Yhdessä syömisen voittaa vain pussailu, jos sekään

Kaupallinen yhteistyö: Arabia & Asennemedia

Olen kutsunut tänä vuonna kotiini syömään enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin. Kovin tutuksi käyneen lankkupöydän ääreen ovat istahtaneet niin vanhat ystävät, uudet tuttavuudet kuin perheenjäsenetkin. Joskus (usein) ollaan rentoiltu ja syöty sohvalta käsin, muutaman kerran raahattu tarjoiltavat jopa sänkyyn.

Viime viikonloppuna kutsuimme vanhempani ja siskoni meille joulujuhlien viettoon. Vietämme tänä vuonna kaikki joulunpyhät erossa ensimmäistä kertaa ikinä, minkä vuoksi halusimme pitää omat joulut ennakkoon yhdessä.

Ei ole paljon yhdessä syömistä voittanutta. Onko mitään? Ehkä pussailu, jos sekään.

Mikä on sitten saanut meidät kutsumaan ruoan äärelle ihmisiä enemmän kuin ikinä? Selkeitä syitä on luullakseni kolme:

1. Pidämme kodistamme. Nautimme olla täällä. Vaikka olemme aina kestinneet mielellämme, on se monin verroin nautinnollisempaa, kun omasta kodistaan pitää ihan oikeasti.

2. Riman alentaminen. Joskus luulin, että aina pitää leipoa itse, aina pitää loihtia jotain vaikeaa. Nykyisin saatan hyvinkin panostaa kattaukseen, mutta hakea ruoat valmiina. Tai keittää pelkät puurot ja tarjoilla jälkkäriksi jäätelöä. Tai olla tarjoamatta jälkkäriä.

Joskus on tietysti ihanaa valmistaa jotain pitkän kaavan kautta, mutta esimerkiksi tänä vuonna sellaista en ole tainnut tehdä kertaakaan. Eikä kukaan vieras ole nyrpistellyt nenäänsä ihmettelen, että tällaistako vain?

3. Vakaa päätös. Kirjoitin tammikuussa päätöksestäni syödä tänä vuonna enemmän yhdessä ja niin olen tehnyt. Ja se on kyllä jotain, minkä haluan säilyttää tulevallekin ja tulevillekin vuosille.

Näissä pikkujouluissa oli tarjolla joulupuuroa, Jannen hellin ottein punaisesta maidosta hartaasti keittelemää. En tiedä saanko Tansaniassa riisipuuroa, joten piti varmuudeksi nauttia kunnon satsi etukäteen. Manteli sujautettiin puuron sekaan, mutta lopulta sitä ei löytänyt kukaan. En tiedä kuka hotki annoksensa sellaisella tahdilla, että mantelimöntti on jäänyt huomiotta.

Jälkiruoaksi oli sekalainen setti kaapista löydettyjä ja kaupan antimilla täydennettyjä juustoja, keksejä, hedelmiä ja pähkinöitä. Kävimmme aina välillä sohvalla pötköttämässä ja juttelimme vähän, jonka jälkeen jaksoi taas maistaa jotain lisää.

Kattauksessa luotin punaisen joulutähden rinnalla pelkkään valkoiseen. Arabian 24h-sarjan kupit, kulhot ja lautaset sopivat erinomaisesti joulukauttaukseen. Silitin jopa pöytäliinankin joulun kunniaksi.

On aina kiinnostavaa ja vähän hurjaa miettiä kulunutta vuotta. Olen Arabian yhteistyöbloggaajana rakennellut jos jonkinmoisia kattauksia vuoden mittaan:

Tammikuussa maisteltiin raakakakkuja ja jaettiin salaisuuksia kynttilöiden valossa. Helmikuun Paratiisi-kakkutikkarit olivat aivan käsittämättömän hienot. Maaliskuussa yhteinen aamiainen syötiin nostalgisessa, tunnelmallisessa pikajunassa. Huhtikuussa istuttiin kauniin nyyttäripöydän ääreen. Toukokuussa iso aamiainen syötiin sängyssä. Kesäkuussa oli alkukesän vihreää ja ihana piknik Vanhankaupunginkoskella. Heinäkuussa lettukestejä vietettiin mummin ja vaarin vanhalla mökillä. Elokuussa kippistettiin uudelle työpaikalle auringonkukkien keskellä. Syyskuussa herkuteltiin sisarusten kesken. Lokakuun puurobaari hymyilyttää vieläkin. Marraskuussa punottiin juonia ja istuttiin ensitreffejä kaasoporukalla. Ja nyt istutaan jo joulua odottaen.

