arkisto:

marraskuu 2019

Isä – retkeilyidolini ja seikkailukaverini

6
–
outdoor, perhe, yhteistyöTags: , ,

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

”Olen ollut aina sitä mieltä, että meidän isä on vähintään maailman vahvin, rohkein, taitavin, viisain, älykkäin, komein, mukavin ja hauskin. Isä osaa kaiken. Isä tietää kaiken.”

Näin kirjoitin blogiini Isänpäivänä 2013. Mikään ei ole muuttunut. Ajattelen yhä samoin.

Viikon päästä on taas Isänpäivä, ja on ihanaa, että olen jo ostanut junaliput kotiin isän ja äidin luo. Saan istua keittiönpöytään syömään yhdessä aamiaista, ja isän palatessa töistä jakaa vielä yhteisen illallisenkin.

Joskus 3-vuotiaana, isän palatessa pitkältä reissulta Kaliforniasta, päätin olla ”isän tyttö” ja sitä olen vieläkin.

Isäni on retkeilijäidolini. Ikivanhoissa, mutta hyväksi todetuissa kamppeissa hän sytyttää nuotion, keittää nokipannukahvit, pystyttää leirin ja nostaa kanootin rannalle yöksi. Vaatteita on usein paikkailtu ilmastotintiteipillä sieltä sun täältä, mutta vuosikymmenten kokemus osoittaa ne toimiviksi. Miksi vaihtaa uusiin, kun vanhoissa vielä pärjää. ”Pärjääminen” – verbi, jonka yhdistän isääni.

Välillä tunnen itseni aivan pöntöksi retkeillessäni hänen kanssaan. Minulla on pränikät kuorivaatteet ja uutuuttaan kiiltävä merinovillapipo. Isän 80-luvun ilmaispipossa koreilee puhelinoperaattorin logo, ja metsänvihreä anorakki on vanhempi kuin minä, hänen vanhempi tyttärensä.

Samalla tunnen kuitenkin itseni aina tosi hyväksi: isän kanssa tuntee olevansa aina turvassa, isän kanssa oppii kaikesta. Ja väitän, että hänkin on oppinut minulta jotain: joskus sen akryylisen pipon vaihtaminen villaiseen parantaa retkeilymukavuutta melkoisesti. Ja toisin kuin joskus ajateltiin, fleece ei ehkä olekaan maailman hienoin asia. Ja sienet! Niiden tuntemuksessa olen jo ohittanut hänet. Ehkä eniten olen opettanut vähän letkeyttä: että kaiken ei aina, ihan joka sekunti tarvitse olla niin justiinsa.

Näitä kuvia ottaessa mietin isää. Miten ikävä onkaan taas ollut! Se on jännä, kuinka perhe kulkee koko ajan ajatuksissani, vaikkemme olekaan yhteydessä välttämättä edes viikoittain perhe-whatsappiin jaettuja vitsejä lukuun ottamatta.

Näissä kuvissa käsissäni on Partioaitan vaatteita ja varusteita: mietin Itäkeskuksen kaupassa kierrellessäni, mitä isäni oikeasti tarvitsisi, millaisista kamppeista hän todella hyötyisi ja ilahtuisi.

Sillä on kuitenkin kivaa tietää, että jaamme samanlaisen arvopohjan varusteasioissa: kestävyys ja vastuullisuus, mieluummin laadukkaampaa kuin huttua. Minä voisin oppia isältäni siinä, ettei laadukastakaan tarvitse määräänsä enempää, ja isä minulta sitä, että hyvätkään hanskat eivät ole niin hyvät enää, jos niistä on jäljellä pelkät saumat ja kasa teippiä.

Yllä olevan kuvan isänpäivälahjaideoita:

VAI-KO Timberjack -pipo
Icebreaker tech lite ss crewe -T-paita
Sasta Midland heavy -flanellipaita
Sherpa Dumji Crew -villapaita (päälläni)

Muistan hyvin, kuinka lähdin isäni kanssa alle kouluikäisenä kanoottiretkelle. Hän oli laatinut pitkän varustelistan paperille lyijykynällä. Sen listan mukaan hän sitten pakkasi yhden yön mittaista reissua varten kaiken tarpeellisen teltasta ruokatarvikkeisiin.

Minimalistista pakkausta ei retkiimme kuulunut. Kerrankin kanoottiretken aikaan sattui syntymäpäivä, minkä vuoksi mukana oli täytekakkua. Totta kai! Ehkä saatatte tunnistaa tytärtäkin tästäkin: miksi kituutella, jos voi nautiskella?

Nämä retket olivat osasyynä kipinän syttymiseen. Luonnosta tuli ystävä ja toinen koti.

Lahjavinkkejä alla olevassa kuvassa:

Frilufts canisp cushion -istuinalusta
Ortlieb -kuivasäkki 35l

Luonnon lisäksi yhteistä tekemistämme on aina värittänyt liikunta. Luonto on vieläkin mahtavampi, jos siellä voi liikkua kehonsa ja mielensä kyllyydestä.

Kesällä 2010 päätin jopa isäni jalan jäljissä kehittyä uskomattoman lahjakkaaksi purjelautailijaksi, mutta valitettavasti Lappala-järven treenit jäivät yhteen kertaan. Asia jota en valitettavasti perinyt isältäni: kärsivällisyys.

Lähivuosina yhteisenä lajina luonnossa on ollut vapaalasku ja lasku ylipäänsä. Olemme rymynneet rinteissä ja niiden ulkopuolella Lapin hangilla monet kerrat, usein koko perhe mukana. Harvoin on yhtä absurdeja fiiliksiä kuin silloin, kun koko monihenkinen perhe vaihtaa tunturin huipulla lumikengät lumilautoihin tai nappaa karvat suksien pohjasta ja valmistautuu hurmokselliseen laskuosuuteen pehmeällä puuterilumella. Ai että.

Lahjavinkkejä alla olevassa kuvassa:

Frilufts silkkinen unisex -makuupussilakana
Leatherman Free P2
Kupilka-tulukset

Ihailen isääni avoimesti ja epätodellisen paljon. Se voi vaikuttaa monesta hupsultakin, mutta minusta se on ihanaa, vaikka on minulla todellisuudessa ihan tervettä kriittistä ajatteluakin taustalla. Sitä paitsi oli hauskaa, kun yksi päivä jaoin isä-ajatukseni Instagram Storyssa ja huomasin etten ole ajatusteni kanssa ihan omineni kuitenkaan.

Viestini kuului: ”Oon just sellainen lapsuuden ajatukseen jämähtänyt, että pidän mun isää aivan ylivertaisena ihmisolentona enkä aio muuttaa mun mielipidettä.”

Sain kymmeniä ja kymmeniä vastauksia seuraajilta, että he ajattelevat aivan samoin. On onnellista ajatella kaikkia niitä pieniä ja sittemmin suuremmaksi kasvaneita lapsia, jotka ovat saaneet rinnalleen sellaisia isiä. Ja hihittää ajatella niitä päätään pyöritteleviä seurustelukumppaneita ja puolisoita, jotka joutuvat kerta toisensa jälkeen kuulemaan: ”Varmistettaisko tää kuitenkin vielä isältä?”

-Henriikka

Ps. Loppuun vielä paras lahjaideani: lähtekää isän kanssa yhdessä retkelle. Partioaitan 365 -klubilla on paljon sopivia retkiä ja klubitapahtumia, ilmaisiakin, joita omasta kokemuksesta suosittelen ilolla.

Kuvat: Dorit Salutskij

Tavoitteena muuttua äidikseni

4
–
elämä, hyvinvointi, urheiluTags:

Elämäntaparemonttiani on takana kuusi päivää, siis melkein viikko jo.

On vähän samanlainen olo kuin silloin viisi vuotta sitten, kun aloitti retkeilemään enemmän. Teki mieli samantien alkaa puhua retkeilystä tai luonnossa samoilemisesta, kuin olisi tehnyt sitä paljonkin – siksi koska tiesi tekevänsä sitä tulevaisuudessa ihan hirveästi. Mieli oli päättänyt jo niin lujasti jotain, että tuntui kuin jo eläisi jossain tulevaisuudessa, kokeneempana retkeilijänä. ”Joo, mä retkeilen tosi paljon. Tai siis, mä aion.”

Nytkin tuntuu siltä, että voisi alkaa kirjoittaa kirjaa elämäntapamuutoksesta, sokerin vähentämisestä, elämänhallinnasta ja mentoroida muiden samantyyppisten asioiden kanssa painivia. Johan tässä nyt on viikko jo temmelletty, eli melkoinen kokemusasiantuntija siis!

Minua ei silloin aloittelevana retkeilijänä otettu tosissaan, ehkä ihan ymmärrettävää, ja ehkä nyt lopetan vielä hetkeksi mentorointiunelmatkin. On kuitenkin huojentavaa tunnistaa itsestään sen varmuuden: tämä elämä on totisesti liikahtanut vähän paikaltaan.

Ensimmäinen haaste oli liikkuminen.

Kuluneella viikolle olen yrittänyt tehdä joka päivä jotain, edes jotain pientä. Maanantaina olin lyhyellä kävelyllä, tiistaina TWF-salilla circuit-treenissä, keskiviikolle riitti 20-minuuttinen Youtube-jooga, torstaina olin Corella liikkuvuustunnilla ja Kanervan yhteistreeneissä soutamassa ja tekemässä lihaskuntoa ja eilen kävin taas tekemässä TFW:llä circuitin. Ehkä vähän liikaa pitkästä aikaa, mutten malttanut iloltani ottaa kevyemmin. Nyt viikonlopun otan iisisti ja olen mahdollisimman paljon ulkona.

Lihakset ovat aivan järjettömän kipeät. Kävin äsken usean tunnin hitaalla kävelylenkillä metsässä ja todellisuudessa saman kiekan olisi normaalisti heittänyt tunnissa. Nyt köpöttelin puujaloillani ja mietin, missä on se nuoruuden elastisuus, se palautumiskyky. Ei ainakaan minun luonani. Mutta parissa viikossa helpottaa. Se muuten auttaa aina: muistaa, että parissa viikossa helpottaa ja parissa kuukaudessa luodaan jo rutiini.

Enkä yritä tässä nyt kasvattaa mitään valtavaa kehoa, vaan luoda niitä rutiineita. Esimerkiksi keskiviikkona ei olisi tehnyt mieli tehdä mitään, mutta sain kuitenkin tsempattua itseni vartiksi joogailemaan rentoa kotijoogaa. Kannatti. Pienetkin jutut kannattavat ja ylläpitävät hyvinvointia, vaikka en meinaa uskoa siihen itsekään.

Yritän myös ajatella, että kehonhuolto on vähintään yhtä tärkeää kuin rääkkitreeni. Tässä itselläni hurmiohakuisena liikkujana on paljon oppimasta. Mutta tätäkin opin, pikkuhuiljaa.

Sokerin kanssa olen vähän painiskellut, niin kuin aika usein ennenkin olen. Kahvi tuntuu yksinäiseltä, kun ei voi samalla syödä suklaapalaa, ja kauppakeskusten ilmaiskarkit houkuttelevat kulhoissaan. En silti ole lannistunut asian edessä, sillä tiedän kokemuksesta, että parissa viikossa sokeririippuvuuden oireetkin lievenevät, jossain vaiheessa jopa katoavat. Ja se kaksi palaa tummaa suklaata ovat taivas suussa, kun se on poikkeus eikä tapa.

En halua enää totaalilakkoja, olen niin nähnyt ne. Ne auttavat sen hetken, jonka jälkeen taas huomaan, että hups hups samalla vanhalla tiellä ollaan taas toffeeta suussa ja suklaata taskussa.

Yritän nähdä sokerin vähän uudessa valossa: sellaisena, että se on vaan spesiaalihetkiin. Ja mikä tähän auttaa itselleni eniten (niin kuin joku lukijakin viime juttuuni kirjoitti), etten yritä leipoa ihan tavallisista päivistä ja hetkistä jotain spesiaalihetkiä, jotta sokeriherkut olisivat hyväksyttäviä. Tiedän, että pystyn huijaamaan itseäni niin hyvin kakkutiskin edessä: ”Oon niiiiiiin ansainnut tämän! Siis tänään on keskiviikko, viikon puoliväli ja todellakin kakkupalan paikka.”  En tarkoita, etteikö elämästä kannattaisi ottaa kaikkea irti ja nauttia, mutta itse voin paremmin, kuin herkuttelen vaikkapa kerran viikossa tai kun on oikeasti juhlat, eikä sellaiset omakeksimäni keskiviikon kakkukekkerit.

Liikuntarutiinin, kehonhuollon ja sokerista eroon pääsemisen rinnalla neljäs asia on ylityöt. No, getting there… Perjantain jälkeen työaikaseurantani näytti kolmea ja puolta plussatuntia, mikä olisi ollut ihan megalomaanisen hieno uutinen, ellen olisi jättänyt osaa töistä viikonlopulle.

No mutta mutta. Ei kai kaikki nyt voikaan mennä samantien ihan taivaallisesti? Lihakseni ovat sentään kipeät ja kroppani huutaa sokerivajetta! Siinä on jo onnistumista kylliksi yhdelle viikolle. Ensi viikolla taas uudestaan.

 Tämähän on huvittavan suurta puhetta siihen nähden, että muutosliikkeet eivät ole mitenkään radikaaleja. Väitän silti, että ainakin itselleni on paljon, paljon helpompi ottaa vastaan joku lyhyen aikavälin valtava haaste kuin pitkän aikavälin helpohko haaste. Tavoitteiden koko ei kaada minua, vaan aika: on pelottavaa ajatella, että aion toimia näin koko loppuelämäni.

Arvatkaa mikä on myös vähän pelottavaa? Tajuta lenkkikuteet päällänsä, reippaasti askeleita kiihdyttäessään, että irtaantuu ruumiistaan, katsoo itseään ulkopuolelta ja tajuaa, että on aivan kuin äitinsä! Kyllä. Elämäntapamuutoksen tavoitteeni onkin olla oma äitini. Voi himputti sentään. No, onneksi hän on mahtava.

-Henriikka

Ps. Näissä kuvissa on Arabian Roosa Nauha -muki. Sama muki kädessäni lupasin Instagramissa kuluneella viikolla, että lahjoitan teidän lahjoituksien mukaan maksimissaan tuhat euroa keräykselle. Käy lukemässä instakuvastani lisää ja tuu mukaan. Ei oo vaikeeta ja muutama eurokin auttaa valtavasti.

Kuvat: Dorit Salutskij

Elämäntaparemontti: Tällä kertaa onnistun

9
–
hyvinvointi, urheiluTags:

Tällä kertaa onnistun.

Jännittää vähän kirjoittaa se julkisesti. Tällä kertaa onnistun elämäntaparemontissa, tällä kertaa motivaationi kantaa pidemmälle, ehkä koko elämänmittaiselle matkalle. Minä tiedän sen.

Minulla on neljä suurehkoa ongelmakohtaa muuten varsin hyvinvoivassa elämässäni:

1. Teen järkyttävästi ylitöitä.
2. Vaikka rakastan liikuntaa yli kaiken, olen totaalinen on-off-liikkuja, mikä on osasyy myös seuraavaan kohtaan:
3. En huolla kehoani, joka vaatisi huoltoa.
4. Syön valtavasti sokeriherkkuja.

Siinä se, pähkinänkuoressa.

