoda tuhottomasti glögiä, lukea kirjoja, vaeltaa metsässä ja aloittaa kaksitoista uutta harrastusta. Sitten lopettaa ne kaikki ja aloittaa uudet. Ehti valaa savesta söpöjä kippoja, käyttää kaikkia mekkojaan ja ostaa suloiset villasukat.

Yhtäkkiä tämänkin vuoden alkusyksy on jo takana päin ja minua oikeastaan alkaa pikkuisen stressata, kun en ole vielä ennättänyt ajatella joulua. Tai ei oikeastaan ala, mutta ehkä pitäisi alkaa.

Johan täälläkin pitäisi olla pian joulupullan resepti jaossa, saatika itsetehdyn joulusukan, ja varmasti kymmenet ahkerat bloggaajat ovat jo valmistelleet keväästä asti uskomattoman upeita joulukalentereitaan. Minä kun en ole vielä edes ehtinyt koota viime kesää kansien väliin, vaikka tietekoneen työpöydällä onkin luonnoskansio ”kesä 2018”, joiden kuvissa minä pitelen ahventa ylpeänä käsissäni, hypin innoissani vuoristoradan edessä ja soudan järvellä. Nämä hetket onnistuin sattumalta ahtaamaan pari päivää kestäneeseen vuodenaikaan, mutta juuri muuta en. Koska piti se yksi auringonlasku ihailla. Ja tehdä ruokaa. Ainiin, ja siivota.

Olen aina ihmetellyt, kuka ehtii Stockan Hulluille päiville, Helsinki Design Weekin Design Torille tai Sokoksen kauneuspäiville. Nehän ovat ohi jo ennen kuin ne alkavatkaan. Olen kerran ehkä ehtinyt harkita, mutta siinä se.

Unohdin talviajankin, ja kellojen siirrot, mutta eipä tuo mihinkään vaikuttanut, kun kaikki kelloni kääntyivät itsestään. Minä vain tyytyväisenä jatkoin vähän levänneempänä elämääni.

Ei kai tässä muuta nyt ollut asialistalla, kuin että odottakaas nyt vähän, ja jos ette meinaa odottaa, niin ymmärtäkää edes. Minun mieleni taitaa olla vielä alkusyksyn lempeissä ajatuksissa, ja kun vihdoin pääsen kaamostunteeseen, niin taitaa alkaa jo kevättalvi.

-Henriikka

Mikä ja miten kosteuttaa ihoa mahdollisimman hyvin?

Kaupallinen yhteistyö: Mossa & Asennemedia

Iho kaipaa kosteutusta voidakseen hyvin. Ihon kosteuspitoisuus on vaaravyöhykkeellä etenkin säiden viiletessä, minkä minä olen ainakin saanut tuntea kirjaimellisesti nahoissani viime viikkoina. Kädet kuivavat, nenää kiristää ja yhtäkkiä paksumpi kasvovoide tuntuu taas ihanalta iholla. Edellisviikon melontavaellus ja kolmen päivän ulkona olo muistutti taas tehokkaasti, että ei ole ihan sama, miten ihoani hoidan. Olisin mielelläni laittanut perjantaina vähän huulipunaa, mutta rohtuneet huulet olivat toista mieltä. Syksyn viimat ja tuiverrukset voivat olla iholle armottomia, ja olenkin kääntänyt kesän jälkeen ihonhoidossa uuden, kosteuttavamman vaihteen silmään.

Niin hullua kuin se onkin, iho on elimistön suurin elin. Totta se kuitenkin on, joten ihosta kannattaa myös pitää huolta. Kaikkialla jauhetaan aina kosteutuksesta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Mikä ja miten kosteuttaa ihoa mahdollisimman hyvin?

Ihoa kosteutetaan ulkoisesti ja sisäisesti. Monelle säännöllinen vedenjuonti ja nesteytys ovat arkipäivää, mutta ihon ulkoinen kosteutus unohtuu. Jollekin toiselle rutiinit ovat rakentuneet juuri toisinpäin ja sisäinen puoli unohtuu.

Itse muistan säännöllisen epäsäännöllisesti molemmat, mutta erityisesti viimeistelyssä olisi hiomisen varaa: vaikka juon vettä, juon sitä kuitenkin liian vähän juodun kahvin määrään verrattuna, ja ihonhoitotuotteiden kanssa läträtessä jätän helposti huomiotta, kuinka niistä saisi parhaiten tehot irti. Lisäksi etenkin vartalo jää helposti hoitamatta, vaikka muistaisinkin keskittyä kasvoihin.

Jos ihoa ei kosteuta säännöllisesti, se kuivuu. Kuivuus aiheuttaa iholle tulehdustilan, joka tuntuu kutinana. Kosteutan itse kasvojeni ihoa lähes aina kahdesti päivässä, aamuisin ja iltaisin, minkä lisäksi saatan lisätä lisäkosteutta suihkutettavasta kasvovedestä ja kasvovoiteesta päivisin, jos olosuhteet (koneellinen ilmastointi, ulkoilma…) kuivattavat ihoa erityisen paljon. Mutta olen kyllä taas tänäkin syksynä havainnut, että erityisesti nenää ja otsaa on alkanut kiristää. Kyllä se iho siis aina itsestään ilmoittelee, jos sen jättää huomiotta.

Moni varmasti hahmottaa jo ihan oman empiirisen tutkimuksensa kautta, että talvisin voiteiden kannattaa olla paksumpia ja kosteuttavampia, ja puhdistusaineiden taas mahdollisimman hellävaraisia. Ulko- ja sisäilman lämpötilavaihtelut saattavat olla syksyisin ja talvisin suuret, vaikka toisaalta auringon UV-säteily rasittaa ihoa kesää vähemmän.