Huh, mikä vuosi. Sanomattakin selvää, miten paljon olen nauttinut niin kattamisesta ja kauniista astioista, kuin näistä kaikista yllämainituista hetkistä.

Pikkujoulut saivat arvoisensa lopun, kun Janne ja isä päättivät asentaa valkoisen telkkarimme seinälle. Siinä he ähersivät lattialla, kun naisväki keskusteli niitä näitä ja hekotteli olemattomiin partoihinsa miesten innokkaalle väsäämiselle. Lopulta suuntasimme kaikki yhteisvoimin rautakauppaan hakemaan pidempiä ruuveja projektin loppuunviemiseksi.

Onnistuneet pikkujoulut siis. Vaikka kyllä minä tietysti vähän kaihoisasti mietin kotijouluakin. Onneksi sen ehtii kokea taas ensi vuonna. Ja vaikka sitä seuraavanakin.

-Henriikka

Kauhee ähellys

Vuoden viimeisiä viikkoja viedään. Tiedättekö siihen niin monille olennaisesti kuuluvan ”kauheen ähellyksen”? Yritetään saada asioita valmiiksi, niitä kaikkia asioita, jotka pitäisi. Asiat eivät ole usein millään tavalla liitoksissaan eivätkä keskenään yhtä merkityksellisiä, niitä yhdistää vain oma halu saada ne pois to do -listalta.

Soppaan heitetään vielä pikkujoulut ja isommat joulut, kaikki jouluiset kinkerit, hipat ja riennot. Joihinkin tahtoo hanakasti mennä, joihinkin on pakko mennä, joihinkin olisi hyvä mennä. Tämän kaiken päälle joku ehtii vielä hankkia jotain joululahjojakin, miettiä jouluruokiakin, punnita uuden vuoden suunnitelmiakin.

Tänään vein kompostiin ensimmäisen satsin synttärikukkia. Poimin ensimmäisen kuvan valtavasta kimpusta ohdakkeet ja eukalyptukset jäljelle, ja pistin jo kuolleet ja kuihtuneet pois. Oranssi lilja oli jo alkanut tiputtaa lehtiään, ja ruusussa ei ollut enää eloa. (Se näytti tosin kauniilta kuivanakin.)

Syntymäpäiviä vietettiin yli viikko sitten, ja sen jälkeen on ollutkin sitä yllämainittua ähellystä enemmän kuin tarpeeksi. Vasta tänään huomasin kukkien nykyisen kunnonkin. On erikoista kun keskenään sekoittuu kaikki pakollinen ja vapaaehtoinen, superihana ja pakkopulla. Tähtäimessä on vain saada kaikki valmiiksi – eikä oikeastaan edes niin tarkkaa tietoa siitä, mitä se kaikki on.

Viikonpäivät menevät päässäni iloisesti sekaisin. Sunnuntai saattaa hyvinkin tuntua keskiviikolta, maanantai perjantailta. Nytkin piti hetki miettiä, että mikäs päivä se tämä edes on. (Tiistaihan se!)

Omalla kohdallani ähellyksen tuntua lisää tietysti se, että lähden jo maanantaina reissuun ja viivyn Tansanian tantereella aina uuden vuoden yli. Viikko aikaa vähemmän suhata.

Tunnen niin suurta kiitollisuutta, että olemme päättäneet perheiden kanssa tänä vuonna pitää lahjattomat joulut. Yleensähän olen hoitanut lahjahommat viimeisellä viikolla ja tänä vuonna sitä viikkoa ei ikään kuin ole. Huh.

Mites teillä? Tunnistitteko kuvauksen ja oireet? Kuka muu suhaa ja säätää ansiokkaasti vuoden viimeisten viikkojen kunniaksi?

Onneksi ei tarvitse rumassa kodissa pyöriä, sillä niin kuin kuvasta näkyy, synttärikukat laittoivat miljöön ihan uusiksi. Miten nerokkaita ystäviä ovatkaan sellaiset, jotka tuovat kukkapaketeissa lahjaksi muun muassa puuvillanoksia ja huonekuusia!

Tsemppiä ehkä kiireisiin, ehkä hämmentäviin vuodenlopetusviikkoihin.