Tiedän hyvin, että nämä asiat ovat vähän vinksallaan kaiken muun, oikeasti ihan terveen ja hyvinvoivan elämäni keskellä. Tiedän myös ratkaisut näihin ongelmakohtiin. En vain koskaan ole onnistunut pitkäaikaisesti ja kokonaisvaltaisesti muuttamaan tätä palettia niin, että elämäntaparemonttini kestäisi yli muutaman kuukauden. Lopulta huomaan palanneeni aina alkupisteeseen. Sellaiseen pisteeseen, jossa hävettää ja lannistaa ja jossa tekee mieli olla miettimättä asiaa ja syödä pari leivosta lisää. Sitten parin kuukauden päästä taas saan kipinän ja aloitan lähtöruudusta täynnä intoa. Sellaista intoa, joka syystä tai toisesta ei ole kantanut kovinkaan pitkälle.

Haluan painottaa, että en missään nimessä ole etsimässäkään mitään oppikirjanmukaista, perfektionistista elämää. Haluaisin vain voida paremmin, viihtyä nahoissani ja tuntea itseni terveeksi. Pystyä enempiin asioihin ja saada esimerkiksi alaselkäni kivuttomaksi. Tuntea itseni minuksi. Yksinkertaisesti voida hyvin.

Varmasti menee viikkoja, etten syystä tai toisesta liiku paljonkaan. Ja aion ehdottomasti napata tulevaisuudessakin joskus leivoksen – mutta toivoisin sen olevan spesiaalihetken herkku, ei tiistain iltapala. Ja jos joskus teenkin ylityötunnin, niin toivon, että vastapainoksi otan tunnin jostain toisesta hetkestä vapaaksi.

Luulisi minua pelottavan, että epäonnistun taas. Että parin kuukauden jälkeen tekee mieli olla muistuttamatta itseä ja muita, että messusi tällaisia ajatuksia ääneen. Luulisi läheisteni tätä lukiessaan ajattelevan ”voi… et menisi lupailemaan noin suuria…” Mutta kun olen oikeasti aivan tosissani: minusta tuntuu, että tällä kertaa asiat muuttuvat pidempiaikaisesti ja pysyvästi.

Inhoan sanaa elämäntaparemontti, mutta sellaiselta se tuntuu. En tarvitse uutta kotia, tämä nykyinen on huippu, tarvitsen vain selkeän remonttisuunnitelman ja konkreettisen remontin suunnitelman mukaan – tai sitä mukaillen.

Tekisi mieli kirjoittaa, että tällä kertaa kaikki muuttuu, mutta sitä ajatusta yritän välttää. Tällä kertaa jotkut asiat muuttuvat ja pysyvät sellaisina valtaosan ajasta – tässä se ydin kai on. Että tulee huonoja päiviä, viikkoja, aikojakin. Tulee elämänkriisejä ja tulee sairastumisia ja mahdollisesti loukkaantumisiakin. Mutta ne kuuluvat asiaan. Tästä lähin loppuelämä on pelilautani, jossa kirkkaankeltaista pelinappulaani kuljetan. Välillä tulee rosvosektoria, välillä topaaseja ja rubiineja, ehkä joskus pääsen Kairoonkin. Mutta en enää aio kerätä pelilautaa pois välissä ja aloittaa parin kuukauden päästä kokonaan alusta – haluan, että tämä on koko loppuelämän juttu.

Huh, se jännittää. Mutta tunnen itseni varmaksi tämän kanssa. Minä haluan muuttua. Että näihin neljään ongelmakohtaan löytyy ratkaisuja, ja että voin paremmin. Että olen kivempi.

En taivottele kymppiä. Tavoittelen yhdeksän plussaa, ja se on minulle hyvä tavoite. (Oikeasti tavoittelen kymppi miinusta, tiedän huijaavani itseäni jos sanon muuta, mutta tavoite on oppia olemaan tyytyväinen myös 9 plussaan. Ihan oikeasti.) Kaikkein eniten haluan päästä irti siitä, että välillä on sumuista, ahdistavaa kutosta ja sitten taas siitä suoraan huormiollista kymppi puolta, kunnes rysähtää takaisin. Molempia varmasti ilmaantuu, en ole mikään tasaisin tallaaja, mutta tiedän myös, että elämää on siinä jossain välimaastossa. Sitä olisi mukava löytää enemmän: ensiksi lyhyitä kävelylenkkejä ja raikasta ilmaa pitkän läppäripäivän päätteeksi ja ehkä toivottavasti myöhemmin pitkiä kävelylenkkejä ja raikasta ilmaa lyhyen läppäripäivän päätteeksi.

Saa nauraa, jos tahtoo. Mutta tiedän, että tällä kertaa onnistun.

Nämä jutut ovat myös ärsyttävänkin paljon päästä kiinni, joten siihen panostan ensitilassa: mielen hyvinvointiin ja itsestäni pitämiseen.

Ninja-kuntoon ja pää ninja-kuntoon. Jessss.

-Henriikka

Kuvat: Eetu Leikas / Muskovisuals

Ambivertti – sosiaalisista voimavaroista ja vuorovaikutuksesta

1
–
elämäTags: , ,

On sunnuntai. Olen viettänyt koko viikon ihmisten kanssa ja huomaan olevani siitä erityisen onnellinen, mutta myös erityisen väsynyt. Suoraan sanoen olen aivan loppu – sosiaaliset voimavarani tuntuvat loppuneen jo pari päivää sitten. Perjantaina lukittauduin makuuhuoneeseen puolen tunnin unille ladatakseni vähän akkujani.

Tuntuu kiittämättömältä kirjoittaa näin, vaikka kyse ei olekaan siitä, ettenkö olisi nauttinut aivan hurjan paljon. Siskoni tuli kylää syyslomakseen koko viikoksi, ja hänen ollessa muualla olen nähnyt ystäviä, asiakkaita  ja käynyt yhden yön reissulla Hangossakin kymmenen hengen seurueen kanssa. Perjantaista lauantaihin yksi parhaita ystäviäni tuli vielä yökylään.

Olen iloinnut kaikesta. Minä vain tarvitsen paljon aikaa omineni, tai ainakin omineni seuran keskellä. Usein sekin nimittäin auttaa, että sulkeudun hetkeksi omaan päähäni ihmisten keskellä. Tällä viikolla omaa aikaa ei ole ollut, enkä sitä ole halunnut ottaakaan, sillä on ollut ihana nauttia siskosta ja muista ihmisistä.

En erityisemmin innostu karkeasta lajittelusta ekstrovertteihin ja introvertteihin. Hyvin harva meistä on täysin jompaakumpaa, ja monella tilanteet, elämänvaiheet, päivät ja virkeystila vaikuttavat siihen, miten he toimivat. Ambivertti on introvertin ja ekstrovertin sekoitus – ambivertissä on molempia puolia, joista korostuvat tilanteen mukaan tietyt. Uskon, että huomattavan suuri määrä meistä on juuri heitä.

Luulen, että vaikutan ulospäin helposti ekstrovertiltä. Innostun ihmisistä, alan mielelläni tutustua heihin syvemmin, nautin järjestää isoja juhlia ja pystyn keskittymään kirjaani vaikka New Yorkin hälinän keskellä. Tapaan arjessani suuren määrän ihmisiä, joiden kanssa höpöttelen helposti pitkään niitä ja näitä, enkä juuri pelkää, että ihmiset saisivat minusta väärän kuvan lyhyelläkään ensitapaamisella.

Toisaalta taas istun harvoin asiakaspalaverissa tai illallisella, jossa olisin mieluummin kuin yksin kotona. Huomatessani puolitutun kadulla, hypin usein nopeasti piiloon tai vaihdan kadunpuolta, panikoin lähes aina juhlia, jotka joku muu on järjestänyt, sillä se tarkoittaa ihmisiin tutustumista – siitäkin huolimatta, että tiedän olevani ihmisten kanssa oikein luonteva. Teen mieluummin töitä pitkään ja keskittyen, ja inhoan ajatusta toimistosta, jonne kävelisi koko ajan joku puolituttu kyselemään kuulumisia. Olen esimerkiksi usean päivän pressimatkojen jälkeen aivan lopenuupunut kaikesta sosialisoinnista.

Toivon useasti olevani näkymätön, jotta voisin olla tilassa muiden kanssa, mutta niin, ettei tarvitsisi osallistua small talkiin (en kestä sitä ollenkaan). Nautin paljon työyhteisöistä, joihin ennen kuuluin. Työpaikalla kukaan ei olettanut, että sosialisoi koko ajan, mutta tahtoessaan saattoi kävellä kahvipöytään tai ottaa yhteisen lounaan.

Näissä termeissä usein kompastutaan myös siihen, että sekoitetaan asiat toisiinsa: introvertti ei tarkoita ujoa, eikä ekstrovertti sitä, että olisi sosiaalisesti lahjakas tai välttämättä edes yltiöpäisen sosiaalinen. Introvertti voi yhtä lailla olla sosiaalisesti äärimmäisen älykäs ja vaikka äärimmäisen puheliaskin, mutta hänelle sosiaaliset tilanteet vain vievät akkua, kun taas ektrovertti lataa akkuaan samoista tilanteista.

Saatan esimerkiksi itse olla huomattavasti suuna päänä ja aktiivinen keskustelija ihmisporukassa, mikä voi vaikuttaa monille ristiriitaiselta sen tiedon valossa, että ne samat tilanteet ovat itselleni usein raskaita. Läheisenikin usein ihmettelevät juhlien jälkeen, kun olen aivan poikki: ”Sähän menit siellä skumppalasin kanssa ihan kuin kala vedessä, innostuneena ja lakkaamatta kysellen kaikkien elämästä.” He eivät kuule pääni sisäistä ääntä, joka usein hokee: ”Tsemppaa, tsemppaa! Tää on kivaa.” Sillä on se ehdottomasti sitäkin, joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Välillä ihmettelen itsekin, minne karkasi se lapsuuden ulospäinsuuntautunut pellavapää, joka ystävystyi sekunnissa kaikkien kanssa ja kävi kiertämässä tarhanpihaa tutkaillen, olisiko joku yksin ja vailla leikkiseuraa. Tai se teini-ikäinen, sateenkaarenvärisiin varvassukkiin pukeutuva Henriikka, joka piti joka viikonloppu valtavia illanistujaisia ja odotti festareita siksi, että saa tutustua uusiin ihmisiin. Kehen vaan. Kunhan ihmisiin.

Toisaalta voisin kuvitella, että ulospäinsuuntautuva itseni pääsisi paremmin valloilleen, jos en tekisi työtä, jossa näen koko ajan uusia ihmisiä ja käytä sosiaalista varastoani tyhjäksi jo töissä. Sitä paitsi asun Helsingin keskustassa – ovesta ulos astuessani näen 95-prosenttisesti aina ihmisiä. Ympärillä on myös kauppoja, mainoksia, autoja, ääniä, makuja, hajuja ja muita aistiärsykkeitä, jotka kaikki nappaavat helposti huomioni. Tilanne olisi varmasti toinen, jos ärsykkeitä olisi elinympäristössäni vähemmän.

Muistan ensimmäisen viikon eräopaskoulussa. Ympärillä 20 uutta ihmistä, joihin piti tutustua yhtäaikaa. Olin viikon jälkeen totaalisen kuollut. Onneksi olin valmistautunut tähän etukäteen. Sitten niistä ihmisistä tuli jo lyhyessä ajassa turvallisia – he tiesivät millainen minä olen ja toisin päin.

Olen ystävienkin kanssa vähän samanlainen. Panostan mieluummin täysillä lähimpiin, kuin valtavaan määrään vähän. Usein vastaan satunnaisiin lounaskutsuihin tai after-ehdotuksiin kohteliaasti ei kiitos. Se on vaatinut opettelua ja monia loukkaantumisia, mutta olen huomannut, että olen kivempi niin, voin kokonaisvaltaisesti paremmin niin. Toivon, että minullekin vastataan kieltävästi, jos siltä tuntuu.

—

Poukkoilevan tekstin keskiössä taisi olla toive siitä, että introvertti- ja ekstrovertti -termejä ei käytettäisi liian innokkaasti lokeroiden kaikkia johonkin ahtaisiin kuutioihin, joihin harva sujahtaa, jos kukaan.

Ja että onpa mielenkiintoista tutkailla itseään ja ympärillä oleviaan sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta ja tajuta, että ihmisen saa tuntea tosi hyvin, että pystyy todella lukemaan häntä eri tilanteissa. Ja sitten kun juuri on oppimassa, on hän saattanut jo muuttua kuin puhelimen käyttöjärjestelmä konsanaan. Pahinta. Tottumisen jälkeen kuitenkin yleensä huomattavasti plussan puolella.

Miten kivaa, että olemme kaikki erilaisia.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Päänkääntelijä-tyttö

1
–
elämä

Tuo ylähampaiden rivi – merkki onnistuneesta lomasta.

Pääkin sopivasti kallellaan, niin kuin aina silloin, jos keskityn johonkin luovaan. Isäni tapasi aina sanoa minun vielä asuessa kotona: ”päänkääntelijä-tyttö.” Hän tarkasteli puuhiani aina vähän kauempaa, tuli sitten viereen ja totesi lempinimensä ääneen lempeästi ja vähän huvittuneesti.

Minulla oli kahdeksan päivän loma. Luova loma. Lepoloma. Kaikenlainen loma. Hyvänen aika, sellaista näköjään tarvitsee ihan todella. Tänään avatessa taas tietokoneeni, en malttanut odottaa – olin aivan tosi innoissani kaikesta. Elämästä ja siitä, että saan taas tehdä. Tehdä aivoillanikin, sillä viikon verran ne olivat huvittavan toissijaiset. Ja hyvä niin.

Sairastuin, totta kai. Jo kaksi päivää ennen lomanalkua. Toisaalta olisi hankalampi sairastaa kuuliaisesti työaikana, joten otin tiedon flunssasta tyytyen tilanteeseen yllättävän mutkattomasti. Join kaapinpohjalle ajautuneita teejuomia (miten niitä aina ajautuukin ihan ihmeellisen suuri määrä, indian chia, mint & ginger…), puin monta villapaitaa päällekäin ja katselin leffoja: The Cider House Rules, Leijapoika ja Forrest Gump. Reunimmaiset olin nähnyt jo useasti, kaikkia suosittelen lämpimästi.

Ja kyllä minä virkkasin yhden piponkin, niin kuin olin ajatellut. Ja luin kirjojakin. Ja sitä minä ihmettelin, miten paljon saatoin nukkua. Kaikkina kahdeksana yönä vähintään kaksitoista tuntia. Eräänäkin aamuna heräsin puoli yksi. Mitä kummaa? Viimeksi olen nukkunut niin pitkään varhaisteini-ikäisenä kesäisin, kun valvominen oli parasta mitä tiesin. Tätä nykyä valvominen on puuduttavaa, mutta nukkuminen parasta.

Kun nukkuu pitkään, ei huomaa kuinka valo karkaa. Jo nyt, puoli kuuden aikaan, on jo melkein hämäränhyssy. Ensi viikonloppuna siirretään kelloja ja illat eivät ole senkään vertaa valoisia, vaikkahan sekin muutos tuntuu jo viikossa tasoittuvan. Omituista, tuo kellojen räpeltäminen.