Kuvissa näkyviä suosikkituotteita Mossalta, jotka ovat itselläni käytössä päivittäin ja viikoittain:

(Tuotteet yllä olevassa kuvassa järjestyksessä vasemmalta oikealle)

1. Mossa Skin Solutions hiilikuorintavoide
2. Mossa Vitamin Cocktail naamio ja yövoide
3. Mossa Youth Defence kasvovesi
4. Mossa misellivesi
5. Mossa Vitamin Oil Cocktail kasvoöljy
6. Mossa intense nutrition vartalovoide
7. Mossa restoring karhunvatukka-yövoide
8. Mossa nutritive antioxidant lakka-päivävoide

Alla oleviin vinkkeihin erottelen esimerkkejä, missä tilanteissa käytän mitäkin tuotetta.

Muutama vinkki kosteutukseen syksyn hiipiessä iholle:

Levitä kosteustuotteet heti suihkun jälkeen, kun ihohuokoset ovat auki, ja iho on valmiina vastaanottamaan kosteuden mahdollisimman syvälle ihoon.

– Kosteutuksen maksimoimiseksi kosteusvoiteen alle voi levittää superkosteuttajaa, ohutta seerumia tai hoitovettä (esim. listan tuote nro 3).

Muista voiteen rinnalla öljy, sillä öljy sitoo itseensä kosteutta. Öljy on ainakin itselleni ainoa tie onneen Suomen syksyissä ja talvissa. Öljyä (esim. listan tuote nro 5) tosin levitän itse iholleni kunnolla ainoastaan iltaisin, jonka rinnalla toisinaan muutaman tipan voiteen sekaan myös aamuisin.

Kuori iho noin kerran viikossa (esim. listan tuote nro 1). Pääset eroon kuolleesta ihosolukosta ja saat ihon taas ”hengittämään” paremmin. Myös kosteus pääsee läpäisemään helpommin kuoritun ihon.

Levitä kasvonaamio säännöllisesti. Vaikka skippaankin rutiinit välillä (hävettävän usein), yritän kuitenkin kunniakkaasti ylläpitää ihon kosteustasapainoa naamiolla noin kerran viikossa (usein muistan, usein en). Ajattelin pitkään, että naamio tarkoittaa aina jotain massiivista savikerrosta, mutta moni kosteutettava naamio levitetään yksinkertaisesti kosteusvoiteen päälle yöksi ja pyyhitään aamulla pois kasvovedellä (esim. listan tuote nro 2). Ei mitään shokeeraavia kurkkuhommia.

Skippaa vesipesu, jos se ei ole tarpeen, sillä erityisesti kuuma vesi kuivattaa ihoa reilusti. Saatan itse esimerkiksi pestä ihon veden kanssa iltaisin ja puhdistaa aamuisin vain kasvo- tai misellivedellä.

– Älä unohda, että kasvot ovat vain pieni osa ihosta. Helli myös vartaloasi (esim. listan tuote nro 6) ja kiinnitä erityishuomiota ihon helposti kuivuviin osiin (kyynärpäihin, jalkoihin, polviin, käsivarsiin…)

Tunne ihosi ja etsi itsellesi sopivia tuotteita. Jos mietin ihan vain omaa ystäväpiiriäni, kaikilla on omat suosikkituotteensa ja toisaalta myös keskenään melko erilaisia ihotyyppejä. Suurimmalla osalla suomalaisista on normaali/sekaiho, ja kuulun siihen joukkoon itsekin. Ihoni kuivuu helposti pinnalta, mutta rasvoittuu toisaalta myös herkästi. Tehokkaimmat saippuat saavat ihoni sekaisin, silmäni ovat herkät ja olen myös hajusteallerginen, mikä minun tulee ottaa huomioon kosmetiikkavalinnoissani. Suosin aina luonnonmukaisia, tehokkaita ja ravintorikkaita ihonhoitotuotteita, sillä jos voin saada mahdollisimman helposti ja paljon samassa paketissa, niin totta hitsissä otan kaikki.

Käy kasvohoidossa. Tiedän, että hoitoihin saa kulutettua kaiken ajan ja rahan, mutta säännölliset (tai edes harvat) kasvohoidot kotihoidon rinnalla ylläpitää ihon hyvinvointia vielä paljon tehokkaammin. Kävin itsekin viime viikolla pitkästä aikaa hoidossa, ja kunnon puhdistuksen ja käsittelyn jälkeen iho tuntuu voivan niin paljon paremmin ja hengittävämmin. En yhtään ihmettele, että hoitaja suositteli kasvohoitoa noin neljästi vuodessa, kerran jokaisena vuodenaikana.

Mutta viimeiseksi nerokkaaseen konseptiini, joka kuvissa näkyy, ja jonka olen kehittänyt ruska-aikaan ja kaamokseen: Kosteuta ja lue!

Sekä ihonhoito että lukeminen ovat minulle tärkeitä asioita, jotka jotenkin oudosti kuitenkin unohtuvat arjessa. Näin ollen olen nyt ottanut tavaksi hoitaa päivittäisiä ja erityisesti viikottaisia ihonhoitoaskareitani niin, että esimerkiksi levittäessäni kosteuttavan voiteen sääriini, otan hetken kirjalle voiteen imeytyessä. Periaatteessa maailman daijuin juttu kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta oikeastaan aika ihanaa. (Varsinkin sohvalla, eikä tuossa ei-niin-mukavalla ikkunalaudalla, hah.) Ihanin rutiini on levittää kunnon kerros kosteuttavaa voidetta retkielämän murjomiin jalkateriin, sujauttaa jalat puuvillasukkiin ja uppoutua kirjaan.

Kosteuta ja lue.
Kyllä, kuulostaa yhä vain huvittavalta.
Mutta suosittelen silti kokeilemaan.

Ihanaa, levollista talviaikaa kaikille.
Muistakaa, että hyvä yöuni on kuitenkin lopulta ihon paras ystävä.

-Henriikka

Muutamia edellisiä Mossa-kirjoituksiani:

Kesän turmelema iho ja hiukset kuntoon lämmöllä, lemmellä ja luonnonkosmetiikalla
7 isoa oivallusta ihonhoidosta
Vuoden kosmetiikkakokeilun tulokset

Lue myös Idan viimeinen Mossa-juttu:

Miksi vaihtaa luonnonkosmetiikkaan?