-Henriikka

Vuodesta 2018 tulee itselleni Suomi-matkailun vuosi

Kaupallinen yhteistyö: Työ- ja elinkeinoministeriö, Lomahaaste

Olen kokenut hyvin usein huonoa omatuntoa siitä, etten ole matkustanut tänä vuonna riittävästi Suomen rajojen sisäpuolella. Olen kyllä viipottanut ties missä maailmalla, mutta kaikkein rakkain on jäänyt koluamatta.

Vai onko sittenkään? Aloin äsken listata Suomen paikkoja, joihin olen tänä vuonna päässyt ja joissa olen vieraillut. Ajattelin, että olen käynyt pikaisesti pyrähtämässä Kuhmossa ja pari kertaa Ylläksellä, vaan mitä vielä! Yhtäkkiä huomaan listan vain jatkuvan ja jatkuvan.

On hienoa huomata, että monet vuoden rakkaimmista muistoista ovat juuri Suomesta. Niin paljon kuin rakastankin koko maapalloa, piskuisen Suomen siniristilipun soisin heiluvan blogissani kaikkein korkeimmalla.

(Ja hei! Nyt tulee paljon tekstin sisäisiä linkkejä. Tiedoksi, että ne avautuvat aina blogissani uusille välilehdille. Ei siis tarvitse hätäillä, ettei pystyisi jatkamaan kirjoituksen lukemista, vaikka klikkaisikin linkkejä.)

Tammikuussa kävin Wild Taigan alueella Kainuussa, kun olin hostaamassa kansainvälisiä matkabloggaajia Suomen saloihin. Esittelin ylpeänä karsitun karun metsämökkimme keskellä Hossan kansallispuistoa ja uimme yhdessä avannossa. Lumikenkäilimme hangilla, ja eteläkorealainen ystäväni totesi, että Suomi on hänen lempimaansa koko maailmassa.

Talvenrientoihin pääsin myös Ylläksellä, jonka taikamaailma lumosi täysin. Huskykelkan kyydissä hymyilytti, kaakaota kului monta kuppia, eikä rinne-elämystä pilannut sekään, että toisina päivinä näkyvyys rinteessä oli noin omaan nenään saakka. Syksyllä palasin Ylläkselle vielä toiseksi viikoksi.

Lumilautailun makuun pääsin myös Vuokatissa, jonka miljöö näytti pakkasessa vaaleansiniseltä. Löin Superparkissa innoissani pitkästä aikaa pesäpalloa, ja housuni repesivät keskeltä kahtia, kun olin katonrajassa kiipeilyseinällä. Ei auttanut kuin hypätä peppu vilisten pommilla volttimonttuun.

Turussa kävin kahdesti, talven kylmässä viimassa alkuvuonna ja pari viikkoa sitten. Turku on aina niin hyvä. Jotenkin tuttu, mutta samalla täysin vieras. Kun nyt marraskuun lopussa lähdimme ajamaan Turusta kohti kotia, saattoi auringonlasku hyvinkin olla koko vuoden kaunein. Taivas oli miljoonissa väreissä, ja pelloilla kiersi kasoittain usvaa.

Tampereella olen lähivuosina viettänyt aikaa paljon, mutta tänä vuonna huomaan näin jälkikäteen ajan menneen muuhun – täytyypä ensi vuonna korjata asia. Kesällä kävin kuitenkin katsomassa Pyynikin kesäteatterissa vahvojen naispääosien Niskavuoren emännän, jossa kälykin miehensä kanssa esiintyi.

Vietin tietysti useamman kerran aikaa Kangasalla, toisen perheeni, kummitytön ja ystävien luona. Kangasalla tanssittiin yhdet häätkin, Sahalahden mökillä istuttiin paljussa ja Vesijärveen pulahdettiin monen monta kertaa, eikä koskaan tuntunut lämpimältä.

Ja sitten on tietysti Kouvola – yksi Suomen salatuista helmistä. Kyläilin vanhemmilla moneen otteeseen, teimme lähiretkiä ja lojuimme kotisohvalla. Teimme loppuvuonna koko perheen voimin ennätyksen Kouvola Escape Roomiin – Tunnista jäi 20 minuuttia jäljelle! Mielakkaan olisi kyllä pitänyt ennättää, vaan kohtahan sinne taas pääsee.

Lisääntynyt retkeilyharrastus vei minua paikkoihin, joihin en ennen osannut edes haaveilla meneväni, joiden olemassaolosta en välttämättä edes tiennyt. Tammelasta ja Liesjärven kansallispuistosta tuli toukokuisen Nuku yö ulkona –retken jälkeen miltei kantapaikkani ja eiköhän ensi vuonna majailu siellä vain lisäänny.