Ostin loman päätteeksi nipun kruunukynttilöitä, joita voin asetella keraamiseen kynttilänjalkaani ja valaista niin pimeältä tuntuvaa maailmaa. On hyvä kontrasti, että vaikka maailma on aika pimeä, loman jäljiltä elämä tuntuu kirkkaalta. Luulen, että jokaiselle tekisi hyvää napata ennen lumetonta loppusyksyn aikaa palanen lomaa ja nipistää vaikka siitä viiden viikon kesälomasta vähän. Vaikka sitten pidennetty viikonloppu, mutta kuitenkin jotain.

En ollut viikkoon somekanavissani. Kahden minuutin jälkeen loman aloittamisesta tunsin pieniä vieroitusoireita, joita kesti pari tuntia. Seuraavana päivänä katsoin jo puhelinta ja läppäriä yökötellen, ja moneksi päiväksi ne lopulta unohtuivat mielestä kokonaan, terveen neutraalisti suhtauen. Eilen, tietäessäni loman päättyvän, katsoin taas laitteistoa innolla. Olin valmis vastaanottamaan informaatiotulvasta pieniä oppeja sieltä sun täältä ja muutaman hulvattoman meeminkin kaupan päälle. (Saa lähettää parhaita!)

Olen etsinyt elämää, jossa ei lomia kaivata. Vaihdan haaveni elämään, jossa lomalta on aina mukava palata.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Ja nyt minä lomailen

2
–
elämä

Laita kello soimaan, nouse ylös
Viivähdä hetki sänkysi laidalla
Sitten nouse pystyyn, kulje kaappisi luo
Vedä päällesi ihmisen kuori ja huppusi

Napita silmät kuoppiin, vedä haalari ylös
Solmi kiinni vanha ihmisen asusi
Venytä kerran niskaa ja kierrä rankaa
Kierrä oikee, vasen, oikee ja sitten seis

Kaada kahvia suoneen, kertaa ihmisen elkeet
Haali sankoon päivän suoritusvälineet
Aseta kuoresi autoon, paina kaasuu ja aja
Kaahaa autopilotilla kohti päivän koitosta

Venytä kuoresi huippuun, kääri hihat ja rahat
Ryömi kotiin vasta kun oksettaa kunnolla

Ja sitten illan tullen käy kaapisi luo
Riisu ihmisen kuori ja huppusi
Vedä kellosi käymään, käy maate ja makaa
Uneksi uudeksi ihmisen osasi
Kunnes soi taas ja toistuu osasi  

(Viitasen Piia – Ihmisenasu)

—

Pidän nyt loman. Viikon syysloman. Sellaisen, etten aio edes käydä somessa tai sähköpostissa, enkä muutenkaan liioin puhelimella, en usko ottavani yhtään kuvaa, kirjoittavani yhtään julkista tekstinpätkää. Siis minä lomailen, isä ja äiti, nyt minä oikeasti lomailen. Sen sijaan ajattelin istua mummin ja vaarin vanhalla perintösohvalla ja tuijottaa seinää, haaveilla miten tauluni siihen asettelen.  Aion neuloa ehkä pikkuisen, lukeakin, tavoitteettomasti. Sekä Viitasen Piialta että Antti Autiolta on ilmestyneet uudet albumit, joita aion kuunnella ajatuksella. Aion muuttua ihmisenasuisesta vähän enemmän ihmiseksi ja ymmärtää, ettei sellainen tapahdu viikossa.

Tiedän, että tuskinpa kukaan edes huomaa minun lomailevan. Tärkeintä, että itse huomaan. Että läheiset huomaavat. Sisko ja veljet, nyt minä oikeasti lomailen.

-Henriikka

Superwood Festival & kestävä, vastuullinen metsänkäyttö

1
–
kestävä kehitys, tapahtumat, yhteistyöTags: , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: UPM

Viime viikonloppuna oli Superwood-festivaali, jonka luvattiin olevan metsäelämys kaupungissa. Olin haaveillut jo kahtena edellisvuonna meneväni, mutta lopulta löysin Vuosaaren Rantapuisto-hotelliin vasta tänä vuonna.

60-lukulainen hotelli meren rannassa tarjoili loputtomia visuaalisia ärsykkeitä ja ajatuksia herättäneet kaksi päivää: ”Nordic oddity, pure beauty, woodland vibes.” Sitä saatiin, mitä luvattiin.

Festivaali oli täynnä musiikkiesityksiä ja taidetta monissa muodoissa videoista installaatioihin, rannassa oli taidenäyttely ja vieressä oli nuotio, jonka ääressä pidettiin ohjelmaa. Huomasin itse nauttivani eniten Merisalin annista: puheenvuoroja eri aiheista peräjälkeen. Istuin monta tuntia kuunnellen muun muassa sijoittamisesta, eläintenoikeuksista ja tunteista, sekä kestävästä maan- ja metsänkäytöstä.

UPM oli yksi festivaalien kumppani ja olin itse paikalla kuuntelemassa erityisesti myös heidän puheenvuorojaan.

Lauantaina merisalissa Timo Lehesvirta puhui kestävästä metsätaloudesta ja siitä, kuinka maata tulisi käyttää, jos suuntana halutaan olevan positiiviset ympäristövaikutukset. Puheenvuorossa kuvattiin UPM:n kestävän metsätalouden käytäntöjä.

Kuuntelin puheenvuoroa mieli tarkkana ja kulmat vähän rutussa. Teki mieli nousta ylös ja kajauttaa, etten tajua tästä mitään, vaikka haluaisin tajuta kaiken. Vaikka tietysti tajuan vaikka miten paljon, mutten kuitenkaan vielä yksityiskohtia. On niin paljon huomioonotettavia seikkoja ja monia puolia: toisaalta näen metsäteollisuuden ja puunkäytön mielettömänä tulevaisuuden mahdollisuutena. Uskon puiden, maailman suurimpien kasvien, olevan suuressa roolissa ilmastotaistossa. Toisaalta en ymmärrä esimerkiksi puiden kasvatuksesta mitään. En ymmärrä siitäkään, kuinka luonnon monimuotoisuus säilyy parhaiten.

Ja tiedän, että minun tulisi opiskella aivan valtavasti, että ymmärtäisin syy- ja seuraussuhteet todella hyvin. Käytännössä olen siis asiantuntijoiden armoilla ja siitä myös skeptisyyteni nousee: on vaikeaa, kun ei tiedä itse. Sitä vaan kuuntelee osaavia ihmisiä ympärillä, yrittää yrityksen julkituloista ja mediasta hahmottaa kokonaiskuvaa ja toivoo, ettei kukaan nyt viilaa pahasti linssiin.

Avautuessani ajatuksistani IG stooriin, sain hyviä vastausviestejä, muun muassa tämän:

”Metsätieteiden opiskelijana on tää fiilis niin usein!!! Pääsee kuuntelemaan päivittäin ympäristön, ilmaston ja metsien huippuasiantuntijoita ja heitä kuunnellessa ajattelee, että meillä on kaikki tarvittava tieto ja taito tän homman pelastamiseen. Ja sitten todellisuudessa näyttää, että mikään ei ole selkeää ja miettii vaan, että miten tämä metsäkeskustelu voi olla näin vaikea?! Ja maailman pelastaminen! Mutta halu ymmärtää on tärkeintä, ja kun kaikki haluis ymmärtää nää asiat, oltais maailmanpelastamisessakin varmasti aika pitkällä!”

Metsien käyttöä kritisoidaan ja siinä nähdään niin ilmastoon kuin monimuotoisuuteenkin liittyviä riskejä. Vaikka aivan varmasti metsäteollisuuden toiminnassa ympäristön suhteen on edelleen paljon parannettavaa, ja toimintaa on koko ajan kehitettävä aktiivisesti nimenomaan ympäristöä, ei pelkkää rahaa ajatellen, on Suomen metsien käyttö isossa kuvassa kuitenkin ilmaston kannalta varsin kestävää. Myös luonnon monimuotoisuuteen liittyen on otettu isoja kehitysaskelia, mikä on tosi hienoa.

Mutta on hankalaa, kun asia on niin ristiriitainen. Kun mediasta lukee, että ihmiskunnan riippuvuutta fossiilisista raaka-aineista voidaan vähentää puupohjaisilla tuotteilla ja että on kehitetty joku uusi puupohjainen kosmetiikkatörpylä, joka maatuu käytön jälkeen, tulen täyteen intoa. Onhan puu ihan mahtava raaka-aine: puu on uusiutuva raaka-aine, tuotteet ovat kierrätettäviä ja voidaan lopuksi hyödyntää energiana. Puulla korvataan osittain esimerkiksi muovia pakkauksissa, komposiitteina ja ehkäistään samalla muun muassa maailman merien muoviongelmaa.

Toisaalta saman kosmetiikkaputelin takia on saatettu hakata alas jonkun lähimetsä, jonne menee se rakas sienipaikka ja sielunmaisema. Samalla miettii, että menikö sienimetsän mukana jonkun kotikin, ehkä koko lajikin. Sitä innostuu puun tarjoamista ratkaisuista, muttei kuitenkaan koskaan toivoisi, että yhtäkään puuta kaadetaan sen vuoksi. Okei, tämä oli tosi kärjistetty lause, mutta ymmärrätte pointin: on helpompi suhtautua metsän ja puun tarjoamiin hyviin puoliin, kun se hyöty on jo näkyvissä tai käsin kosketeltavissa.

Haahuilin syvällä vastuullisuusteemoissa koko Superwoodin ajan (yllä olevassa kuvassa näkyy hyvin kriittinen ilmeeni haha). Oli kiva huomata, etten ollut ainoa, joka kököttää kuuntelemassa puheenvuoroja kahvikuppi kädessä, vaan sain kuunteluseuraa. On lohdullista, miten paljon ihmiset pyörittävät vastuullisuusasioita mielessään ja miten selkeästi ne ovat sydämen päällä. Toki tiedostan myös sen, että esimerkiksi Superwoodissa pyörivä jengi on tietynlainen kupla myös: joukko ihmisiä, joilla on oikeasti aikaa ja resursseja miettiä näitä asioita ja joilla on toisaalta myös mahdollisuuksia valita kestävämpiä ratkaisuja esimerkiksi korkeammasta hinnasta huolimatta. Mutta hienoa, että kun mahdollisuuksia on, ne käytetään.

Aina välillä kävin ottamassa pientä aivobreikkiä kävelyllä meren rannassa, syömällä kasvislounaan dj:n soittaessa tai sitten pötköttelin sohvalla metsä-loungessa mocktaileja juoden, metsävideoita katsellen.

Huomasin muuten taas loungessa tuota videota katsoessani, että on se kyllä kumma, miten paljon metsä voikaan herättää tunteita: en katsonut filminpätkää edes erityisen ajatuksella, ja silti kyyneleet vaan tulivat jostain. Metsä. Rakas metsä. Yritäpä näillä tunteilla yrittää pohtia rationaalisesti sitä, miten metsää kannattaisi käyttää paremmin.

Kun metsiä nyt kuitenkin käytetään, minkä näen siis oikeasti hyvänä asiana, niin haluisin jotenkin siirtää keskustelua koko ajan enemmän avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi – UPM:llekin kerroin, että lähden yhteistyöhön heidän kanssaan, jos saan rehellisesti kiukutella ja kyseenalaistaa; kirjoittaa, että avohakkuut ahdistavat kyllä aika lailla, kuin myös se, että kaikkea tunnutaan tekevän nykyään häikäilemättömästi, rahankiilto silmissä. Tärkeimpänä kuitenkin koin, että pääsin suoraan isoon yrityksen jutulle kuulemaan ja kyselemään ja toisaalta avaamaan keskustelua myös seuraajille päin: on tärkeää, että kuluttajilla on keskusteluyhteys auki haastamista, kysymistä ja ihan pelkkää neutraalia, kiukutonta keskusteluakin varten.

Aika usein pätee tosiasia, että mitä avoimemmin asiat tehdään, sitä paremmin ne tehdään.

Suomessa metsäpinta-ala ei ole merkittävästi muuttunut, mutta globaalisti katoavat metsät ovat aivan valtava ongelma. On ihan kamalaa, että maailman hiilinielut katoavat maapallolta kiihtyvää tahtia. Kestävällä metsien käytöllä on roolinsa myös ilmastonmuutoksen hillinnässä (tähän on päätynyt myös tieteilijöiden IPCC-raportti ilmastonmuutoksesta), minkä vuoksi olisi entistä tärkeämpää ja akuutimpaa tarttua aiheeseen pian ja haastaa toimijoita kestävyyteen.

Eikä kestävyyteen liity pelkästään puiden määrä, vaan osana kestävän metsätalouden käytäntöjä tulee vaalia myös metsäluonnon monimuotoisuutta ja huolehtia sosiaalisista oikeuksista, kuten työntekijöiden oikeuksista ja juuri niistä virkistyskäyttömahdollisuuksista, jotka itsellenikin saavat ne liikutuksen kyyneleet helposti nousemaan silmiin. UPM on ensimmäisenä metsäteollisuusyrityksenä maailmassa asettanut tavoitteen metsiensä monimuotoisuuden parantamiseksi ja lajimäärien kasvua tullaa myös mittaamaan. Tämän tavoitteen toteutumista tulen kyllä seuraamaan mielenkiinnolla – mieli tarkkana, kulmat vähän kurtussa. Toiveikkaana, tietysti.

Kiitos Superwoodille festivaalielämyksestä, joka oli ajatuksia herättävä ja monessa kohtaa erityisen hämmentävä: esimerkiksi silloin, kun kummitukset tanssivat koripallokentällä tai kun Mira Luoti kylpi ja lauloi glitterit naamalla maahan kaivetussa kylpyammeessa kynttilänvalossa, ja vieressä soitettiin viuluja ja suudeltiin.

Joo, näin kun sen auki kirjoitti, niin olipahan tosiaan taas kokemus. Ehkä löydän itseni Vuosaaresta ensi vuonnakin. Katsomassa merta, metsää ja metsävideoita, kuuntelemasta puheenvuoroja maan ja taivaan väliltä. Koska ennen kaikkea kiinnostaa kaikki.

-Henriikka

ps. Loppuun linkkaan vielä kuuntelusuosituksen uunituoreesta podcastista, joka pureutuu vähän metsien käytön kestävyyteen liittyvään problematiikkaan. Se varmasti avaa aihetta vähän lisää kiinnostuneille.

Kuvat: Jukka Salminen / Tiikerikuva

En halua kovettaa nahkaani, somessakaan

7
–
elämä

Olen tällä viikolla enemmän, ja kuluneen vuoden aikana enemmän ja vähemmän, pohtinut läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Olen miettinyt, mitä kannattaisi jakaa ja miksi, millaisia asioita ja arvoja olisi hyvä pitää esillä ja mitä rajata kaiken ulkopuolelle.

Välillä tulee olo, niin kuin olen useasti kirjoittanut, etten haluaisi olla somessa lainkaan. Haluaisin siilin lailla kierähtää kerälle ja nostaa suojapiikit pystyyn. Useammin tulee kuitenkin olo, että haluan pitää pehmeiden arvojen liekkiä elossa, somessakin. Siksi kai olen täällä.

Olen kuullut monta, monta kertaa, että minun tulisi kovettaa nahkani somessa.