5x lapsuuden nerokkaimmat leikit

Jostain kumman syystä päädyin keskiviikkona nuotion ääressä kertomaan lapsuudenleikistäni nimeltä ”Yllytyshullut”. Koska leikki herätti hilpeyttä kuulijoissa, ajattelin jakaa tänään muutaman mieleen muistuneen lapsuudenleikin.

Yllytyshullut

Yllytyshullut oli samannimisen TV-sarjan inspiroima leikki, jota leikimme siskoni kanssa saunoessamme. Toinen meistä oli legendaarinen juontaja Arttu Harkki, joka valmisteli koitosta suihkuhuoneessa, ja toinen oli saunan lämmössä jännityksellä odottava kilpailija. Harkki laski hanasta eri kokoisiin kuppeihin ja kulhoihin vettä. Jokainen vesiannos oli erilämpöinen, jääkylmästä ihanan lämpimään. Kun kilpailija sitten saapui saunasta, hän lämpötiloista tietämättömänä valitsi vuorotellen vesikulhoja, jotka Harkki sitten kaatoi kilpailijan päälle. Muistan jääkylmän jättiämpärin jälkeisen hyytävän olon, mutta erityisesti muistan ihanan ihanan lämmöntunteen, kun onnekseen valitsin lämpimän annoksen.

Pakarat patterissa

Hyvin yksinkertainen leikki, jota suosittelen kokeilemaan! Tämä oli sisarussarjamme klassikko ollessamme muutaman vuoden ikäisiä. Vähän kulahtaneet 90-luvun värikkäät pyjamahousut kinttuihin ja peput vasten kuumaa patteria. Voittaja oli se, joka pystyi pitämään peppuaan kauiten kiinni patterissa. Muistan hyvin myös kihisevän kuumuuden peppukannikoissa kilvan viime hetkillä, vaikka turvalliseksi tätä tuskin voi kutsua.

Vesi-ilmapallot kotieläiminä

Muut haaveilivat marsuista, koirista ja gerbiileistä, minulle ja siskolleni riittivät vesi-ilmapallot. Täytimme erivärisiä ja -kokoisia palloja ja piirsimme niille tussilla suut, silmät, nenät, sekä viikset, hatut ja huivit ynnä muut. Jokaisella oli oma nimensä ”selkään” kirjoitettuna (muistan ainakin Mörön, Piivin ja Polarin) ja esimerkiksi siskoni huolehti niistä samoista palloista kuukausitolkulla kylpyhuoneessa.

Yhdet lapsuuteni pahimmista huudoista olen saanut, kun kävin kerran kiusallani laittamassa tussilla kaikki pallot uuteen uskoon. Piirsin silmälaseja ja kalapuikkoviiksiä ja väänsin nimistä vähän uudenlaisia muutamilla lisäviivoilla: Akista tuli Kakki ja Epusta Peppu. Siskoni itki lohduttomasti tragediaa.

Koira ja hoitaja

Aina karkkipäivän tullen, kun omat karkit oli jo syöty, muutuin ihmisestä koiraksi ja anelin pikkusiskoani hoitajaksi. Hoitaja hoiti koiraa uskollisesti ja koira saattoi muutaman valitun kerran anella söpöillä silmillään karkkia palkkioksi hienosta käytöksestä tai tempusta.

Vahinko kiertämään! Pari vuotta aiemmin olin itse ollut isoveljien uskollinen koirahoitaja.

Paini

Olohuoneemme oli milloin salibandykenttänä, milloin syvänmerensukeltajien valtameri, mutta piharakennuksen lämmitettyyn huoneeseen tehtiin painikehä naapurintyttöjen kanssa. Yökylän vuoksi mukaan raahatut tyynyt ja peitoit kasattiin kehänlaidoiksi ja sitten alkoi painiturnaus. Jälkikäteen ajateltuna meno oli melkoisen väkivaltaista. Heittelin siskoani, ystävääni ja hänen pikkusiskoaan ja he runnoivat minua takaisin. Meillä oli käytössä ammattimaisesti lattianhakkaus luovuttamisen merkiksi, ja tuomari laski vieressä täysillä yy-kaa-koo ja voittaja on…!

Petra Ollin vuoksi näkisin mielelläni tämän nostettavan taas nykypäivän lasten leikkikavalkadiin.

Siis lapset ovat kyllä mahtavia! Juuri luin Hesarin lasten tiedekysymyksen (parhaita joka ikinen kerta), jossa ihmeteltiin, miksi toiset kakkakikkareet kelluvat ja toiset uppoavat. Kaikki lapset ovat neroja, kunnes he sitten kasvavat aikuisiksi. Booooring.

Näissä kuvissa naurattaa ensimmäisen kuvan poseeraukset ja lentokoneet, vanhimmalla isoveljellä tietysti suurin ja hienoin, mutta minulla värikkäin. Toinen tilanne on surullinen muisto Aapiskukon huoltoasemapysähdykseltä: omissa kuvitelmissani olin aina veljieni leikeissä mukana, mutta he muistavat minun olleen melkoine pyrkyri, joka yritti parhaansa mukaan pysyä mukana vauhdissa.

Hei sauna on lämmin! Pakko lopettaa. Arttu Harkki siellä jo odottaakin.

-Henriikka

Retkellä Kotipizzan luovan johtajan kanssa: Ripe & Henriikka sienimetsällä

Kaupallinen yhteistyö: Kotipizza

Viime viikolla, syyslomalla, tapahtui jotain, jota en olisi kyllä heti arvannut tapahtuvaksi. Olin Kotipizzan luovan johtajan, Ripe Mikkolan, kanssa sieniretkellä.