Alkukesän ensimmäinen telttaretki tehtiin Kirkkonummen Porkkalanniemeen, josta löysinkin lopulta itseäni useasti tänä vuonna. Päiväretkiä suuntautui esimerkiksi Vantaan Tammiston luonnonsuojelualueelle. Eräs superaikainen aamu ajoimme myös Kiikunlähteelle ihailemaan turkoosia vettä ja juomaan aamukahvia. Fiskarsin kylässä pääsin käymään ensi kertaa ja sen läheisellä Dagmarin lähteellä virkistysalueineen kahdesti. Nuuksiossa kävin ainakin viidesti ja alkusyksystä vein Tuijan sinne myös kahdeksi yöksi telttailemaan. On aina ihana huomata, kuinka luonto sykähdyttää jotakuta yllättäen, erityisellä tavalla.

Kummallisten sattumusten ja projektien kautta päädyin myös uniikkeihin paikkoihin Suomessa. Yksi vuoden kohokohdista, Jukolan viesti, järjestettiin Enossa, jonka metsiä en kyllä toden totta olisi vahingossa päätynyt kahlailemaan. Rantasalmelle ja Järvisydän-hotelliin päädyin, kun etsin unelmien hotellia. Koli on vanha ja rakas tuttu, mutta en usko päätyneeni sinne tänä vuonna, ellei Eeva olisi ehdottanut reissua ja halunnut minua mallikseen Luonnonpäivien kuviinsa. Takaisintulomatkalla kävimme myös Varkauden keskustassa jäätelöillä, check!


Ja sitten on tietysti kesämökit ja mökki-Suomi. Tiedätte kyllä, että suuri osa sydämestäni on Kuhmon metsässä, Kainuun rivieralla. Sain taas tänäkin vuonna viettää viikon mökillä, mustikoiden ja ahvenien keskellä. Sauna lämpeni keskiyöllä, nukuin joka aamu pitkään. Missään ei ole vielä ollut kauniimpaa.

Laitoimme myös Valkealan mökin kunnolla kuosiin ja vietimme siellä sisarusviikonloppua. Nostimme kenoksi käyneen huussin takaisin pystyyn ja pidimme lettukestejä. Pääsiäisen mökkitalkoiden aikaan satoi vielä lunta, varmaan vappunakin vielä, vaan elokuussa tuntui jo kesältä.

Näiden kaikkien paikkojen lisäksi sain seikkailla Helsingissä ristiin rastiin. Tuijotin keskiyöllä merta Eiranrannassa niin pitkään, että silmiin sattui. Purjehdin ystävien kanssa saaristo-Helsingissä ja nukuin yön paatin keulassa. Kiersin kirpputoreja Vallilassa, istuin kahviloissa Kalliossa. Vietin iltaa Töölön Regatassa ja kiersin kymmeniä kertoja Punavuoren putiikkeja. Majoituin muutamassa Helsinginkin hotellissa ottaen lomaa omasta arjesta ja esittäen turistia Aleksanterinkadun vilinässä. Löysin itseni aamu-uinnilta Allas Sea Poolilta ja iltamöyhään Löylystä kalakeitolta.

Kun kirjoitin kuluneen vuoden hetkiä auki, sydän läikähtelee vähän väliä. Mikään ei tunnu niin ihmeelliseltä kuin oma kotimaa. Että ehkä tässä ei kuitenkaan tarvitse hävetä, miten vähän 100-vuotiasta Suomea on tullut nähtyä.

Mutta voi juku, miten paljon on vielä koettavaa. Miten monta kyläpahasta kiertämättä, miten monta tunturia valloittamatta, miten monta ihmistä tapaamatta. Täten päätänkin, että satunnaisten ulkomaan matkojen rinnalla vuodesta 2018 tulee itselleni Suomi-matkailun vuosi. Suomi-vinkit otetaan ilolla vastaan.

-Henriikka

Julkaisu on osa TEMin Suomi 100 – Löydä Suomesi kotimaanmatkailun haastekampanjaa #lomahaaste”. 
Lisätietoja kampanjasta www.lomahaaste.fi

Kuvat:

2: Lassi Rautiainen
12, 13, 19: Eeva Mäkinen
17, 18: Jesse Väänänen