”Henriikka, et voi olla somessa, jos et pysty olemaan noiden kommenttien yläpuolella. Sun pitää kovettaa nahka, olla vahvempi. Kiusaajat kiusaa. Herkkä ei pärjää julkisessa ammatissa.”

Olen miettinyt paljon neuvoa ja aina tullut tulokseen, etten halua kovettaa nahkaani. Olen somessa mieluummin ohutnahkaisempana, omana itsenäni, edustamassa lempeämpiä arvoja.

Vaihtoehtona on sitten, etten ole somessa lainkaan. En usko, että pintaraapaisun jakaminen elämästä on minua varten – asukuvista, kukkakimpuista ja kauniista lakanoista osaa joku muu kertoa kauniiden valokuvien kanssa paremmin. Jos minä bloggaan, haluan jakaa elämästä (lakanoistakin), tunteista ja todellisuudesta. Tietysti rajatusti, mutta rehellisesti. Silläkin uhalla, että tuntuu pahalta, jos joku solvaa. Tai jos joku kovien arvojen kanssa jyrää päältä.

Olen lopenkyllästynyt siihen, että somessa korostuvat ääripäät: ovat he sitten vihaansa riehuvia, pelkästään kärkkäitä kommentteja lausuvia tai yltiöylistäjiä. Heitäkin usein tarvitaan, ehdottomasti, mutta jos tämä some nyt jää live-elämän rinnalle toiseksi todellisuudeksi, toivoisin täälläkin olevan koko kansan kirjon: myös sellaiset ihan tavalliset keskitien kulkijat ja vähän pehmeämmät ja herkätkin. Juuri sellaiset, jotka eivät niin välitä kovettaa nahkaansa, vaikka maailmanmeno joskus sitä vaikuttaisi vaativan. Sellaiset, jotka kirjoittavat ajatuksiaan muiden nähtäville ajatellen, että toivottavasti kukaan ei loukkaa tai muserra. Mutta kirjoittavat silti, koska se voi ehkä auttaa tai avata ajatuksia.

Olen ehkä ulospäin usein varma ja määrätietoinen, ja olen sitä varmasti myös oikeasti, mutta toivoisin somehommeleistani korostuvan myös se toinen puoli: sydän toisinaan ihan mutrullaan yritän parhaani ja toivon, että ihmiset olisivat toisiaan kohtaan vähän ymmärtäisempiä ja lempeämpiä.

Neilikoita kiväärinpiippuihin.
Ohutta ja pehmeää ihoa paksua vasten. Pum pum.

-Henriikka

Hyvä, parempi, merinovilla (+North Outdoor -vaatearvonta)

382
–
asusteet, muoti, oma tyyli, outdoorTags: , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Illat pimenevät, illat viilenevät. Ensimmäiset pakkasyöt olivat ajat sitten ja aamuisin herätessä ei ole harvinainen näky, että syksyinen usva kiertelee katulamppujen alla. Merestä on kadonnut kesän lämpö, eikä sinne pulahtaminen ole enää mikään herttainen sunnuntai-ajatus, vaan enemmänkin sellainen hurja voimateko – kajahtanut idea kesken juoksulenkin.

Syksy tuo mukanaan villan. Ja merinovillan. Se on sama juttu joka vuosi. Kun joskus aikoja sitten nuoruudessani pääsin ajatuksesta, että villahousut ja välikerrastot ovat nolo asia, on villa pysynyt kaapissa visusti. Villahan on maailman vähiten nolo juttu kaikissa sen muodoissaan (no, melkein kaikissa).

Kesällä saatan katsella tyytyväisenä villapaitoja pinossa ja muistaa, että muutaman kuukauden päästä niitä pääsee taas ajan kanssa käyttämään. Enkä oikeastaan luovu niistä kokonaan kesälläkään – farkkusortsit ja villapaita ovat suloinen kombo Suomen suveen.

Villa tuli välttämättömäksi osaksi omaa elämääni oikeastaan kahta reittiä:

Teini-iässä kirpputoreilta hankitut villapaidat tuntuivat kestäneen ja kestävän ikuisuuden. Vaikka niillä tiesi olevan takana vuosikymmeniä, oli helppo uskoa iän vielä tuplaantuvan. Villa on oikein käytettynä uskomattoman kestävää, eikä oikealla hoidolla mene käytössä juuri miksikään. Uusia villavaatteita ostaessani oletan niiden automaattisesti kestävän vähintään kymmenen vuotta, yleensä pidempään.

Toinen reitti oli sen ominaisuuden luontoliikunnassa ja retkeilyssä. Villaiset välikerrastot pitivät lämpimänä, kuivana ja iloisena jo lapsena. Oli villapipoa, -pöksyä, -kerrastopaitaa ja -sukkaa. Villan ominaisuudet ovat aivan ylivetoja, ja erityisesti merinovilla on löytänyt sydämeeni metsässä viihtymisen myötä.

Villa – rakastan sitä.

Nykyisin tiedästä villasta kuitenkin paljon enemmän. Kolmas, vähintään yhtä tärkeä seikka on sen vastuullisuus. Kirjoitin jo vuosi sitten merinovillan ylivoimaisuudesta blogiini, enkä ole muuttanut mieltäni yhtään, päinvastoin: eräopaskouluvuosi saattoi ihan uusille leveleille pukeutumisenkin ja merinovillaan tuli turvauduttua melkein päivittäin tilanteessa ja jos toisessa. On ihana tajuta, että fleece-turhakkeet ovat historiaa ja saman lämmön ja toiminnallisuuden saa muitakin reittejä.

Tälläkin hetkellä olen bussissa matkalla Turun saaristosta Turkuun ja siitä takaisin Helsinkiin. Koko viikko on kuljettu Pyhän Olavin merireittiä saaristossa ja päälläni on ollut melkeinpä pelkkää merinoa.

Tämän ja edellisvuoden eniten käyttämäni vaate on North Outdoorin KASKI-villapaita. Minulla on sekä vaaleanharmaa, että tummanharmaa ja käytän niitä vuoron perään. Tuuletus ja paikallispesu riittävät puhdistukseen ja kevyet, mutta lämpimät villapaidat sopivat niin farkkujen kuin retkihousujen kaveriksi. (Joo, tämä on just se paita, joka on joka toisessa instavideossa (ja jotka loppuivat viime syksynä nettikaupasta hehkutuksen jälkeen *apinaemoji. Nyt niitä taas olisi, jos joku jäi ilman!)

Miksi merinovilla sitten niin erinomainen materiaali? Syitä on tosi monia.

Merinovilla on täysi luonnontuote, jonka ominaisuudet sopivat moneen hetkeen: se on hengittävä, joustava ja lämmin. Koska villa sitoo kosteutta itseensä, se lämmittää ja tuntuu pitkään kuivalta ihoa vasten myös kostuessaan. Merinovilla myös haihduttaa kosteutta tehokkaasti ja siirtää sen ilmaan.

Itse en ole kutinalle herkkä, mutta merinovilla sopii lähes aina niillekin, joiden iho ei siedä villan kutittavaa tuntua.

Merinovilla on myös luonnostaan antibakteerinen, jonka vuoksi se ei kerää hajuja itseensä, eikä pesua yleensä tarvita. Niin kuin jo aiemmin mainitsin, vatteen raikastamiseen riittää usein pelkkä tuuletus.

Villa on myös paloturvallinen ratkaisu, mikä on merkittävä seikka vähintään retkiolosuhteissa: sen syttymispiste on korkea, eikä se sula keinokuitujen tapaan.

Mulesing-vapaa merinovilla on vastuullinen valinta, sillä se ei vahingoita merinolampaita, se on myös ekologinen valinta: villa on mikromuovivapaata ja maatuu aikanaan luonnollisesti vapauttaen ravinteet takaisin maahan.

Vastuullisia valintoja on usein vähän hankala tehdä, mutta esimerkiksi vaatevalinnoissa luotan kyllä usein hyvälaatuiseen villaan. Ostopäätöksen lisäksi myös oikeanlainen pesu ja huolto ovat isossa roolissa. Voisinkin tehdä joskus erikseen villanhoitoon liittyvän kirjoituksen, vaikkei se mitään rakettihommaa olekaan. Hoito-ohjeita voi lukea myös North Outdoorin sivuilta.

Vastuullisuutta pohtiessa kannattaa myös miettiä, mistä villa tulee ja missä ja millaisissa oloissa vaatteet on valmistettu. Ekologisuuden rinnalla etiikka on iso asia vastuullisuuskysymyksessä.

Näissä kuvissa päälläni on North Outdoorin merinovillatuotteita MADEINFINLAND -mallistosta, joka koostuu vaatteista, jotka istuvat niin kaupunki- kuin retkiolosuhteisiin. Näppärimmät keksivätkin vaatteen valmistumaan mallistonnimestä: malliston vaatteet ja asusteet valmistetaan suomalaisessa neulomossa.

Asu 1:
Oranssi pipo / VIKLO, vaaleanharmaa villapaita / KASKI (huom! Koko miesten M, tahallisesti oversize-malliksi valittuna), tummanharmaat lapaset / HAVU

Asu 2:
Tummanvihreä villapita / METSO (naisten M), tummanharmaa pipo / VUOLU, mustat sormikkaat / HUURRE, vaaleanharmaa shaali/huivi / NAAVA

North Outdoor on luvannut, että uusia malleja ja värejä lisätään MADEINFINLAND-mallistoonkin asiakkaiden toivomuksesta. Heitän siis tässä julkisen toiveen tummanvihreälle KASKI-neuleelle ja hihkun viime vuoden tapaan leijonankeltaisen villiksen perään.

Mikä on teidän värisuosikkinne MADEINFINLAND-mallistosta ja minkä värin toivoisitte lisättävän? Kun vastaat kommenttipoksiin ensi viikon loppuun mennessä, viimeistään 20.10., osallistut arvontaan. Voittajia arvotaan kaksi, joista kumpainenkin saa valita vapaavalintaisen tuotteen samasta Suomi-mallistosta. Onnea!

Ensi viikolla on I love me –messut, ja North Outdoor on siellä mukana. Jos koot siis mietityttää, tai haluatte kopeloida vaatteita livenä, suunnatkaa messuosastolle 6p70. Siellä on varmasti kaikkea ihanaa.

Loppuun vielä pieni hyöty teille: koodilla HENRIIKKA15 saa -15%-alennuksen North Outdoorin verkkokaupasta lokakuun loppuun saakka.

Nyt bussi tulee perille Turkuun ja suuntaan Gaggui-kahvilaan juomaan kupillisen jotain hyvää kahvia ja istumaan hetken päivää. Sitten suuntaan turkulaisen ystävän kanssa toisille kahveille, kunnes hyppään Helsingin junaan. Kurkussa on jotain kaktuksen kaltaista, joten täytynee kietoa villahuivia vähän lujemmin ympärille. Pikkuhiljaa kohti viikonloppua, pikkuhiljaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sinnitelkää

6
–
elämä

Meillä oli tammikuussa tähtitieteen luento koulussa. Kaksi vanhaa herrasmiestä kertoi meille tähdistä, planeetoista ja taivaankappaleiden liikkeistä. He olivat asialleen niin omistautuneita, etten malttanut olla kyselemättä ihan kamalasti, kun tunnin lopuksi sai antaa palaa.

”Mikä on hienointa, mitä olette tähtitieteen saralla kokeneet?”
”Tiesittekö aina, että teistä tulee tähtitieteilijöitä? Rakastitteko avaruutta jo lapsena?”

Voi olla, että enemmän ihmisistä ja heidän tunteistaan sekä mielenliikkeistään kiinnostuneena kyselin enemmän lopulta heistä ihmisinä kuin tähdistä sinänsä, mutta eikai sillä ole niin väliä, kun kysymysmahdollisuus kerran annettiin rajaamatta.

Erityisen hyvin muistan kuitenkin yhden vastauksen. Kysyin, mikä on sellaista, jota he odottavat lähitulevaisuudessa tai esimerkiksi seuraavan kymmenen vuoden aikana näkevänsä. He miettivät kuumeisesti, puhuivat ääneen ja luettelivat vaihtoehtoja. Olivat kummatkin sitä mieltä, että kaikki taivaalla tapahtuva on kiinnostavaa, tavalla tai toisella. Erään lauseen kirjoitin kuitenkin ylös ja siihen olen myös lukuisat kerrat palannut:

”Jos ikää riittää, niin yrittäkää sinnitellä, niin tulee seuraava Venuksen ylikulku.”

Täysin random lause irrotettuna kontekstistaan, mutta on toiminut itselleni voimalauseena. Ehkä eniten siksi, että kysymykseeni vastannut mies oli niin tosissaan: ”Sinnitelkää.” Hän oli todella intohimoinen, paloi tähtitieteelle ja kertoi siitä silmät loistaen, halusi meidän kaikkien oppivan tähdistä ja pääsevän kaukoputkien äärelle, kun jotain mielenkiintoista tapahtuu. Tai vaikkei tapahtuisikaan. Ei ollut mitään merkitystä, ettemme välttämättä olleet kaikki aivan yhtä intohimoisia saman asian ääressä kuin hän, sillä hän itse uskoi juttuun ja piti Venuksen ylikulkua aivan mielettömänä mahdollisuutena elämässä. Ja oikeastaan näiden miesten takia uskon, että se onkin.

Sinnitelkää. Nähkää vaivaa. Uskokaa, että odottaminen, vaivannäkö ja sinnittely on kaiken arvoista. Uskokaa omaan innostukseenne, jakakaa siitä muillekin.

Venuksen ylikulusta tullut minulle mielessäni vertaus monelle muulle asialle, jonka eteen haluan nähdä vaivaa, joka on odottamisen arvoista.

Aion todellakin sinnitellä, kunnes tulee seuraava Venuksen ylikulku.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen – kesällä yöuinnilta, kun hyttyset meinasivat imeä meidät kuiviin. Järveen pääseminen oli odottamisen arvoista. Onneksi sinnittelimme.

Vihreämpi valinta: Vastuullisempia vaatteita ja varusteita

2
–
muoti, oma tyyli, outdoor, yhteistyöTags: ,

kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Olen pyöritellyt alkuviikosta taas kerran päässäni vastuullisuus-termiä. Mitä vastuullisuus on? Miten termi määritellään? Vastuullisuus-sana on siitä hankala, että se tarkoittaa jokaiselle vähän eri asioita. Ensimmäiselle se on sitä, että tuote kestää aikaa, toiselle sitä, että valmistus on eettistä, kolmannelle ekologisuus pyyhältää eettisyyden ohi, ja neljännelle se on kaikkien näiden osien summa. Joka tapauksessa jokainen rakentaa palasista oman käsityksensä.

Itselleni vastuullisuus-käsite rakentuu yrityksen arvoista, ekologisuudesta ja eettisyydestä, mutta sen lisäksi myös siitä, että vaate tai tuote on tehty kestämään ja vastaamaan tarpeeseen, ei luomaan sellaista. Vaikka tultasyöksevä sateenvarjo olisi vallan näyttävä ja ilo silmälle ja valmistettu hienot arvot taustallaan, en koe sellaiselle tarvetta. Maailma on parempi ilman. Tarpeeton ei voi mielestäni olla vastuullinenkaan.