Kun hurahdin tänä syksynä luonto- ja eräopaskoulun myötä sieniin ja sienestykseen, en myöskään olisi osannut aavistella, että Kotipizzan kaltainen (tai ylipäänsä mikään) firma laittaisi sitä merkille. Mutta niin vain kilahti viesti Instagramin directiin syyskuussa:

”Henriikka! Täydellinen ajoitus miettiä sieniä. Olemme nimittäin puhuneet toimistolla sinusta parin päivän aikana aika paljon. Me lanseerataan uusi pizza lokakuussa. Tiesimmekin jo, että tykkäät vähän Kotipizzasta, joten olit sillä tavalla pidempään ollut jo mielessä. No, sitten aloitit opiskelun ja kas, juurikin olet tutustunut sienten ihmeelliseen maailmaan. Siitä aasinsilta Sienimestari-uutuuspizzamme täytteisiin: kotimaista sientä useammassa sortissa.”

Siitä se ajatus sitten lähti. Iik!

Tämän mukavan aasinsillan vuoksi päädyimme lopulta Ripen kanssa sienimetsälle viime viikon tiistaina. Ripe on kehitellyt Sienimestari-uutuuspitsan ja on muutenkin hyvin perillä syötävistä luonnonantimista, kun taas itse tallustin metsässä sieniharrastelijan ja pitsafanin roolissa.

Vaikka saimmekin aika pitkälti hölöttää kahdestaan, oli mukanamme myös muutaman hengen kuvaustiimi, joka otti hölötyksemme nauhalle. Kuvasimme nimittäin päivän aikana sieniä ja luontoa hehkuttavan minivideosarjan, joka keskittyy sieni-intoiluun, Suomen luontoon, syötäviin luonnonherkkuihin ja Sienimestarin syntyyn.

Videoista ensimmäinen löytyy nyt Aamukahvilla-Facebook-sivulta ja suosittelen sen kyllä katsomaan. Vaikka itseään on usein vähän vaikea katsoa videolla siihen tottumattomana, tästä ei tullut lainkaan kiusallinen fiilis. Sen sijaan tuntui, että pääsin takaisin metsään etsimään sieniä ja hekottelemaan jutuillemme.

Vauhdilla alkanut sieniharrastus tuntuu kyllä niin mukavalta. En voi oikeasti kylliksi fiilistellä, että tuolta luonnosta voi vain jokamiehen ja -naisen oikeuksilla käydä napsimassa kauniit herkut pannulle, kuivuriin ja pakkaseen.

Ilmainen ruoka on aina ilmainen ruoka, eikä ilmainen, ravintorikas lähiruoka ole sitä paitsi mikään itsestäänselvyys. Miten lukuisan monena päivänä kävinkään tänä syksynä vain viiden minuutin metsäreissun saadakseni illallisen itselleni! Ja useampana päivänä kävelin koulusta kotiin hiekkaista kotitietämme ja nappasin tuosta noin vain ison punikkitatin tai muutaman voitatin muovipussiin tai takinliepeeseen. Tuntui hurmokselliselta, että sieniä riitti Tammelan kotiympäristössä niin, ettei tarvinnut kerätä kuin tarpeeseen – ei tarvinnut pelätä niiden loppuvan.

Eräretkillämme olimme muutaman koulukaverin kanssa melko fanaattisia sienikoriemme kanssa ja nuotioillallisissa leivän päältä tai wokista löytyi niin kanttarelleja, tatteja, haperoita, rouskuja kuin mustatorvisieniäkin. Tuntui ihan uskomattomalta, että sieniä oikeasti oppi tunnistamaan ja laittamaan. Minun ja Ripen sieniretkelläkin sain tunnistettua tuosta noin vaan useat lajit (kuitenkaan unohtamatta sitä, että vielä olisi satoja ja satoja opeteltavana.)

Tuntuu, että tosi monilla sienestäjillä tai sienet tuntevilla on juuret tietouteen vanhemmilta tai isovanhemmilta. Ripekin kertoli hänen lapsuutensa sieniretkistä, jotka tuntuivat marjaretkiä mukavemmilta, sillä korinpohja peittyi sienistä huomattavasti helpommin. Puhuimme myös kangasrousku-muistoista, jotka liittyvät usein isovanhempiin, sekä sienisalaatteihin ja sienten suolaukseen – monelle kangasrousku kulkeekin nimellä suolasieni. Höpöttelimme isovanhempiemme sukupolven nuukuudesta, kyltymättömästä luontotietoudesta ja siitä, miten hienoa on, että vanhemmat ovat vieneet metsään.

Meillä ei juuri syöty sieniä, kun olin lapsi, enkä niiden perään oikein siksi osannut haikaillakaan. Siksikin tuntuu mukavalta, että saa olla ehkä joskus viemässä tietoutta seuraavalle sukupolvelle. Tuntuu niin helposti, että luonto-osaaminen vain kuihtuu sukupolvelta sukupolvelle, mutta ehkä sellaista pienempää ja suurempaa tsemppiä on hiljalleen taas havaittavissa. Voi kunpa olisin mummelina oikein luontoguru, vielä vanhempianikin paljon viisaampi ja nokkelampi!

Tänä syksynä opituista sienistä suosikkejani ovat kehnäsieni, lampaankääpä ja herkkutatti. On niin ihanaa, miten valkoisen ja aluksi vaaralliselta tuntuneen kehnäsienen tunnistaa nyt muiden sienten keskeltä ja leikkaa itsevarmasti mättäältä koriin. Lampaankäävässä on ihanaa, miten mukavan nahkealta se tuntuu kädessä ja miten kauniin keltaiseksi se muuttuu paistettaessa. Herkkutatti nyt on vain yksinkertaisesti aivan yliveto sieni – kanttarellin kaltainen ikiklassikko.

