Hidas raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen

Välillä mä inhoan itseäni. Katson peilistä keskivartaloani, joka on yltäpäältä arvissa. Ruskea linea negra on edelleen kaiken keskellä (rakastin sitä raskausaikana, nyt se voisi jo mennä), ja vatsassa ja rinnoissa on edelleen tummaa pigmenttiä. Kaiken alla komeilee arpi keisarinleikkauksesta. Makaan liian takakenoisessa asennossa sohvalla ja joudun kampeamaan itseni kyljen kautta ylös. Selälleen käydessä, joka ei sekään muuten tapahdukaan enää noin vain, koko maha sukeltaa ruttuiseksi kasaksi navan ympärille. Napaa itsessään ei enää navaksi tunnista ja kaiken päälle siihen on kehkeytynyt napatyrä. Se todettiin ultrassa viime viikolla. Ihoa tuntuu olevan kymmenen kertaa liikaa. Kun sormilla painaa navan kohdalta, käsi vain uppoaa sisään, ja vatsalihakset ovat ties missä.

Vielä vajaa vuosi sitten kehoni näytti täysin erilaiselta, ja mikä olennaisinta: se toimi.

Välillä rakastan itseäni. Katson pukukopin peilistä uskomattomia asioita aikaansaanutta kroppaani, ja vinkkaan itselleni silmää: ”Looking ja feeling good!” Kehoni tuntuu tässä uudessa ja omituisessakin tilassa omalta. Olen ylpeä siitä ja arvostan kaikkea mitä se on vuokseni, ja erityisesti vauvamme vuoksi tehnyt. Yhdeksän kuukauden raskaus ja neljän päivän synnytys, joka päätyi epäonnistuneen käynnistyksen kautta sektioon. Palautuminen – ei ihme, jos siinä kestää. Annan keholleni aikaa, huomiota ja välittämistä.

En koskaan ajatellut, että olisin hidas palautuja. Ylipäänsä ajattelen aina kaikesta automaattisesti niin, että eiköhän minulle kuitenkin käy hyvin. Joku kokee sen varmasti huonona elämäntyylinä, itseltäni se vain tulee luonnostaan. Sitten yhtäkkiä vauvamme tahtoikin olla kohdussani maailman epämääräisimmässä asennossa (lääkärit eivät edes loppumetreillä osanneet aivan sanoa miten), ja vatsastani kasvoi valtava. Näytti siltä, että vauva pötkötti mahassa vaakatasossa. Synnytyssairaalassa kätilöt ja lääkärit kutsuivat aina opiskelijat katsomaan tätä maailman seitsemättä ihmettä, minun vatsaani. Olo oli kuin sirkuseläimellä. Heeheehee, sukkulamaha. Heehehee, puikulamaha.

Vatsalihasteni erkaumasta tuli todella raju, ja koska vatsa kasvoi pelkästään eteenpäin, ja oli ihokin äärimmäisen kovilla. Synnytyksen jälkeen kokeilin pullataikinamahaani ja totesin, ettei tästä kyllä tule enää entisenlainen. Lähellekään. Paljon se palautuu ja on jo palautunut, mutta entiseen on silti valovuosien matka.

Se on ollut shokki hyväksyä. Olin ajatellut kyllä kehoni muuttuu, että arpia tulee ja että palautuminen ottaa aikaa. Olin hyväksynyt sellaisen perustason. En osannut ajatella, että olisin sellainen palautuja, että saan vertaistukea Instagramissa lähinnä kaksosia ja kolmosia synnyttäneistä.

Palautuminen, mitä se edes on? Ajattelin pitkään, että palautumisella tarkoitetaan raskauskilojen poistumista kehosta. Että kyse on yksinomaan painosta (Kertoo varmaan jotain tästä painokeskeisestä yhteiskunnastamme). Ylipäänsä ajattelin, että tuo sana tarkoittaa pitkälti ulkonäköön liittyviä asioita.

Yhtäkkiä itse tässä mankelissa muussattuna hahmotankin asian aivan uudella tavalla: raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen on jokaiselle aivan omanlaisensa matka, mutta pääosin se tarkoittaa kehon toiminnallisuuden palauttamista, ei ulkonäön.