Kyselin viime viikolla juttuvinkkejä tuleviin blogikirjoituksiin. Yksi eniten toivottu aihe oli vastuulliset vaatevinkit – toiset toivoivat ekologisuutta ja eettisyyttä, toiset erityisesti laatua ja kestävyyttä. Kommenteista kuitenkin välittyi, että onneksi pikamuodista ollaan hiljalleen pääsemässä. En itsekään halua vaatekaappiini mitään trendikästä. Tai jos joskus hurahdankin trendiin, niin voin hankkia sellaisen sitten käytettynä. Uutena haluan ostaa vain sellaista, mikä ei ole ajassa kiinni tai sesonkihuumaa.

Kirjoitin vuosi sitten syyskuussa tyylistäni pähkinänkuoressa: ”Helsinkiä, Kööpenhaminaa ja Tammelaa.” Sama meininki jatkuu yhä:  Kööpenhamina tuo tyyliini käytännöllisyyttä ja asennetta: haluan olla aina valmis tekemään mitä tahansa. Helsingistä tulee second hand -uskollisuus, värit ja kuosit ja rohkeus ilmaista itseään pukeutumalla. Tammela toi mukanaan vielä vahvemman luonnonläheisyyden. Näytän kaupungissakin mielelläni siltä, että olen luonnonlapsi.

Partioaitta on pitkäaikainen suosikkini, ja blogin sivupalkissakin ylpeästi seisoo yrityksen logo ja maininta pitkäaikaisesta kumppanuudesta. En ole vielä koskaan ostanut Partioaitasta mitään, mikä ei olisi kestänyt. Tunnen monet edustetut merkit ja niiden tuotteet hyvin ja olen käyttänyt niitä jo vuosia, mikä tietysti lisää sitä, että osaan hankkia jo hyväksi todettua ja tarpeellista.

Kuljen outdoor-henkisissä kamoissa ulkoilmaolosuhteissa, mutta yhtä lailla viiletän Helsingin keskustassakin pitkässä parkatakissa, villapaidassa tai vaikkapa vakioreppu selässäni. Mitä useampaan hetkeen asuste, vaate tai varuste toimii, sitä parempi.

Näissä kuvissa on vaatteita ja varusteita Partioaitan Vihreämpi valinta -valikoimasta. Hain kamppeet kuvauslainaan, jotta ne pääsisivät paremmin esille todellisessa käytössä kuin henkarissa esitellen. Vihreämpi valinta -symboli kertoo siitä, että kyseiset tuotteet ovat ekologisia, ja niiden valmistajat ovat tehneet aktiivisia valintoja, jotta tuotteet olisivat aiempaakin ympäristöystävällisempiä. Tuotteet on valmistettu esimerkiksi kierrätetystä tai luonnonmukaisesti tuotetusta materiaalista, tuote on kierrätettävä ja sen valmistusprosessin ympäristövaikutuksiin on kiinnitetty erityistä huomiota.

Vihreämpi valinta -symboli on mielestäni erinomainen esimerkki siitä, miten yritys voi nostaa erityisasemaan vastuullisemmat ostovalinnat: silloin myös vastuullisuuteen panostavat toimijat palkitaan niin verkkokauppavertailussa kuin mahdollisesssa kivijalkaliikkeiden esiinpanossakin. Silloin kannustetaan eri tavoin olemaan vastuullinen, koska se myös kannattaa.

Partioaitan Vihreämpi valinta -symboli löytyy verkkokaupasta symbolin ansainneiden tuotteiden viereltä. Verkkokaupan yläpalkista löytyy myös erikseen osio, jonka kautta vihreämpiä vaatteita ja varusteita pääsee selailemaan. Sieltä kautta myös itse etsin nämä kuvissa olevat suosikkini. Symbolin kriteereihin pääseee tarkemmin tutustumaan täällä.


Tämä kirjoituksen kuvissa on päällä vihreitä lemppareita (nämä tuotteet kahdessa yllä olevassa kuvassa):

Vihreä Sasta 1928 ANORAK Unisex -anorakki. Näissä kuvissa päälläni on koko M, joka on tosi reilu, mutta ei näytä hassumalta näinkään. Mutta S tai jopa XS voisi sopia kuitenkin paremmin, jos kaipaa parempaa istuvuutta – käytän yleensä naistenvaatteista kokoa S/M.

VAI-KOn Timberjack -pipo, joka on ollut jo monta monta vuotta viikottaisessa, jopa päivittäisessä käytössä. Retkieni ykköspipo!

Fjällräven Re-Kånken-reppu, joka on klassikkon erikoisversio, joka on tehty kokonaan 11 kierrätysmuovipullosta valmistetusta polyesteristä.

Patagonian paksu Fjord-flanelli. Tämä oli miesten osastolta, mutten ole muutenkaan niin välittänyt osastorajoista, jos sopivampia malli- tai esimerkiksi värivalintoja löytyy aidan toiselta puolen.

VAI-KOn Timberjack-lapaset. Perushyvät ja lämpimät lapaset retkelle ja kaupunkiin.

Myös kahdessa yllä olevassa kuvassa on tuotteita, jotka ovat vastuullisuuden lisäksi osoittautuneet aktiivisessa käytössä olevansa myös aivan loistavia ominaisuuksiltaan.

Icebreaker meld zone sport bra -merinorintsikat. Aivan parhaat! Kerrankin riittävästi tukea, mutta saa kuitenkin hyvin happea. En enää muita vaelluksilla ja retkillä käytäkään, vaikka juoksuun ja muuhun rajumpaan liikuntaan tarvitsenkin enemmän tukea. Ennen viime talvea en uskaltanut unelmoidakaan, että löytäisin itselleni sopivat merinorintsikat. Kaikki ovat ennen näitä vaikuttaneet sellaisilta hennoilta lappusilta.

Lapuan Kankureiden ja Partioaitan yhteistyössä valmistama retkipyyhe sekä käsipyyhe. Kevyitä ja pieneen tilaan mahtuvia pyyhkeitä, jotka kuivuvat nopeasti ja ovat moninverroin kauniimpia kuin useimmat retkipyyhkeet. Pyyhkeet ovat pestyä pellava-puuvilla-tenceliä.

Alla olevassa kuvassa taas on Patagonian Down Sweater Hoody -untuvatakki, niin ikään miesten osastolta. Patagonia on tosissaan ja laaja-alaisesti ajatellusta vastuullisuudesta aivan erinomainen esimerkki – ihailen heitä isosti. Untuvatakit taas ovat sellaisia, jotka ovat käytössä kesät talvet, usein välikertana, mutta toisinaan päällimmäisenä.

Alla olevan kuvan Dumji Crew -villapaita on Sherpan, joka on vastuullinen brändi, vaikka itse tuote ei löydykään vihreämpi valinta -kategoriasta.

Vaatteissa on niin paljon parempi olo, kun tietää niiden alkuperän ja tietää, ettei mikään tai kukaan ole kärsinyt niitä tehtäessä. Tekstiilibisneksen vastuullisuudessa otetaan toivottavasti ihan lähitulevaisuudessa aivan valtavia harppauksia eteenpäin, vaikka monet vaatevalmistajat ovat vasta heräämässä vastuullisuustekoihin. Hesarin helmikuun artikkelin mukaan vaateteollisuuden päästöt ovat samankokoiset kuin lentoliikenteen ja rahtilaivaliikenteen päästöt yhteensä: siis aivan hullusti!

Haastankin lentoahdistuksen rinnalle hankkimaan myös vaateahdistuksen – ja sitten kun molemmat ahdistukset ovat nätisti vierekkäin, niin ahdistus kannattaa yrittää kääntää tsempiksi ja motivaatioksi toimia paremmin, toimia vihreämmin. Ja jos mitenkään mahdollista, siirry suoraan tähän tsemppivaiheeseen ilman ahdistusta.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Sunnuntai-blues

2
–
elämäTags:

Sunnuntai-alakulo, sunnuntai-haikeus. Englanniksi ilmiötä kutsutaan nimellä Sunday Blues, mutta sunnuntai-blues toimii mielestäni suomeksikin ihan hyvin.

Moni ehkä tunnistaa olon termin takana: sunnuntaisin iskee alakulo siitä, että viikonloppu on päättymässä, ja uusi viikko alkaa tuota pikaa. Olo on rauhaton, ehkä vetelä, aika tuntuu loppuvan, vaikka olisi vasta aamupäivä. Sunnuntaista on ehkä vaikea edes nauttia täysillä, kun tietää, että jo aikaisin aamulla alkaa työntäyteinen viikko. Olen kuullut, että toisten sunnuntai-blues alkaa jo aiemmin, lauantaina tai jopa perjantaina – kohtahan tämä on jo ohi, viikonloppu.

En ole ennen tätä syksyä tuntenut sunnuntai-bluesia aikoihin, mutta nyt se on kierrellyt ja kaarrellut ympärilläni uhkaavasti jo kolmatta viikkoa.

Ja arvatkaa, mistä se johtuu? Minulle ei ole ollut sunnuntai-käsitettä moneen vuoteen – en ole pyrkinyt pitämään viikonloppuja vapaina heinäkuun 2011 jälkeen. Olen ajatellut, että tämä sopii minulle, sellainen elämä, että tehdään töitä joka päivä ja ollaan vapaalla sitten jossain välissä.

Jossain välissä on vaihtunut muotoon ei oikeastaan juuri koskaan, ja siksi sunnuntait ovat olleet päiviä muiden joukossa. Viikonlopputyöpäivät ovat kaiken lisäksi olleet siitä erinomaisia, että muut ovat lomailleet. Työhön on pystynyt keskittymään syvemmin, kun mailit eivät ole pomppineet silmille, eikä kukaan ole kaivannut.

Joten kyllä, olen ikään kuin onnellinen, että koen taas pientä haikeutta sunnuntaisin. Vaikka olenkin tehnyt nyt töitä taas joka ikisenä päivänä näiden kolmen viikon ajan, en kuitenkaan yhtä paljon kuin ennen, ja suunta on oikea: Tiedostan jo työntekoni ja tiedän, milloin on sunnuntai, ja että se tulee olemaan pian taas vapaapäivä minulle. Siis sellainen vapaapäivä, jolloin ei tehdä töitä. Ei vain ajatus vapaapäivästä.

Ja toisaalta sitten, tiedän haluavani myös pian eroon tästä haikeudesta. Se vesittää vapaapäivän hyvää oloa ja tunnelmaa ja on hyvin mahdollisesti myös merkki siitä, että myös viikonloppuna on suorittanut liikaa, eikä ole levännyt riittävästi. Eräs työyhteisökouluttaja kertoo tästä pari vuotta vanhassa Kodin Kuvalehden haastattelussa:

”Sunnuntainen alakulo voi iskeä silloinkin, kun rakastaa työtään. Se ei myöskään välttämättä ole merkki stressistä tai loman tarpeesta. Sen sijaan haikea sunnuntaifiilis voi olla osoitus vaikeudesta elää tätä hetkeä. Ajatukset harhailevat tulevaan työviikkoon. Yksi päivä ei riitä työviikosta palautumiseen. Siksi sunnuntaialakulo voikin olla surua liian nopeasti päättyvästä viikonlopusta. Mieli ja keho kertovat, etteivät saaneet levätä tarpeeksi.”

Olen haaveillut kymmenisen vuotta sellaisesta työstä, josta ei tarvitse lomia, ei vapaapäiviä ja jonka pariin on aina ihana palata. Kyllä te ehkä tiedätte sellaiset unelmatyöt, josta Pinterestissä kerrotaan värikkäin, kaunisfonttisin voimalausein.

Nyt kun periaatteessa olen sellaisessa, tajuan että ajatus on utopistinen. JOKAINEN tarvitsee vapaata, jokainen tarvitsee lepoa. Viikonloput, tai muunlaista viikkorytmiä noudattavien muille päiville osuvat vapaapäivät, eivät voi olla suorittamisen jatke työrytmille, eivätkä ainakaan täysiä työpäiviä.

Sama työyhteisökouluttaja neuvoo, että sunnuntaihaikeutta voi ehkäistä paitsi varaamalla viikonloppuun kylliksi rauhallista aikaa, myös tyhjentämällä tietoisesti mielensä työhön liittyvistä asioista, kun on vapaan vuoro. Myös maanantain suunnittelu jo valmiiksi perjantaina voi auttaa. Myös viikon aloittaminen jollain mukavalla tehtävällä tai rutiinilla voisi olla hyvä ajatus – siirtymäriitti takaisin työhön. Ehkä perjantai-illaksi voisi keksiä samantyyppisen viikonlopetusrutiinin.

Sunnuntai-haikeutta ei tulisi olla kuin ehkä lievästi, jos viikonloppuna on saanut ladattuja akkuja riittävästi. Lievä alakulo kuitenkin kuuluu elämään, enkä usko että sitä kannattaa hätkähtää. Ainakin itselläni se kuuluu esimerkiksi syksyyn olennaisena osana, on kuulunut jo lapsena, ilman minkäänlaista vakavaa syytä. Viikonloput vain tuppaavat usein olemaan niin ihania ja spesiaaleja, ettei niistä tekisi mieli päästää irti.

Ylitöitä kahdelta viime viikolta yhteensä 20 tuntia. Ihan todella typerää, ei yhtään siistiä –ärsyttää aina, jos joku lesoilee kiireellään tai ylitöillään, jotka eivät ole pakko vaan valinta. En halua olla sellainen. No, tuleepa taas motivaatiota ensi viikkoon.

On joka tapauksessa hyvä välivaihe, että yli kahdeksan vuoden jälkeen kunnon sunnuntai-blues on taas täällä. Toivon mukaan ei mene kahdeksaa vuotta, että pääsen siitä taas eroon.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

takki/R-Collection 2019 (Doritilta lainassa), neule/North Outdoor 2018

Marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi

kommentoi
–
elämäTags: ,

Elo- ja syyskuu vierähtivät taas ohi, kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Katson kauniita nahkatakkejani, sitä keltaistakin, sekä paria, pitkää trenssiäni. Olisiko niitä pitänyt jo ennättää käyttää? Nyt on aamuisin jo pakkasta ja ihan liian kylmä sellaiselle. Tunnen oloni petetyksi. Taas kerran muistan, että Suomessa hypätään t-paidasta suoraan villakankaan varjoon. Siltä se ainakin tuntuu.

Entäpä toppaliivi, ohuet nahkahansikkaat tai villainen t-paita, milloinka niitä tulisi käyttää? Ei kai koskaan? Tai ehkä ne ovat sellaisia sisävaatteita, joita voi lätkiä kaiken päälle, kun taloyhtiö vielä säästää lämmönjakelussa, mutta vanhoista, kauniista ikkunoista vetää sisään. No, niin kuin nyt.

Yritän kantaa keltaisessa villamyssyssäni kesän rippeitä, vaikka sinnehän ne menivät, aikoja sitten. Ruska on etelässä parhaimmillaan. Toivon, ettei tuuli tulisi ja veisi lehtien mukana tulen lailla leiskuvia vaahteroita, tammia ja marjatuomipihlajia.

Tiistai vietettiin Doritin kanssa Suomenlinnassa. Otettiin kuvia, pidettiin pitkiä kahvi-, soppa-, granola-mustikka-appelsiini-jugurttitaukoja ja katseltiin ympärillä riehuvaa syksyä. Välillä taivaalta tuli vettä niin, että oli pakko juosta lähimpään suojaan ja lämmitellä siellä kotvan aikaa. Välillä tuuli niin, että ympärillä aaltoilevaan mereen meinasi lentää muutakin kuin ohimeneviä ajatuksia.