Sienimestari-pizzassa on juuri noita kahta klassikkoa, herkkutattia ja kanttarellia, jotka on kerätty Kaavilta, Pohjois-Savosta. Kolmantena pizzassa on kotimaista herkkusientä. Rajoitetun ajan myynnissä olevan Sienimestarin syntytarinasta voipi lukea lisää täältä. Olen itse päässyt nyt muutaman kerran pitsaa syömään ja ai hullu, kuinka se on hyvää. Kävimme myös retkipäivän päätteeksi koko köörillä Kalasataman uuden Redi-kauppakeskuksen ravintolassa. Testaamassa laatua, tietysti.

Parin viikon sisään olisi tarkoitus käydä testaamassa pitsa avotulella lämmitettynä. Gluteenittomuuden hyviä puolia on, että gluteeniton pitsa tulee Kotipizzalla aina foliopohjassa (ks. toiseksi viimeinen kuva), jolla koko helahoidon saa helposti nuotioritilälle laavuretkellä.

Odotan myös, että saan omakeräämistä sienistä tehtyä kotitekoista sienipitsaa. Kukapa olisi uskonut, että olisin tämän syksyn aikana oppinut tunnistamaan kymmeniä sieniä, läpäisisin sienitentin erinomaisin arvosanoin, valmistaisin sieniruokia kotonani ja kävisin Kotipizzan Ripen kanssa sienessä? Ei varmasti kukaan! En minä ainakaan.

Ja hei, nyt viimeistään katsomaan se video. Se löytyy täältä. Laittakaahan viestiä Facebookiin tai tänne, millainen fiilis tulee.

Aurinkoa loppuviikkoon! Saavuin itse pari tuntia sitten Helsinkiin alkuviikon kestäneen melontaretken jälkeen ja simahdan kyllä aivan juuri tähän sohvalle. Än-yy-tee-nyt.

-Henriikka

Ei mitään tarvetta lähteä yhtään minnekkään

Arvatkaa mikä tuntuu ihanalta? Rauhoittavalta. Suoraan sanoen erinomaiselta. Se, etten kaipaa ulkomaille. En kaipaa reppureissuun kauas pois, palmun alle maailman toiselle puolelle tai löytöretkeilemään kaukomaille. Ettei tee mieli lähteä minnekään.

Että ajatellessani juna- ja bussiasemia, tuntuu kivalta ja turvalliselta, sopivan pieneltä. On miellyttävä ajatus käydä pikkureissuilla naapurikaungeissa ja matkustaa ehkä lähimpiä pohjoismaita roadtrippaamalla. Kulkea ehkä joskus hissukseen junalla Italiaan. Mutta ajatellessani lentokenttiä, tulee vähän vieras olo. Sellainen, että sinne ei kyllä huvittaisi nyt lähteä. Ei siltikään, vaikka olen aina rakastanut istua lentokenttien kahviloissa ja katsoa, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät. Kuinka he kaikki elävät aivan eri vuorokaudenrytmeissään ja syövät ja juovat ihan mitä sattuu: kaljaa aamuaikaisella ja aamiaissämpylöitä ja -munakasta keskiyöllä. Vaikka olen nauttinut, kun lähden ja saavun takaisin.

Tiedän, että on vielä kovin aikaista huudella mitään. Vaikka aika tuntuukin pitkältä, olen ollut Suomessa vasta noin kolme kuukautta. Naurettavan lyhyen aikaa. Mutta tiedossa ei ole yhtäkään reissua kauas, ainoatakaan lentolippua ei ole sähköpostissa odottamassa, enkä koe kaukokaipuuta, edes pientä. Odotan vain, että saan käpertyä peiton alle katsomaan luonto-ohjelmia ja dokumentteja maailmalta ja että saan matkustaa lähelle, mutta intensiivisemmin. Se riittää.

Jos saisin päättää, tämä tunne saisi kestää ikuisuuden. Olisi huojentavaa, etten enää koskaan kaipaisi kiivaasti kauas. Mutta tiedä sitä sitten. Luultavasti kaipaan ja sitten joudun miettimään, mitä sille kiivaudelle teen.

Tulevana perjantaina lähdemme äidin ja siskon kanssa Tallinnaan ja tuntuu oudolta ja toisaalta myös oudon hyvältä, että minireissu, jonne olisin ennen lähtenyt ilman ajatuksen ajatusta, suinpäin, herättää nyt kovaa ilmastoahdistuksesta johtuvaa ajatuskierrettä ja mietintää kotiin jäämisestä.

Tunnen itseni liian hyvin ymmärtääkseni, että keulin helposti. Liian helposti. Se on kaikki tai ei mitään. Tai oikeastaan aina vain kaikki ja siinä se. Joten odotan jo innolla, kenen laulua kolmen kuukauden päästä laulan. Nyt on hyvä näin.

-Henriikka

Kuvat viime kesältä Sveitsistä, vuoristolammelta, johon Vienan kanssa pulahdimme:
Sara Vanninen / Tickle Your Fancy

”Pääsikkö perille?”


Bussi kulkee oudosti täristen eteenpäin. Ulkona on pilkkopimeää, mutta sisällä katonrajasta hohtaa linja-auton kelmeä, sinertävä valaistus. Pysähdyimme juuri Vihdin pysäkille, ja muutama matkustaja hyppäsi kyydistä ja katosi pimeään. Istun bussin takaosassa, kun edessä ei ollut enää tilaa. Sunnuntai-iltana moni muukin matkustaa kotiin tai kotoa pois. Omasta tahdostaan tai tahdotta.