Vatsalihaserkauma, jota syntyy enemmän tai vähemmän jokaiselle synnyttäjälle, palautuu hiljalleen tai nopeasti itsestään… tai sitten ei. Itselläni oli vielä jälkitarkastuksessa noin 10 sentin erkauma navan kohdalla. Vatsalihasten lisäksi sisäelimet hakevat uudelleen paikkojaan, kohtu supistuu takaisin pieneksi ja hormonitasapaino hakee uusia uomiaan. Tietysti pakassa ovat vielä imetyksen aiheuttamat hormoonimäärät, jotka ovat oma lusikkansa sopassa. Ainiin! Ja sektioarpi. Siitä puuttuu vielä osittain tunto, ja menee noin vuoden päivät, että keho on vahvistunut suuresta leikkauksesta lähelle entistään.

Ehkä kiteytetysti niin, että luulin ettei kehoni olisi kaiken jälkeen näin järkyttävässä jamassa toiminnallisesti. Tuntuu hullulta, että vielä vuosi sitten olin urheileva, hyvinvoiva aikuinen. Nyt kääntyily sängyssä on vaikeaa keskivartalontuen puuttumisen vuoksi, vauvan nostelua pitää ajatella koko ajan ja aivastaminen aiheuttaa edelleen epämiellyttävää tunnetta sektiohaavan vuoksi. Vatsalihaserkauman vuoksi vatsani on edelleen kuin puolivälin raskausmaha, pieni tynnyri, joka kulkee mukana. On sanomattakin selvää, ettei sen kanssa toimita ja urheilla aivan normaaliin tapaan, kun vatsalihakset luuraavat missä lie. Välillä saan niihin yhteyden ja välillä en.

Minä palaudun hitaasti ja hyvin todennäköisesti myös aika huonosti, jos mittarina pidetään lähtötilannetta, ja se minun on hyväksyttävä.

Aion tehdä kaikkeni, että kehoni palautuisi ilman leikkausta, mutta olen jo alkanut käydä henkistä prosessia läpi mahdollisen erkaumaleikkauksen suhteen. Napatyrä leikattaisiin varmaan siinä samalla, ja ehkä roikkuva ihokin, sillä se tulee kyllä olemaan varmasti tiellä, jos vatsalihakset saadaan palautettua takaisin paikoilleen. Mutta katsotaan nyt, aika näyttää. Eikä näitä leikkauksia kuitenkaan tehdä, jos haaveilee vielä lapsista.

Mikä tämän kirjoituksen pointti on? Suoltaa kai ulos yhden ajatuksiltaan kehnomman päivän aatoksia. Välillä on huonoja päiviä, ja tänään on sellainen. Tuntuu tärkeältä, että näistäkin tunteista voi puhua, vaikka oikeastaan minua nolottaa nämä ajatuket aivan kauheasti. Olisi ihana olla niin myönteinen, että aina vaan lakkaamatta jaksaisi rakastaa kehoaan. Että silittelisi kehoaan hymyillen, että hienon työt olet tehnyt.

Pääosin olen tsempannut ja jaksanut hyvin. Olen ollut aivan yllättynyt kuinka kunnioittavasti ja rakastavasti olen pystynyt muuttuneen kehoni kohtaamaan. Menee hetkiä, etten muista koko asiaa, tai vaikka muistaisinkin, ajatukseni ja tunteeni ovat hallinnassa ja myönteisiä koko prosessia kohtaan. Onneksi tuo lapsi on tuossa ja muistuttaa, miten ihanasta syystä kaikki on tapahtunut.

En kuitenkaan ole sellainen pyhimys, että pystyisin torppaamaan mielestäni koko ajan kielteiset ajatukset. Välillä olen itkenyt vuolaasti sitä, että miksi juuri minun piti olla tällainen raatorehellinen esimerkki siitä, että välillä palautuminen on tuskientaival. Miksi juuri minun on palauduttava näin? Miksei vaikka joku, joka ei edes tykkää esimerkiksi kiipeillä?

Olisi helppo katkeroitua, kun katsoo somen supernopeasti palautuvia äitejä, jotka pusertavat sormiensa välissä pikkuruista ihomakkaraansa todeten, että “tässä on tätä löysää, nyt lähden juoksulenkille!” Olen katsonut palautumiskuvia ja lukenut palautumistarinoita niin loputtomasti, että lopulta olen piilottanut joitain tilejä itseltäni, etten jäisi vellomaan.