Syysloman pitäisi kyllä ehdottomasti määräytyä ruskan mukaan. Se se vasta olisikin, kun ruskan ilmaantuessa täyteen loistoonsa, jättäisivät koululaiset menemättä kouluihinsa ja työntekijät työpaikoillensa. Kaikki hortoilisivat luonnon ääressä ja katsoisivat uuden sesongin syntyä lämpimissä kaulahuiveissaan ja lapasissaan. (Tai sitten het katsoisivat Netflixiä kotonaan, mutta en nyt anna sijaa ajatuksissani sellaiselle skenaariolle. Ei kuulosta riittävän romanttiselta.)

On outoa, että tällaista valomäärää ihailia keväällä huokaillen: ”Voi juku miten valoisia illat jo ovat!” Ja nyt herään aamuisin silmät puolittain auki ja illalla ihmettelen laskevan auringon kadottua, minne päivät katosivat.

Tuntuu, että marraskuu valuu päälleni, vaikka lokakuu vasta alkoi. Sitä paitsi minä pidän marraskuusta. Jotenkin sen päälle vyöryminen silti pelottaa. Kuin en puhuisi marraskuusta lainkaan, vaan käyttäisin sitä vain sanana jollekin muulle. Väsymykselle kai. Siitähän kai monessa on aina kyse. Yleensä ennätän jo odottaa syksyä, mutta nyt kyllä tuntuu vähän siltä, kuin tarvitsisin toisen kesän heti tähän perään.

Ja siltikin olen ollut onnellinen niistä leiskuvista puista. Vaahterista, tammista, marjatuomipihlajista. Siitä, että metsässä kävellessä tuntuu kuin yhdellä hengenvedolla voisi vetää happea keuhkoihin vuoden varastoihin.

Lähden alkuviikoksi retkeilemään Turun Saaristoon. Tuli olo, että on päästävä kunnolla ruskan armoille. Menen kuljeskelemaan Pyhän Olavin merireittiä ystävän kanssa ja kutsumme neljän päivän reissuamme jo nyt elämysmatkaksi, mielettömäksi seikkailuksi. Asteita saattaa olla kaksi, mutta mitäpä tuosta, kun pipo on villaa ja ympärillä lokakuun sävyt. Nukumme vieläpä sisätiloissa, niin päivisinkän puhurit ja sateethan voivat piiskata meitä aivan niin kuin lystäävät.

Melankolisen kirjoitussävyn takaa kurkkii tuo yllä olevan kuvan tyytyväinen keltapipoinen. Kunhan taas vähän enemmän a) nukun b) liikun c) syön terveellisesti, niin marraskuu on ahdistuksen sijaan lupaus järvistä, joiden pinta jäätyy hennosti ensipakkaisista, aamusumuista, jotka kiertävät kauniisti pelloilla ja villasukista, joita on sopivan monta paria liikaa.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

pipo/Myssyfarmi (2018), lapaset/North Outdoor (2019), takki&kengät/second hand, huivi/Balmuir (2011), farkut/Levi’s (2013)

Turvassa

4
–
elämä, perhe

Olen junassa, matkalla vanhempieni luokse. Jo viime viikolta lähtien olen odottanut tätä; sitä, että saan kahvin kanssa istahtaa tähän penkkiin ja tiedän pääseväni vanhempieni luokse. Jo eilen, pitkän työpäivän päätteeksi siirsin ajatukseni tähän päivään. Tänään saa levätä, tänään saa hetken tauon.

Kun ajattelen vanhempien kotia, lapsuudenkotiani, tulee sellainen olo kuin se olisi turva. Lapsena leikittiin hippaa ja jostain paikasta päätettiin turva. Minulle vielä aikuisenakin vanhempien koti tai mökki ovat ne paikat, jonne tiedän epämääräisen elämän hippajuoksun jälkeen pääseväni vanhempieni luokse suojaan. Ja kun välillä olen pohtinut, mitä tekisin henkisen romahtamisen osuessa kohdalleni, ajattelen aina, että ottaisin heti junan kotiin. Sieltä et minua saa, elämä.

Olin maanantaina fysioterapiassa reissussa hittiä ottaneen polveni kanssa. Terapeutti kyseli tilanteesta ja juttelimme niitä näitä. Hetken päästä hän vielä kysyi: ”Ymmärsinkö mä siis oikein, että olit sun äidin kanssa reilaamassa? Reissaatko sä sun vanhempien kanssa paljonkin?” Sitten juttelimme siitä, minkä päätteksi hän totesi: ”Sun vanhemmat on varmaan kivoja ihmisiä.” Totesin hymyillen, että niin ovatkin.

Olen blogin alusta lähtien miettinyt, miten paljon uskallan fiilistellä perhettäni, vanhempiani ja sisaruksiani. Miten kovaa uskallan huutaa, että he ovat minulle kaikki kaikessa ja että minulla on mielestäni heihin upeat välit. Tiedänhän minä, ettei tämä ole mikään automaatio, siis se, että perhesuhteet olisivat lämpimät. Uskon, että useampaakin ihmistä sattuu, kun hehkutan omaa, hyvää tilannettani. Päätin kuitenkin jo silloin, vuonna 2011, että kirjoitan kuitenkin tästä, rakkaudesta mielelläni: että vaikka jotain sattuisikin, niin ehkä kuitenkin suurempi osa saa siitä jotain. Vaikka voimaa tavoitella omiin lapsiinsa sellaista läheisyyttä, millaista ei omiin vanhempiinsa ehkä koskaan kokenut.

Kun juna on pian perillä, tiedän isäni olevan vastassa. Tiedän, että hän on hyvillään kun tulen kotiin ja että meillä on juteltavaa. Tiedän, että hän halaa minua lujasti.

Tiedän senkin, että kun äitini pääsee töistä myöhemmin tänään, hän fillaroi kotiin ja tulee kotiovesta sisään leveällä hymyllä, iloisesti huikkaillen ja muistaen, että olen tullut kylään.

Ei, nämä eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä ja senkin vuoksi kiitän sydämessäni (ja ääneen!) vielä kahta lujemmin kaikesta, mitä olen saanut. Ja sitäkin suuremmalla syyllä hymyilen leveästi, kun saan juoda vanhempien kanssa kahvia keittiönpöydän ääressä, vaihtaa kuulumisia lennokkaasti, käydä yhdessä iltalenkillä, ja sitten ottaa olohuoneen jättisohvalle torkkupeiton ja käpertyä sen alle jäätelökulhon kanssa.

Pari penkkiriviä edempänä nuori äiti leikkii käkättävän lapsensa kanssa innokkaasti, ja useampi ympärillä olija on tästä ärsyyntynyt. Sain äsken äitiin katsekontaktin ja hymyilin: ”Leikkikää vaan rauhassa, ilonpilaajista piittaamatta.” Tiedän äitini ollee tuollainen äiti, ja minun tuollainen käkättävä, onnellinen kersa.

Turvassa.

-Henriikka

Ps. Kuvissa muutama onnellinen, turvallinen hetki ysäriltä isoveljien kanssa.

Vinkkaa ja toivo juttuaiheita: mistä haluaisit minun kirjoittavan?

22
–
blogit

Olin äsken kirjoittamassa blogijuttua ihan muusta aiheesta, sunnuntai-bluesista ja sellaisesta, kunnes tajusin, että minun on pitänyt kysyä jo monta viikkoa teiltä: mistä toivoisitte minun tulevana syksynä kirjoittavan?

Kirjoitustahtini on ollut koko vuoden vähän tavallista hitaampi, mutta palautumassa jälleen ennalleen ja olen inspiraatiota täynnä. Kuulisin kuitenkin mieluusti myös teidän vinkkinne kirjoituksenaiheiksi. Lisää retkijuttuja? Mistä aiheesta? Lisää kaupunkielämää? Sisustusta, astioita, designia, taidetta? Ehkä kahvilavinkkejä, reissukohteita, kotimaan matkahelmiä tai salapaikkoja omilta kotikulmilta? Ajatuksia vastuullisuudesta, ajatuksia elämästä? Mitä ehdottomasti, mitä ei missään nimessä?

Nyt saa siis toivoa ihan mitä tahansa!

Olisi kiva, jos oikeasti heittäisitte suoraan ideoita kommenttiboksiin, niin pystyisin listaamaan aiheita ja otsikoita ylös.

Lähiviikkoina olen kirjoittanut itselleni muistiin ainakin:

– Keliakia ja matkustaminen: miltä tuntuu reissaaminen ehdottoman gluteenittomuuden kanssa
– Retkiruoka: helppoja vinkkejä retkiolosuhteisiin
– Koulukiusaaminen
– Koti-ikävä: miten voi olla samaan aikaan rohkea reissulainen ja nyyhkyttävä ikävöijä?
– Lentolakkoa takana 1 vuosi ja 2 kuukautta: miltä tuntuu?
– Minusta tulee päivä päivältä enemmän vanhempani
– Äitini urapolku
– Päiväkirjapaljastuksia
– En halua enää haukkua kroppaani
– En tiedä mistään paljon, tiedän paljosta vähän
– Retkeilyvaatteet ja kerrospukeutuminen
– Kuinka sometyö erkaannuttaa osan ystävistäni tahtomattani kauemmaksi

Nyt on teidän vuoronne: mistä haluaisit lukea? Samalla saa antaa palautetta kaikesta muustakin, jos mielen päällä on, tai jos sinne samalla ilmestyy, jotakin.

-Henriikka

Kuvat Ylläkseltä siskon kanssa: Toni Eskelinen

Kun kamera ei rakasta (osa 12)

2
–
huumori

Herra, oletko se sinä?

Levottomilla perjantai-ajatuksilla on hyvä käynnistää viikonloppu. Kävin läpi epäonnistuneita kuvia kuluneiden kuukausien ajalta ja sopivat kyllä tämänhetkiseen olotilaan hyvin. Olen ihan vieterinä, ajatukset siellä sun täällä. Hyvä, että tulee viikonloppu.

Suosikikseni nousi yllä oleva taivashetki paratiisista, juuri kun olin haukannut kiellettyä hedelmää, tikkupullaa.

Tässäpä vajaat 20 rattoisaa, elämäniloista ja täydellisesti onnistunutta kuvaa kuvateksteineen. Nauttikaa.

”Hei, mun olkapäällä istuu joku!”

Meno päällä.

Ensimmäisen koulupäivän jännitys.

Päätön meno.

Suutelen itseäni suulle.

Heinähattu ja Vilttitossu.

Kohti ääretöntä…

…  ja sen yli!

Kujeilija

Vasen laitahyökkääjä

Suosikkiasia luonnossa: hammaskivi

Katson sineen taivaan.

Näkymätön pilli

”Hei poika! Älä ujostele.”

Soolo (Boheamin Rhapsody)

Ettei vaan olis hamppua.


Taalasmaan Ultsi harrastaa kulttuuria.

Kuvasarja on hyvä päättää viimeiseen otokseen, joka on otettu Kansallismuseon portailta ja jossa muistutan mukavasti puutarhatonttua. Oikeassa elämässä muistutan kyllä tällä hetkellä enemmänkin juuri Ulla Taalasmaata, jotenkin vauhko fiilis, tekisi mieli hölöttää ja pelleillä koko ajan. Täällä 40-nelilöisessä asunnossa onkin hyvä hääriä ja pyöriä kuin väkkärä.

Iloa viikonloppuun. Muistakaa pelleillä.

– Henriikka

Ps. Aiemmin julkaistut ”Kun kamera ei rakasta”-kirjoitukset: osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5, osa 6, osa 7, osa 8, osa 9, osa 10, osa 11

Viime viikon 37,2 työtuntiani

4
–
opiskeluTags: ,

Katsoin tänään työpöytääni, joka on myös ruokapöytäni ja pöytä kaikkeen muuhunkin, mihin pöytää nyt tarvitaan. Se näytti hulvattomalta. Katsokaa nyt! Pöydällä pötköttää muun muassa kumihanskat (sain ne eilen magneettikuvauksessa kuvausta hoitaneelta henkilöltä, jotta saan paremmin korvalävistykseni rullattua auki), deodorantti ja kuva vaginasta (Sen sain gynekologilta viime kerralla muistoksi. Kuvan avulla hän selitti minulle jotain juttuja, joita en vieläkään ihan muista tai ymmärrä.)

Kuvasta voi kuitenkin päätellä, että työsyksy on alkanut – hiphip hurraa! Se tuntuu kivalta.

Tämä syksy tuntuu erityisen kivalta. Viikko sitten kirjoitin siitä, että alan seuraamaan työaikaani ja rajaamaan työn ja vapaa-ajan ja niin olen ihan oikeasti tehnyt. Viime viikolla tunteja kertyi 37,2, mikä on hyvin lähellä viisipäiväisen työviikon tuntimäärää. Onnistuminen!

Aloitin työnseurannan yksinkertaisesti excelissä. Haluan nähdä työtunnit konkreettisesti listattuna ja sen myötä myös tajuta, milloin olen töissä ja milloin en (= suojella itseäni siltä, etten olisi aina). Äsken esimerkiksi tätä kirjoitusta aloittaessa ikään kuin ”kellokortitin itseni sisään” ja merkkasin tämän työajaksi: Työ: Sisälläntuotanto: blogiteksti. Aloitusaika: 12:52.

Kun sitten saan kirjoituksen valmiiksi, rustaan perään vielä keston minuuteissa. Olen tehnyt sellaisen hienon excelin, joka sitten automaattisesti minuuteista laskee päivän tuntien summaa ja muuntaa sen tunneiksi, ja päivittää viikkotyömäärän kokonaislukua.

Lisäksi seuraan taulukossa työpäivien aloitus- ja lopetusaikoja, jotta ne eivät aivat menisi holtittomiksi. Listaan myös yleisestä mielenkiinnosta työntekopaikat, sekä yleiset kommentit kustakin työsuorituksesta. Tiedän jo ensimmäisen seuratun viikon perusteella, että kello kahden aikaan olen tehoton ja levoton. Eli hmmmm, siis luultavasti aika pian.

Sen lisäksi, että haluaisin tehostaa työskentelyäni huomattavasti (miten sitä onkin vallan duracell, kun kirjaa kaiken ylös), haluan myös tietää tekemiseni. Haluan siis yksinkertaisesti nähdä mihin ja millä prosenttisuhteilla aikani oikein kuluu.

Siihen tein selkeän, karkean jaon. Työni (joka on siis bloggaaminen ja someammattilaisena toimiminen) on pääpiirteittäin jaettavissa seuraaviin kahdeksaan osa-alueisiin: sisältö, yleinen, seuraajayhteys, tapaamiset, tilaisuudet, raportointi, koulutus/ideointi ja virkistäytyminen. Nämä alueet pitävät sisällään seuraavaa:

Sisältö: itse sisällöntuotanto, eli kaikkein keskeisin asia kaikessa. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa blogitekstien kirjoittamista, Instagram-kuvien ja -storyjen päivittämistä, sekä kuvien ottamista, valintaa ja käsittelyä. Joskus käytän myös ulkopuolisia kuvaajia tai muita avustajia.

Yleinen: maileihin vastailu, tarjousten antaminen, aikatauluttaminen, muistilistojen tekeminen, yhteydenpito Asennemediaan (joka vastaa itseni lisäksi myynnistäni ja kampanjoistani)… Siis kaikenlainen, sekalainen homma, joka hoituu usein tietokoneella ja johon menee yllättävän reilusti aikaa.