Viereeni istui viime hetkellä Kampin bussiterminaalista muuan nuori poika. Hän hymyili kohteliaasti, kun kysyi paikkaa, ja hymyilin tietysti takaisin. Harmi, että hän haisee niin kamalan paljon tupakalta, sillä hajuherkkä nenäni lähettää parhaillaan viestiä aivoilleni, että nyt kannattaa laukaista kunnon päänsärky. Ikään kuin tässä kuumuudessa ei olisi jo riittävästi kestämistä. Pidän sinnikkäästi sinistä flanellipaitaa päälläni, vaikka kannattaisi vähentää. T-paidassa oleminen tuntuu kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla nololta. Miksi minä aina hikoilen, kun ympärillä istutaan kevyttoppatakeissa? Paleleminen olisi söpöä, hikoilu ei. Pikemminkin ällöttävää. Kai liitän sen mielikuvissani darraan, huonoon kuntoon ja muuhun sellaiseen, jota ei varsinaisesti pidetä palkintona. Tekisi mieli kertoa vieressä istuvalle, hymyilevälle tupakoitsijalle, että minä vain olen tällainen, lämmin tyyppi, tiedäthän. Että onneksi ei ole enää heinäkuu. Ja että oli kyllä melkoinen heinäkuu. Kertoisin sitten vielä, kuinka olin hellettä paossa Raahen Prismassa. Makasin siellä selälläni tuskassa ja voihkin. Aivan kuin olisin synnyttämässä. Että vaikka tupakoitsija olisikin saanut selville, että olen kova hikoilemaan, niin ainakin hän toteaisi minun olevan myös hauska.

Syyloma Helsingissä oli ihana ja samalla tosi outo. Huomenna klo 09:15 alkaa taas koulu Tammelassa, Hämeen Luontokeskuksessa. Luvassa olisi tuliturvallisuutta ja alkusammutusta. Olen suunnitellut pukevani oranssin, vakosamettisen haalarihameen, vaikka en ole aivan varma, pystyykö siinä käsittelemään tulta ja sammutuspeitteitä. No, onpa ainakin autenttinen tilanne, sillä eihän hädän hetkelläkään voi valita, onko päällä se kätevin työhaalari kaikkine rensseleineen.

Viikon syysloma kului yhdessä hujauksessa ohi. Hujaus ei kuitenkaan ollut ihan pelkkä silmänräpäys, vaan ihan kokonainen hujaus. Kyllä siinä ehti ajatella, jopa vähän liikaakin. Tein kivoja asioita, näin rakkaita ihmisiä ja hoidin hoitamattomia asioita niin kuin vastuullinen aikuinen ja yrittäjä hoitaa. Huomasin kuitenkin olevani koko viikon melko hermostunut. Mikään unimäärä ei tuntunut riittävän, pienikin muutos suunnitelmissa hiersi ja rasituin pienestäkin. Huomasin ajattelevani, että onpas toden totta rankkaa, vaikka eräänkin päivän ohjelmassa oli aamiainen ystävän kanssa ja kolme hemmotteluhoitoa: jalkahoito, kasvohoito ja kulmakarvojen kestovärjäys.

(Nyt tupakoitsija nousi kiireen vilkkaa. Hän meinasi unohtaa nousta bussista pysäkillään. Tekisi mieli vilkuttaa ikkunasta, mutta mehän olemme käyneet keskusteluita vain minun päässäni. Hymyilin vähän. Hän taisi luulla, että flirttailen. Äh. No, ihan sama. Tuskin hän siitä pahastuu, vaikka valtavassa flanellipaidassa hikoileva ja tuskaansa ähisevä tyttö on tuskin hänen unelmansa.)

Syysloma oli sellainen, että yhtäkkiä kolmen ensimmäisen opiskelukuukauden tunteet ja tuoksut rysähtivät viiveellä päälle kerralla. Kuin mieleni ja kroppani olisi kerännyt yhteistuumin kaiken koetun jemmaan kottikärryihin kehoni salaiseen takahuoneeseen ja nyt yhtäkkiä kipannut koko kärryllisen päälleni varoittamatta. Olen ollut ensimmäiset kuukaudet yhtä naurua vain, onnea ja helpotusta, ja täysin stressitön. Ja nyt yhtäkkiä sen autuaan, kikertelevän, vaaleatukkaisen erä- ja luonto-opasopiskelijan tilalla on takakireä, hermostunut ja henkisesti sekä fyysisesti rasittunut tytönriekale. Jo oli aikakin rasittua, ajattelee varmasti perheeni. Ystäväni. Ehkä tekin. Hyvänen aika, opiskella nyt yötä päivää jossain skutsissa yli-intensiivisesti ja ihmisten ympäröimänä, asua nyt soluhirsimökissä, jakaa nyt huoneensakin, jakaa lounas- ja saunahetkensäkin. Aamukahvinsakin. Telttansakin. Vessapaperinsakin. Kin. Kin. Kin. Kaikkikin.

Tämän viikonlopun aikana olen kokenut kaikkia niitä tunteita, jotka olisivat ikään kuin olleet luonnollisempia jo silloin pari kuukautta sitten. Yksinolonkaipuuta, eroahdistusta, koti-ikävää, juurettomuutta, työahdistusta, kiirettä, stressiä, riittämättömyyden tunnetta ja kamalan syvää väsymystä. Ja nimenomaan niitä, hmmm, luonnollisia mutta ei ehkä niin kutkuttavia tuntemuksia. Niitä yksiselitteisen mukavia tunteita olen kyllä tuntenut koko ajan, ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan ja elänyt uutta elämävaihdetta suurin vaihde silmässä. Nyt tuntui kuin kaikki olisi jumissa kropassani niin henkisesti kuin fyysisestikin: olin täynnä outoa, purkamatonta ahdistusta ja kriittisyyttä kaikkea kohtaan, ja nesteet lorvivat kropassani aiheuttaen huonoa oloa.

Olen ihmetellyt nämä viikot opiskelutovereitteni puheita rasituksesta ja kokenut itseni ihmeelliseksi, vaan vähänpä tiesin. Täältä pesee, ylpeyden päälle, lankeemuksen edellä.

Nautin kyllä lomasta, ei kannata ymmärtää väärin. Eikä tässä nyt mitään elämää suurempaa ole käsillä, en lähimmäisenänikään huolestuisi. Tietty määrä ahdistusta vain kuuluu elämään ja sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, sanoi eräässä haastattelussa kerran Henri Pulkkinenkin. Ja minun ahdistukseni oli vain muutaman kuukauden pienellä tauolla ja rysähti sitten varoittamatta kertalaakilla kehiin.