On tehnyt mieli läpsäistä niitä, jotka toteavat: ”hei kyllä sä palaudut, siinä vaan kesti hetken”, kun he itse olivat vetämässä rääkkitreeniä täysin palautuneiden kehojensa kanssa kolmen viikon jälkeen synnytyksestä. Olen huutoitkenyt puolisolleni sitä, ettei minulla ole enää edes napaa. (Hän vastasi, että eihän napaa edes tarvita mihinkään.) Olen tuskastellut sitä, että aktiivinen, kehollinen elämäntapani on tauolla, enkä tiedä, koska se palaa. Palaako. Eiköhän se palaa.

Ai pahus. Kuulostan kyllä TODELLA katkeralta. Siksi kai kirjoitan. Haluan tämän kaiken ulos.

Taistelen koko ajan tätä ja näitä kielteisiä ajatuksia vastaan. En yksinkertaisesti suostu elämään näin, tällaisia ajatuksia pyöritellen. Haluan nauttia elämästä. Kehonihan on aivan mahtava, erottomaton osa minua. Se on kotini, jossa elän, ja miten paljon se onkaan vuokseni tehnyt. Jaadijaajaadi.

Tekisi mieli kirjoittaa toinen, positiivinen juttu jonain parempana päivänä kuin tämä, mutta toisaalta tuntuu tärkeältä tuoda myös näitä totaalisen vittuuntuneita, räytyneitä, katkeroituneita, ahdistuneita, itkuisia ja ylitsevuotaman kamalia tunteita esiin.

En tiennyt, että kehoni voisi olla näin keskiössä arjessani, kunnes olen tajunnut, että se liittyy jokaiseen hetkeen, jota elän. En ole ennen ymmärtänyt sitä, koska sitä ei ole tarvinnut ajatella. Koska se on toiminut.

Sinänsä ironista, että eniten hermostuttanut asia muiden ajatuksissa omaa palautumistani kohtaan on asian kohtaaminen pelkästään ulkonäön kautta – siis juuri niin kuin sen itsekin ennen ajattelin. Kun puhun haastavasta palautumisesta, olen huomannut useiden vastauksista, että he ajattelevat minun puhuvan ulkonäöstä. Olen joutunut monesti korjaamaan, että haluaisin toiminnallisuuteni takaisin. Haluaisin taas kiipeillä, pomppia trampoliinilla, meloa, pelata sulkapalloa ja esimerkiksi nostaa lastamme ilman, että tarvitsee koko ajan ajatella. En väitä, ettenkö miettisi myös ulkonäköä (aivan liikaa!), mutta suoraan sanoen se on silti ollut aivan toissijainen asia toiminnallisuuden rinnalla. Odotan kauhulla tuleeko aika, jolloin itken ensisijaisesti ulkonäköäni.

Toinen harmaita hiuksia päähäni tupsauttanut ajattelumalli on sellainen, että tämän olisi voinut jotenkin estää omalla toiminnallani: ”Ootko sä laittanut rasvaa sun arpiin? Oletko käynyt fysioterapiassa? Muistithan liikkua oikein raskausaikana?” Siinä vaiheessa kun on lähes raskauden alusta lähtien öljynnyt ihoaan kahdesti päivässä, käynyt fysioterapiassa ja tehnyt niitä niin-hitsin-tylsiä liikkeitä kurinalaisisesti melkein päivittäin, käsitellyt tunnollisesti sektioarpea ja googlannut kaiken tiedon erkaumasta ja palautumisesta, sekä turvallisesti liikkumisesta raskausaikana, on kuluttavaa huomata joiden ajattelevan tätä ”omaksi syykseni”. Palautumiseen voi tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa itse, mutta yllättävän paljon homma on vain arpapeliä. Joillakin kohdut kallistuvat eteenpäin, joillakin enemmän kohti selkärankaa. Joidenkin ihoon muodostuu helposti arpia, toisilla ei. Myös synnytystapa, mahdollinen imettäminen ja moni muu seikka vaikuttaa paljon palautumiseen. Aikamoinen potti kaikkinensa, aivan jokaiselle äidille.

Haluan myös muistuttaa, ettei ulkoisesti nopeasti palautunut tarkoita välttämättä sitä, että palautuminen olisi ollut helppoa tai kokonaisvaltaisesti nopeaa. Liian usein itsekin sorrun ajattelemaan, että ulkonäkö kertoisi palautumisesta kaiken. Hitsin ulkonäkökeskeinen maailma! Moni nainen kärsii esimerkiksi virtsankarkailusta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen, eikä sellaista hahmota vatsan koosta tai muodosta.