Seuraajayhteys: Saan joka päivä noin 100 Instagramin yksityisviesteissä, joka on selkeästi vahvin vuorovaikutuskanavani. Pyrin vastaamaan jokaiselle ja usein viesteistä alkaa keskusteluita. Sen lisäksi kommentteja tulee instakuviin, blogijuttuihin, mailiin ja Facebookiin (joskaan viimeiseen enää hyvin vähän.) Vastaaminen ja keskustelu on parhaita asioita kaikessa, mutta vie aikaa.

Tapaamiset: Tapaamiset asiakkaiden tai mahdollisten asiakkaiden kanssa, tapaamiset Asennemedian tyyppien kanssa, tapaamiset valokuvaajien kanssa… kaikenmoisia tapaamisia ja palavereita mahtuu viikkoihin. Viime viikolla kävin lounaalla kahden asiakkaan kanssa, näin Asennemedian ihanaa Katjaa ja olin briefissä, joka koski podcastia, jonka nauhoituksissa olen tällä viikolla vieraana.

Tilaisuudet: Lanseeraustilaisuudet, keskustelupaneelit, kick offit, virkistyspäivät, avajaiset, tiedotustilaisuudet, somekinkerit… usein informatiiviset, toisinaan pelkästään viihteelliset. Tilaisuuksia riittäisi melkein joka päivälle, mutta keskimäärin osallistun noin 1–2 viikossa. Tällä viikolla olen menossa kolmeen: 1. Myssyfarmin ja Kyrö Distilleryn Myssy knitting and Kyrö Gin blending -iltatilaisuuten, Roosa Nauha -keräyksen käynnistykseen sekä KN Kati Niemi -myymälän avajaisiin. Ensi viikolla en luultavasti minnekään.

Raportointi: Tämän irrotin yleisestä sektorista omaksi osa-alueekseen, sillä tämä on yllättävän olennainen ja iso osa kaikkea. Asennemedia hoitaa osan yhteistyökumppanuuksistani ja silloin he ottavat kokonaispalkkiosta myös suuren osa – näin ollen he tietysti hoitavat myös paljon: myynnin, yhteydenpidon, aikataulutuksen, raportoinnin… Oma myymissäni yhteistyökokonaisuuksissa hoidan tietysti tämän kaiken itse. Aina kaupallisen yhteistyön päätteeksi koostan tuloksista näkyvyys- ja tulosraportin.

Koulutus/ideointi: Haluaisin kehittyä koko ajan työssäni ja tietää alasta (ja muista aloista ja maailmasta ylipäänsä) koko ajan lisää, joten haluaisin löytää työajastani aikaa myös koulutukseen ja ideointiin. Koulutukseksi voi tietenkin laskea omatoimisen opiskelun tai koulutustilaisuudet, ideointi voi olla esimerkiksi kokopäiväiset workshopit kvartaaleittain tai lyhyemmät pätkät, esimerkiksi perjantai-iltapäivisin, kun aivot alkavat jo muuten sumentua. Lähiviikkojen ideointi on liittynyt podcastiin, jota pyörittelen kovasti mielessäni, mutta myös yleisesti työnohjauksellisiin asioihin.

Virkistäytyminen: Tavoitteeni olisi, että ainakin yksi työtunti viikossa olisi silkkaa virkistäytymistä varten. Vaikka juoksulenkkiin, joogaan, lukuhetkeen tai kahvitteluun ystävän kanssa. Sen lisäksi haluaisin pitää itse itseni kanssa (ehkä välillä kutsuen muistakin mukaan) aina kahdesti vuodessa virkistyspäivät. Haluan olla hyvä työnantaja!

Miten tunnit ensimmäisellä seuratulla viikolla jakautuivat? No, seuraavasti:

Sisältö 18,7
Yleinen 11,1
Tapaamiset 4,6
Raportointi 1,9
Seuraajayhteys 0,9
Tilaisuudet 0
Koulutus/ideointi 0
Virkistäytyminen 0

Yhteensä 37,2 tuntia

Tuntimäärällisesti viikko oli onnistunut, vaikka tähtäänkin vähän pidemmällä aikavälillä saamaan työtuntini neljään työpäivään viikossa.

Huomioitavaa on, että esimerkiksi seuraajayhteys-kohta on vähän hämäävä, sillä vastailen välillä myös nopeissa väleissä, matkoilla ynnä muualla kommentteihin, jolloin ne eivät jää mihinkään näkyviin. Siinäkin, niin kuin monessa, olisi kyllä hyvä muistaa, että tehokkaampaa ja mukavampaa olisi rajata aika, jolloin oikeasti keskittyy ja miettii vastauksiaan kunnolla.

Viikonloppuna tein yhteensä kymmenen tuntia töitä, vaikka lauantaina ja sunnuntain piti olla vapaat. Jotenkin vain havahduin perjantaina siihen, etten yksinkertaisesti ehdi kaikkea viikon hommaa arkipäivinä. En ole tottunut siihen, että minulla on viikonloput. Tähän pitää siis vielä panostaa kunnolla: ylipäänsä sellaiseen suunnitelmallisuuteen, etten voi ruveta mahdollisia viikonloppujuttuja rustaamaan kasaan vasta perjantaina neljän maissa, vaan hommat pitää ripotella myös aiemmille päiville.

Huh! Olipahan sepostus taas. Minulle käy usein niin, että aloitan kirjoittamaan blogijuttua ja arvioin, että tämähän on sellainen vartin mittainen nopea heitto interwebbiin. Kahden tunnin päästä ihmettelen, kun ei ole vieläkään valmista ja kuinka olen kahminut juttuun vaikka minkälaista asiaa, jota en alunperin ajatellut. En ehkä näe sitä ongelmallisena muuten kuin ajankäytön suhteen, mutta ehkä tässäkin kohtaa olisi hyvä vähän suunnitella tai olla ainakin realistisempi.

Mutta arvatkaa, mistä olen kaikkein ylpeä? Siitä, että puhelin on pysynyt parkissaan ja somet kiinni työajan ulkopuolella. On ollut niin rentouttavaa, kun olen laittanut ilmoitukset pois päältä ja näin vapaa-ajalla ainoat puhelimen piipatukset ovat soittoja tai viestejä ystäviltä. Kyllähän minä heille haluan olla läsnä, ei ole tarkoitus eristäytyä mihinkään korsuun aina työpäivän jälkeen. Näin ollen kaikki vapaa-ajalla ilmoille tulleet piipitykset ovat myös niitä läheisten viestejä, eli ilahduttavat aina.

Ja mitä seuraavaksi? Jatkan samaan malliin ja lisään joukkoon koulutusta, ideointia ja virkistäytymistäkin. Ja siirrän taas somekanavat uuteen paikkaan puhelimellani, jotta aivoni ja sormeni yhteistyö ei automatisoidu idioottimaiseksi, niin kuin nyt on taas jo viikossa käynyt.

-Henriikka

Syksyn voimalla koko keho kuosiin: Flora Siberica -luonnonkosmetiikka

2
–
kosmetiikka, yhteistyöTags: , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: Natura Siberica

Palasin viikko sitten Suomeen (hauskaa, kuinka käytän tätä kolmen viikon reissuani jonain ”jälkeen Kristuksen” -tyyppisenä aikamääreenä…) ja olen ollut yllättävän ison osan viikosta metsässä. Lähinnä sienten takia, mutta myös siksi, että voin siellä hyvin – eikä näitä kahta onneksi tarvitse edes erottaa toisistaan.

Syksyssä on mieletöntä voimaa, uuden alun tuntua ja energiaa ruskanväreissä. Syksy on lempivuodenaikani. Maanantaina aloitin elämän työaikojen kanssa ja se on alkanut tosi hyvin ja tuntunut hyvältä.

Torstaina kävin kampaajalla ja sen lisäksi, että iloitsin kampaajani näkemisestä, laitettiin myös hiuksia vähän uuteen uskoon. Ajattelin, että olisi kiva saada taas oma väri päähän, ja siksi koko pituuteen laitettiinkin uusi sävy: aika näyttää kuinka hyvin se osui kokonaisuudessaan tyveni väriin. Minusta se näyttää ainakin raikkaalta ja hyvältä. Maanläheiseltä.

Ylipäänsä aion keskittyä koko syksyn hyvinvointiin: niin mielen, kehon kuin vaikka hiustenkin.

Samaa sanoi torstaina Elina-kampaajani kuin olen huomannut itsekin: eräopasvuosi teki kyllä ihmeitä mielelläni, mutta on ajanut ihoni ja erityisesti hiukseni melkoiseen shokkitilaan. Taas leikattiin 10 senttiä latvoista, jotka eivät tuntuneet enää hiuksilta lainkaan, vaan enemmänkin joltain kuivahtaneelta purukuminauhalta.

Iho keräsi reissusta ja kesästä D-vitamiinia itseensä, mutta kääntöpuolena kaikesta jäi vähän pintakuiva sekä merivedestä ja erilaisista sääolosuhteista kärsinyt (=nauttinut) iho. Kun ihokeliakiaoireet räjähtivät vielä päälle reilin ja keski-Euroopan ”ei-ihan-niin-tarkan” gluteenittomuuden myötä, olin kokonaisuudessa hyvän pintaremontin tarpeessa.

Onneksi syksy tuo mukanaan myös motivaation kaikkeen uuteen. Toisin kuin kesällä, nyt on oikeasti sellainen olo, että jaksaa pitää hiusmaskeja päässä ja rasvata jopa sääriäkin. Ja että on ylipäänsä niin paljon kotiaikaa, että juuri hoidetut jalat voi sujauttaa villasukkiin ja nauttia kupillisen kaakaota. Tai vaikka käydä nukkumaan, jos aika ei riitä mihinkään noin romanttiseen.

Alla olevassa kuvassa on Natura Siberican luonnonkosmeettinen tyrnivoide, joka on syksyn suosikkituotteeni vartalolle. Ihoni sai varsinkin Kroatiassa reilusti aurinkoa, mutta rasvaus jäi reissun päällä vähäiseksi. Kotona laiskuus kostautui, kun jalat alkoivat rapista syksyn tieltä. Nyt olen lotrannut kunnolla. Jotenkin tyrni on minulle erityisen tärkeä marja, voimakas ja itsepäinen, täynnä vitamiinia. Voide imeytyy nopeasti, ja on sopivan kevyttä mutta kuitenkin täyteläistä.

Tyrnivoiteen rinnalla syksyn tuntua on alla olevan kuvan suihkugeeleissä, jo aikaisin keväällä erinomaisiksi todetuissa: minttu ja villivadelma ovat tuoksuina sellaisia, että suihkuhetkistä jää ihana olo. Luonnonkosmetiikan vahvatkaan tuoksut eivät ole koskaan ärsyttäneet hajuherkkää nenääni, mutta nämä eivät ole sellaisia megavahvoja muutenkaan.

Näissäkin nimenomaan raaka-aineet ovat sellaisia, jotka vetoavat. Siperialainen vadelma ja minttu ovat raikkaita ja luonnollisia. Natura Siberican kaikki raaka-aineet tulevat Siperiasta, jonka kasvisto on hyvin monimuotoista ja täynnä terveydellisiä hyötyjä ja pohjoisen luonnon tehoa. Siperia on itselleni sellainen voimasana, niin kuin aiemmin keväällä jo kirjoitin kirjoituksessani. Pelkkä Siperia-sana saa jotenkin hereille. Tutkimaton, villi, kaukainen Siperia. Vau.

Nämä tuotteet ovat Natura Siberican sarjasta nimeltä Flora Siberica. Flora Siberica on kokonaisuudessaan pelkkää sertifioitua luonnonkosmetiikkaa, minkä vuoksi se on myös itselleni tärkeä sarja.

Sarjassa on vartalon- ja hiustenhoitotuotteita. Jokainen tuote on valmistettu pohjautuen yhteen siperialaiseen kasviin, esimerkiksi C-vitamiineja sisältävään horsmaan, hiusten hyvinvointiin eteerisillä öljyillä ja antioksidanteillaan vaikuttavaan ruusunjuureen ja kamomillaan, luonnollisten happojen varastoon.

Sen lisäksi, että sarja on toimiva, se on myös hinnoiltaan kilpailukykyinen: tuotteiden hintahaarukka on about 7–13 euroa putelilta, ja itse asiassa syyskuun ajan Stockmannilla on -20%-tarjous kaikista Natura Siberican tuotteista: esimerkiksi mainitsemalleni tyrnivoiteelle jää hintaa vajaa 8 euroa ja suihkugeeleillekin vain reilu 6 euroa.

Uudensävyisten hiusten lisäksi minulla on myös uusivanha villapaita. Mätsää aika hyvin hiuksiin myös sekä syksyn teemaan, hyvinvointiin. Aion laittaa hyvinvointiin kaikkeni: kaiken, minkä pystyn. Se tuntuu mukavalta, kun voin jo nyt tosi hyvin. On kiva ajatus, ettei tarvitse aloittaa kuopasta, paitsi ehkä hiusten ja ihon hyvinvoinnin suhteen. Sori sori, niitä olen tainnut taas kerran laiminlyödä.

Meillä oli mainio keskustelu Elinan kanssa kampaajalla:

E: ”Ethän sä nyt tänä vuonna ole enää ihan niin paljon metsässä?”
H: ”En usko.”
E: ”No mutta sittenhän sulla on paljon aikaa keskittyä hiuksiin!”
H: *iloinen repeäminen

Kiteytyksenä siis kerron, että aion kyllä taas kesän jäljiltä panostaa kunnolla, mutta en edelleenkään näe itseni levittelemässä itseeni päivittäin erilaisia vartalovoiteita ja kuorintatuotteita. Niinpä ajattelin laittaa tavoitteet taas sellaisiin kohtuullisiin, terveellisiin arkirutiineihin: sellaisiin niin kuin säärten rasvaaminen kaakaota juoden.

-Henriikka

Frantsilan Hyvän Olon Keskus: esteettinen täyslepoloma

kommentoi
–
matkustus, sisko, yhteistyöTags: , , , , , ,

Kaupallinen yhteistyö: PR-matka

Pikkusiskoni muutti vähintään vuodeksi kanssani eri kaupunkiin. Ihan hyvin mahdollista, ettemme tule enää koskaan asumaan samalla paikkakunnalla, minkä oikeastaan ymmärrän juuri nyt, tätä kirjoittaessani. Apua! Kelle nyt soitan paniikkihetkellä: ”voitko tulla tänne, heti?”

Samalla kun olen miettinyt siskoani tänään, on mieleeni tullut viime kesän yhteiset reissut. Saimme ennätyksellisen paljon yhteisiä päiviä menneen kesän aikana. Oli ainakin folk-festivaalit Viljandissa, yöttömien öiden rippeitä Ylläksellä ja sitten tällainenkin, kahden päivän täyslepoloma Frantsilan Hyvän Olon Keskuksella Hämeenkyrössä.

Selailin tänään näitä kuvia läpi, ja koska niissä oli niin hyviä tunnelmia käsillä, laitan nipun tännekin. Ja vähän senkin vuoksi, että sisko huitelee jossain vuoristomaisemissa, ja on vähän ikävä.