Eilen illalla ja tänään päivällä pötkötimme sängyllä Jannen kanssa. Olin sykkyrällä, pääni oli hänen sylissään, ja Janne silitteli hiuksiani. ”Latele rauhoittavia lauseita”, pyysin, ja hän lateli. Kauniita, tosia lauseita, jotka saivat sykkeeni tasaantumaan, ja sydämen tuntumaan taas omaltani. Janne nauroi, että mitä tämä muka auttaa, ja vastasin, että kyllä vain auttaa ja mikään muu ei autakaan. Että älä vain lopeta.

Tänään bussiterminaalissa sanoin noille samoille tutuille silmille, että älä jää tänne, tuu mun mukaan. Vaikka tiesin tietysti, ettei hän tule, enkä minä voisi häntä mukaan ottaakaan. Enkä lopulta edes haluaisi häntä sinne, kun arki alkaa rullata yhtä leppoisana kuin se on rullannut tähänkin asti. Ja katsoin vielä kerran noita samoja tuttuja silmiä bussin etulasin läpi lippua ostaessani ja hymyilin iloisesti vilkuttavalle kädelle, nappasin puhelimella muistonkin. Sinne se jäi, vilkuttamaan ja pitämään itsestään huolta.

Lähetin viestin perään, jossa luki ”Oon oikeesti niin kiintynyt suhun.” Ja siltä oikeasti tuntuikin.

Istun Tammelan kotini keittiönpöydän ääressä. Toinen kämppis paistaa iltaruoaksi kesäkurpitsaa hellan ääressä, toinen putsailee pöydän toisella puolella suppilovahveroita. Ne ovat kauniita ja suuria, kuulemma aivan talomme nurkalta. Kämppikset ovat vain kauniita, eivät kovin suuria, paitsi persooniltaan.

Kolmas kämppis oli yllätyksenä vastassa pysäkillä auton kanssa – hän oli soittanut vuokranantajamme kuskiksi. Sain siis autokyydin helpotukseksi muutaman kilometrin matkalle, mikä oli ihanaa, sillä olin jo ehtinyt kuvitella itseni hikoilemassa rinkka selässäni ja eväät kestokassissa olalla roikkuen. Olin jo etsinyt heijastinliivinkin valmiiksi, sillä kotimatkalla ei ole katuvaloja. Ehdin jo puntaroida, kestääkö puhelimeni valo kotiin saakka, sillä otsalamppuni odotti hirsimökissämme. Mutta siellä ystäväni odotti ja halasi: tervetuloa. Ja minua vähän itketti, vaikken edes oikein tiennyt mikä, ja sanoin, että anteeksi kun olen tällainen tunnemöykky. Tai että ei nyt sittenkään anteeksi, mutta tiedoksi vain, että tällainen minä nyt vain olen. Ja hän halasi ja sanoi, että saat ollakin.

Kynttilä palaa pöydällä, liekki lepattaa ja tuntuu turvalliselta. Puhelimennäyttöön syttyi juuri valo ja ruutuun ilmestyi viesti: ”Pääsikkö perille?”

-Henriikka

Kuva: Toni Eskelinen (@tonieskelinen)

6 outoa tapaani

Koko päivä meni metsäsynttäreillä Nuuksion kansallispuistossa. Siskon kunniaksi järjestetyt luontokekkerit olivat menestys olympialaisineen kaikkineen. Kotiin tultiin valtavan suppilovahveropussilisen kanssa ja kastikkeetkin ehdittiin jo tehdä kikhernepastan kaveriksi.

Koska juhlat olivat juuri tänään, ilmastomarssia seurattiin vain somen välityksellä – tosin pidimme kyllä pienen marssin ja palopuheen aiheelle metsässä itsekin. Äsken instassa #nytonpakko-hashtagin avulla marssin tunnelmia selatessani tuli äkkiä olo, että ehkä kaikki on kuitenkin vielä mahdollista. Ehkä. Pliis. Jooko.

Ajattelin kuitenkin lauantai-iltaan jakaa jotain kevyempää (ehkä tässä onkin ongelma, että aina halutaan jotain kevyempää, koskaan ei tunnu olevan oikea hetki saarnalle), nimittäin muutaman oudon tapani. Kaikilla tuntuu olevan omituisia tapoja, joiden omituisuuden ymmärtää vasta, kun irtautuu ruumiistaan ja katsoo itseään ulkopuolisen silmin. Nämä kuusi taitavat olla itselleni niitä.

1. En pidä lämpimästä ruoasta

Minua ärsyttää, jos voi sulaa lämpimälle leivälle. Tuskastuttaa, jos keitto on kovin lämmintä. Ahdistaa ajatus oikein lämpimästä ateriasta. Kun paahdan leipäni paahtimessa, laitan sen aina jääkaappiin sen jälkeen viilentymään. Rapeus riittää, en halua leivän olevan lämmin. Annan myös usein ruoan jäähtyä lautaselle, syön pitsan laatikosta vasta kylmänä ja ylipäänsä valmistan lähes aina vain salaatteja ja muuta kylmää syötävää. Lämmin ruoka jotenkin lämmittää minua liikaa, se pysäyttää minut ja kroppani.

2. Kotiin tullessani pidätän pissaa viimeiseen saakka

Jos saavun kotiin pissahädässä, en suinkaan syöksy heti vessaan, vaan ikään kuin testinä itselleni alan hoitaa kaikkia askareita ensin alta pois. Riisun päällysvaatteet, availen ja luen postin, asettelen kauppaostokset paikoilleen ja vasta tiettyjen tehtävien jälkeen, viimeisessä hädässä, sallin itseni mennä vessaan palkintona kärsivällisestä odotuksesta.

3. Pidän käsipyyhkeestä kiinni pestessäni hampaita

Tämän tajusin itsekin vasta, kun olin tehnyt tätä jo pitkään, ehkä vuosia. Jostain syystä tarraan usein toisella kädellä vessan naulakossa olevaan käsipyyhkeeseen pestessäni hampaita. En todellakaan tiedä miksi, mutta kai se jotenkin tukee? Tuntuu ehkä turvalliselta? Toinen käsi pesee hampaita, toinen roikkuu pyyhkeessä.

4. En koskaan syö voileipää tai hampurilaista kasattuna

Avaan aina kerrosvoileivän, jaan sen täytteet molemmille puoliskoille ja syön erikseen. Saman teen hampurilaiselle. Suuni menee aivan sekaisin, jos tungen koko hässäkkää kerralla suuhun, enkä tiedä miksi joku tekee niin. Pelkkä ajatteleminenkin ahdistaa. On paljon miellyttävämpää, kun makuaisti saa nautinnosta vain pienen palan kerrallaan, ja aivot pystyy prosessoimaan koettua.

Tosin tämä saattaa olla laajempi omituinen tapani: en pidä siitä, että maut sekoittuvat. En koskaan sotke pastakastiketta pastan sekaan, vaan haluan että lautaselle jää myös ”puhdasta pastaa”. Salaateissa kuuluu olla niin isoja paloja, että komponentit saa syötyä halutessaan yksi kerrallaan. Karkkipussista laitan suuhuni aina vain karkin kerrallaan tai maksimissaan pari samanlaista karkkia. Pidän erillisistä, selkeistä mauista.

5. Kuvittelen naapureita kiinnostavan merkillisen paljon roskienlajitteluni

Oletko koskaan kyylännyt naapureittesi kierrätyspuuhia parvekkeelta tai ikkunastasi? En minäkään. Kulkiessani roskien kanssa sisäpihallemme, kuvittelen kuitenkin mielessäni aina jostain käsittämättömästä syystä, että ikkunoihin kerääntyy useampi naapurini. Yritän rennon huolellisesti ja oikeaoppisesti heitellä jätteitä oikeisiin lootiin, kun arvostelevat kanssaeläjäni kyyläävät kuinka hyvin suoriudun ja kuinka huolettomalta (ja hyvältä!) näytän puukengissäni ja aamutakissani. Todellisuudessahan ketään ei kiinnosta.

6. Kuiskuttelen usein englantia yksin kotonani

En ole mikään erikoinen englannin kielen lausuja, vaan suoraan sanoen aika kehno. Mutta omaan korvaani kuulostaa, että lausun englantia täydellisesti nimenomaan kuiskailemalla. Kuljeskelenkin yllättävän usein kotonani ajatuksissani kuiskaillen englantia turvassa seinien sisällä. Saatan toistella erimerkiksi laulunsanoja kauniisti kuin sulava natiivi. Jännästi itsevarmuuteni aina murenee, kun joudun käyttämään ääntäni ja saan seuraa, mutta vakuutan, että yksin supistessa olen aivan loistava!

En edes aloita siitä, kuinka en koskaan sen kummemmin ennättänyt miettiä häitäni, mutta miten usein olen ajatellut unelmieni hautajaisia ja sen yksityiskohtia. Tai että katson usein tuntemattomien ihmisten mustapäitä toivoen saavani puristaa ne. (Kyllä, kuvottaa itseänikin.) Tai siitä, kuinka joskus näpytän näppiksiäni supernopeasti (niin, etteivät näppikset kuitenkaan oikeasti painu alas) ja kuvittelen olevani maailmankuulu kirjailija merkittävän teokseni ääressä. Tunnen kulmat kurtussa luomisen tuskaakin, tietysti.

Taidamme lopulta kaikki olla aika kummallisia. Tai siis, ainakin minä olen.

-Henriikka

Kun kamera ei rakasta (osa 11)

Yllä näette nykytaiteellisen valokuvateoksen, joka kulkee otsikolla: ”Pientä flirttiä pilkun jälkeen.” Muita osuvia voisivat olla esimerkiksi ”Hypnotisoin itseni” tai ”Kasvojen kokoinen elohiiri.”

Onneksi poikkitieteelliset ja -taiteelliset arkistohelmet eivät lopu tähän. Kun kamera ei rakasta -postaussarjan osa 11 esittelee taas kuluneen vuosikolmanneksen herkut napakasti koottuna ja nimettyinä. Näppärimmät otsikoivat kuvat vielä itseänikin kuvaavammin. Sopivan juomapelin (limua tietysti, limua) saa esimerkiksi seuraavin kriteerein: ”tuima keskittymisilme”, ”laiskat silmät” tai ”kuvankaunis irvistys”.

”Näytä sun kaunein hymy.”
”Jooo… älä näytäkään.”

”Pierasitsä?!”
(Perustuu tositapahtumaan)

Hampaaton serenaadi

Finni bindinä ja silmät sielunvaelluksella

”Siri, mikä on elämän tarkoitus?”

”Mä löysin täältä mun kengän.”

”Odotas, voidaan sit lähteä, kunhan otan eka mun silmäpussit messiin.”

Kaunis, rietas, ongelmainen

Itkevä masokisti

I love my job.
Ps. Tiedän, että hauislihakseni on melkoinen, mutta eikös se tässä näytä vähintään vuorelta?

I love my job and crepes.

”Minkä jalkojen mitassa häviän, sen haara-asennon leveydessä voitan.”

”Löytyisköhän täältä jotain pientä snäkkiä?”

”Eilistä siemennäkkäriä, jes!”

Rakkauden kesä 2018

Minä olen liikennevalo. Silmäni on punainen.

Hattuni temmattiin, minua ei

Tähän ”Let me think” -otokseen on hyvä päättää kuvaelämykset tältä päivältä. Oma suosikkini on kyllä itkevä masokisti. Siinä itikkaa isketään hengiltä sellaisella voimalla, että kuolisi sammakkokin samalla lyönnillä.

Mikä nauratti teitä eniten? Vai naurattiko mikään? Omat jututhan ne lähinnä aina naurattaa. Ai teitä ei? Joo, ei minuakaan. Koskaan. Ikinä.

-Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9, osa 10