Moni teistäkin tuntee ”Frantsila”-sanan varmasti kosmetiikkapurnukoiden kyljestä. Itsekin olen hehkuttanut Frantsilan luonnonkosmetiikkaa (muun muassa ruusuistä kasvoöljyä!) useat kerrat lähivuosien aikana.

En kuitenkaan tiedä kuinka moni tietää tuotteiden taustatarinan ja historian: Frantsilan luomuyrttitilan toiminta alkoi jo vuonna 1981 Hämeenkyrössä, noin 300 vuotta vanhalla sukutilalla. Nykyisin ne samaiset rakennukset ovat toimineet jo pitkään Frantsilan Hyvän Olon Keskuksena, jonne nyt suuntasimme ensi kertaa. Olin jo useamman vuoden ajatellut käydä, mutta vihdoin löysin itseni perille.

Hämeenkyrö on Tampereen lähellä, lyhyen bussimatkan päässä (noin 40 km). Bussipysäkiltä on vielä 4 kilometriä perille, jonka voi taittaa jalan tai taksilla. Me aloitimme paikkaan tutustumisen kuitenkin ihan bussipysäkin läheltä, Hämeenkyrön suosituimmasta matkakohteesta: Ravintola Kehäkukka palvelee kauniissa vanhassa, vuonna 1875 rakennetussa koulurakennuksessa. Se toimii kahvilana, talonpoikaistyyliin sisustettuna kasvisravintolana sekä yrtti- ja lahjatavaramyymälänä.

Ihana nippelitieto: kuulemma ennen pelkästään naisilla täyttynyt kasvisravintola on saanut erityisesti viimeisen vuoden aikana hurjan paljon klassisia ”minähän syön lihaa, eikä kukaan sitä minulta kiellä” -miesasiakkaita.

Oli lempeää saapua Hyvän Olon Keskukselle.

Kävimme ensin lähistöllä ihailemassa kaikkialla kasvavaa luontoa ja Frantsilan yrttiviljelmiä. Kasvihuoneessa roikkui rypäleitä, ja kehäkukat kukkivat oransseina. Oli alkukesä ja kukkien loiston aikaa. Emme suoraan sanoen ole kumpikaan mitään puutarhatalouden hortonomeja, mutta ihailemme luontoa sen moninaisuudessaan. Ympärillä olevasta, kasvavasta maailmasta tulee mukava olo.

Sitten majoituimme yläkerran suloiseen huoneeseemme. Meneillään oli pari viikonloppukurssia, joiden osallistujien lisäksi olimme ainoat mestoilla majailevat ja pyörivät, minkä vuoksi tuntui välillä siltä kuin olisi vähän tiellä ja väärässä paikassa. Mutta kun tiesi, ettei ollut, niin se ei sinänsä haitannut. Kävimme alakerran pienessä putiikissa ihailemassa kaikkea ja pihan aitassa tuoksuttelemassa eteeristen öljyjen valtavaa kirjoa (appelsiini, aina yhtä ihana tuoksu).

Otimme illan rauhassa. Tai no, koko kaksi päivää. Lojuimme, annoimme ajatusten virtailla. Kirjoitin päiväkirjaa, Roosaliinalla oli kesken maailmanhistorian suurhallitsijoiden vaimojen elämäntarinoista kertova kirja.

Illalla söimme hyvin, minkä jälkeen hipsimme pihasaunalle, Hyvän Olon yrttisaunaan.

Luulen, että sauna oli koko minireissumme paras osio. Teimme yrttikylvyt jaloillemme ja levitimme kasvonaamiot kasvoille. Olimme tuoneet iltaa varten mukanamme ruusulimua, jota nyt kippistelimme ulkoterassilla metallisista kupeista hupsuissa saunahatuissamme. Löylyt oli hyvät, ja kukkakuvioinen aamutakkini kuin luotu miljöösen.

Jotenkin rakastan tätä alla olevaa kuvaa. Olen siinä niin tyyni ja tyytyväinen.

Rakastan tätä yllä olevaa kuvaakin. Vaikka näytänkin huomattavan känniseltä, mitä en toki ole, näytämme niin onnellisilta. Saunan jälkeen en ole koskaan vielä ajatellut, että eipä olisi pitänyt saunoa.

Hei hei hei yhden jutun unohdin muuten mainita!  Saunaa ennen olimme hemmotteluhoidoissa. Roosaliina hykerteli päähieronnassa, ja minä sen sijaan olin elämäni ensikertaa vyöhyketerapiassa. Olen hoitojen suhteen melkoinen skeptikko, mutta lähdin tietysti pötköttelemään ja nauttimaan hoidosta uteliaana ja avoimin mielin. Hoidon jälkeen totesin, että kokeilen samaa mieluusti uudestaankin. Ei mitäääääään maailman hajua, miten homma oikein yksityiskohtaisesti toimii, mutta tuli sellainen olo, että ehkä se todella toimii.

Heräsimme pitkien unien jälkeen aamu-uinnille. Onneksi olimme päättäneet asian jo edellispäivänä, sillä muuten olisimme varmaan jääneet peiton alle lämpimään aamiaiseen saakka.

Lyhyen kävelymatkan päässä oli yleinen ranta, josta pääsi pulahtamaan. Tällä hetkellä tuntuu uskomattomalta katsoa tällaisia kesäkuvia ja -hetkiä ja muistaa, miltä mukavan viileältä vesi tuntui iholla. Suomen kesä on kyllä ihan ihmeellinen, enkä tiedä parempaa tapaa aloittaa kesäpäivää kuin järvi ja sen jälkeen rauhallinen aamiainen.

Siinähän se päivä kului, pihakeinussa rötköttäen, lukien ja kirjoittaen. Juttelimme niitä sun näitä, mutta lähinnä olimme.  Makasimme nurmella, ihailimme pihan kasvua, seurailimme sivusta kurssilaisten kahvitaukoja ja -keskusteluita puutarhassa ja jaoimme elämää.

Yhtä outo, kun on ajatus aamu-uinneista kesäisenä päivänä, on ajatus siitä, että on voinut maata lyhythihaisessa mekossa vihreällä nurmella unen ja valveilla olon rajamailla palematta. Roosaliina pyrki auringonpaisteen alle, itse siirryin varjon mukana ja tuskastuin kuumuudesta, joka oli silloin vahvasti läsnä pihahetkissämme.

Luulen, että näytimme aika söpöiltä siellä pihamaalla, sisaret heinähattujen alla.

Hyvin harvoin teen yhtä vähän mitään. Mietimme itse asiassa jälkikäteen molemmat, että voi kyllä olla, että kumpikin meistä rentoutuu ja rauhoittuu vielä paremmin, kun on vähän aktiivisempi. Fyysinen ponnistelu auttaa meitä henkisen hyvinvoinnin saavuttamisessa. Maastopyörälenkin jälkeinen sauna on yhä parempi sauna, ja hyvän treenin jälkeen uni tulee spesiaalihyvin. Kun keho on käytössä ja koko ihminen aktiivisena, ei muuta pysty edes ajattelemaan. Kun taas lötköttelen ja olen tekemätön, lähtee ajatus helposti harhailemaan.

Frantsilan Hyvän Olon Keskus ei ole mikään aktiivilomailijan paratiisi, mutta sopii täydellisesti rauhaa rakastavalle rösöromanttisen estetiikan ihailijalle. Kirjahyllyt pursuavat yrtteilyyn ja luonnolliseen hyvinvointiin liittyvää kirjallisuutta, ja tekemistä ja ryhmähenkeä enemmän kaipaavat voivat ilmoittautua alati pyöriville kursseille. Ehkä olimme levottomine jalkoinemme vähän outolinnut kaikkien kurssilaisten keskellä, mutta onneksi kukin saa olla keskuksella ihan oma itsensä.

Bussi kuljetti meidät kahden kauniin päivän jälkeen kotiin. Olimme niin rentoutuneet. Sisaren kanssa on maailman helpoin olla reissun päällä, ja kesä-Suomessa on miljoona ihanaa paikkaa.

Eikä pidä unohtaa, että useat näistä paikoista ovat yhä valideja kesän ulkopuolellakin. Helposti sitä jämähtää ajatukseen, että vain yöttömien öiden aikaan kotimaan matkailu on kukassaan, mutta pyhpah Suomi on helmi marraskuun usvilla, kaamoksen kannattelemana ja huhtikuisen sössölumen siivittämänäkin.

Frantsilaan palaan mielelläni, kun kaipaan pientä hermolomaa. Totaalibreikkiä kaikesta.

-Henriikka

Lempeyttä ja selkeitä rajoja: kohti järkevämpää (työ)elämää

5
–
opiskelu

Olen ollut väsynyt ainakin vuodesta 2017 saakka. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutten kuitenkaan ole ollut voimilta aivan oma itseni.

Vihdoin, vihdoin tuntuu siltä, että olen tosi jees, voin tosi hyvin. Ja tällaisena haluan mieluusti pysyäkin ja tulla vielä energisemmäksi, voida vielä paremmin.

Sen vuoksi, rakkaudestani itseeni, olen päättänyt asettaa itselleni rajoja työelämään, joka on jo useita vuosia haalinut elämästäni melkoisen palan. Tai no, rehellisyyden nimessä miltei kaiken.

Luulin, että vain tylsät asiat voivat uuvuttaa, mutta voi, miten väärässä olinkaan. Väsyin nimenomaan kaikesta kivasta: reissuista, ihmissuhteista ja niiden määrästä, ihanasta työstäni.

Uupumus on siitäkin petollinen, että se saattaa huomaamatta kertyä ja näyttää voimansa vasta jälkikäteen. Vuosi 2017 ja alkuvuosi 2018 olivat vauhdin kannalta itselleni ihan kajahtaneita, mutta en minä niitä velkoja samantien maksanut, vaan vasta jälkikäteen. Silloinhan mietin, että kyllähän nämä mahtuvat vielä kalenteriini. Hyvänen aika, mikä selitys sekin on! Ikään kuin kalenterin kannattaisi olla ihan täynnä.

Oli Luojan lykky päätyä vuodeksi metsään ja tajuta, että nyt on aika jarruttaa. Että nyt on viimeisiä hetkiä rauhoittua, jos en halua tavalliselle työelämälle totaalistoppia, jos haluan mieleni ja kroppani pysyvän perässä.

Kukaan ei ole koskaan vaatinut minua tekemään näin paljon töitä. Olen tehnyt itse, koska olen nauttinut työnteosta. Onhan blogin kirjoittaminen ja somehommat äärimmäisen mielenkiintoista ja etuoikeutettua työtä.

Senkin vuoksi väsymys on kertynyt kavalasti. En ole malttanut olla tekemättä hommia. Viikonloppuisin on ollut ihana napata läppäri kouraan ja tehdä vähän töitä, iltaisin on ollut ihana viipyä tarjousten teon tai hyvin sujuvan kirjoitushomman kanssa. Työ on ollut kiva pakopaikkakin, syy olla osallistumatta. Olen joustanut perheajasta, ystävyyssuhteista ja erityisesti omasta vapaa-ajastani, jotta tekisin työni mahdollisimman hyvin ja sydämellä. Olen ollut läsnä ja antanut valtavasti itsestäni. Olen saanut työssäni onnistumisen kokemuksia, flow-tilan ja olon, että kehityn nopeasti ja suuria harppauksia.

Kahdeksan vuoden jälkeen huomaan, että kustannukset ovat olleet vähän liian suuret. Olen ollut voimaton, usein huono perheenjäsen ja usein myös huono ystävä. Minusta on tullut vähän työriippuvainen. Ömh… okei, paljon.

Olen kevään ja kesän miettinyt, miten lähtisin edistämään hyvinvointiani, miten pitäisi itseni tolpillani tulevaisuudessa. Olen miettinyt tapoja ja rajoja, mikä toimii ja missä mättää. Mikä minua on väsyttänyt ja mikä on toisaalta pitänyt energiaa yllä? Päätin antaa itselleni myös pienen siirtymäajan ja aloitin kunnolla uusien sääntöjeni kokeilun vasta tänään, palattuani reissulta.

Millaisia rajat sitten ovat?

Työaika. Haluan rajata työn ja vapaa-aikan selkeämmin kuin ennen. Se ei ole vaikea tehtävä, sillä tähän mennessä en ole rajannut sitä mitenkään. Aloitin tänään työajan seurannan, mikä toivottavasti auttaa hahmottamaan mitä teen ja kuinka kauan. Yritän tehdä maksimissaan 7–8 tuntia töitä arkipäivisin, mieluiten alkaen heti aamusta, mutta ajat voivat joustaa. Jos joskus viikonloppuisin on tehtävä töitä, otan vapaata viikolta. Siis periaatteessa todella, todella yksinkertaista, mutta käytäntö on ollut minulle aina äärimmäisen vaikeaa. Työajan rajaaminen tuo ihan taatusti työhön myös tehokkuutta, joten työmäärä voi luullakseni pysyä melkein samana, mutta on vain järkevämmässä paketissa.

Työhön liittyvät somet ja sähköposti kiinni töiden jälkeen. Olen some- ja puhelinkoukussa. Se ällöttää. Tästedes aion olla pois vapaa-ajallani mailista sekä niistä somekanavista, joissa myös työni ovat. Puhelinta aion toki käyttää, sillä otanhan sillä varmasti kuvia ynnä muuta, mutta esimerkiksi kommentteihin vastailu, Instagram-kuvien ja -stoorien julkaisu ja sähköposteihin vastailu jää rajatulle työajalle. On sinänsä kiva tietää jo nyt, että tämä tuskin häiritsee yhtään ketään. Kukaanhan ei muutenkaan oleta minun vastailevan heti tai olevan aina langoilla.

Puhelin parkkiin. Aion myös kokeilla, paranisiko vapaa-aikani läsnäolon taso, jos pitäisin puhelintani kotona aina tietyssä paikassa, jonne voin sitten fyysisesti siirtyä, jos puhelin soi tai jos haluan laittaa viestiä. Luulen, oikeastaan jo tiedän, että tulen hahmottamaan niin paljon paremmin sen, minkälaista turhaa vilkuilua ja selailua puhelimella tulee tehtyä. Samankaltaisesti haluan pitää myös puhelimen taskussa, kun olen läheisten kanssa.

Nämähän ovat äärimmäisen yksinkertaisia asioita, selkeitä rajoja. Mutta aika näyttää, miten helppoa tällaisten sääntöjen käytäntöön vieminen on. Jännittää kyllä nähdä, miten onnistun ja millaisia tulokset ovat. Päivän perusteella on vielä vaikea lähteä arvioimaan mitään.

Haluan ottaa rajani tosissani, mutta en kaipaa sellaista elämää, jossa vapaa-ajalla ei saisi puhua töistä tai välillä joustaa rajoissa. Bloggaajan työ menee väkisinkin vapaa-ajan kanssa sekaisin, sillä sieltähän se kiinnostavin sisältökin kumpuaa. Mutta tällaiset rajat ovat suojaksi itselleni ja toisaalta sille, että pysyisin täyspäisenä, jotta pystyn jakamaan niitä tarinoita ja jotta juttujen taso ei laskisi omien energiatasojeni mukana. Olen ihan riittämiin kirjoittanut väsymyksestä ja kiireestä, eikä se pidemmän päälle ole kovin mielenkiintoinen aihe kenellekkään.

Rakkautta ja rajoja. Itsensä hoitohan on kuin klassinen lastenhoidon ohjenuora.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

1 2 3 4 5 … 7