Nyt synnytyksestä on kulunut kolme kuukautta. Se on lyhyt aika, ja palautumiseni vasta alussa. Tällä hetkellä keskitän ajatukseni siihen, että jatkan fyssaritreenejäni ja -käyntejäni, keskityn ryhtiini, käsittelen sektiohaavaani, käytän palautumisvyötä, etsin tietoa palautumisesta ja liikun ja huollan kehoani säännöllisesti mutta turvallisesti (palautuminen ei tarkoita, etteikö saisi tehdä mitään tai hikoilla).

Sen lisäksi keskityn erityisesti mieleeni, koko homman psyykkiseen puoleen. Lisäksi yritän jälleen kerran olla vertailematta itseäni muihin. Muiden nopea palautuminen tai kuvankauniit ihot ja kehot eivät ole minulta pois. Päinvastoin haluan olla onnellinen jokaisen puolesta, joka pääsee palautumisessa vähemällä.

Varmaan joku ajattelee, että miten voin valittaa, kun olen saanut ihanan lapsen. Mutta totta hitsissä näistä asioista ja tunteista pitää pystyä puhumaan! Totta kai lapsi on ihana ja on etuoikeutettua saada olla äiti. Siltikin moni nainen kamppailee palautumisahdistuksen kanssa, kun aika harvoin sitä lopulta kuulee ja näkee hitaasti tai edes normaalisti palutuvista naisista. Nyt kun en voinut olla sellainen kannustava esimerkki superpalautujasta, niin olen esimerkki arvista ja itkuista, mutta toivon mukaan otteluvoitosta pidemmän päälle.

Puolisoni aina muistuttaa, että minun tulisi kirjoittaa myös silloin, kun on huono hetki. Joten tässä sitä nyt ollaan. Raadollisenrehellisenä mutta onneksi sinnikkäinä matkalla palauttamaan omaa kehoa uomiinsa. En aio kirjoittaa, että ”haluan kehoni takaisin”, sillä se on ollut tämä sama keho koko ajan, enkä muutenkaan halua alleviivata, että tavoite olisi tulla täysin entisen kaltaiseksi. Mutta haluan toimia ja toivon, että joskus vielä minun ei tarvitse ajatella kehoani näin himputin paljon koko ajan.

-Henriikka

Ihana reissupäivä: Verla ja Repoveden kansallispuisto

Kaupallinen yhteistyö: UPM Verlan tehdasmuseo

Tällä viikolla oli sellainen olo, että kesän kotimaan matkustuskausi starttasi vihdoin kunnolla, sillä vietimme ensimmäisen kokonaisen päivän reissaten. Kohteita mahtui saman päivään sisään kaksi: Verla sekä Repoveden Kansallispuisto. En ollut ennen hahmottanutkaan, miten hyvin nämä kaksi (hyvin erilaista kohdetta) mahtuvat saman päivän aikatauluun.

Mikä on Verla?

Verla on kylä Kouvolan kupeessa, Valkealan ja Jaalan rajalla. Nykyisin aktiivisen mökkikylän merkittävin nähtävyys on Verlan puuhiomo ja tehdasmuseo, jota UPM nykyisin ylläpitää. Verla on UNESCO:n maailmanperintökohde.

Saattaa kuulostaa alkuun hiukkasen kuivalta, joku vanha paperitehdas, mutta tehdasalue on arkkitehtuuriltaan ja tunnelmaltaan upea, ja itse tehdas hämmästyttävän kiinnostava pala käsityöläishistoriaa.  Verla nimettiinkin maailmanperintökohteeksi juuri sen vuoksi, että se on ainutlaatuinen ja merkittävä vuosisadan vaihteen teollisuusmiljöö.

Tehtaan lisäksi alueella on esimerkiksi pieniä käsityöläisputiikkeja, pari ravintolaa, kaunis puutarha ja kosolti piknik-nurmea.

Me suuntasimme Verlaan heti ennen puoltapäivää, kun alue palveluineen aukesi. Ajomatkaa tuli meiltä Porvoosta noin puolitoista tuntia, ja Helsingistäkin olisi päässyt perille kahdessa.

Reissuseurueemme on kasvanut viime kesästä yhdellä, ja hän selkeästi vaatii vähän enemmän huomiota ja huolenpitoa, joten asioihin on hyvä varata vähän enemmän aikaa. Tavoitteena oli viettää leppoisa ja mukava päivä miljöötä ihastellen ja kesästä nauttien.

En todellakaan tiedä, miksen ole koskaan päätynyt Verlaan ennen. Olen kouvolalais-lähtöisenä tietysti kuullut paikasta lukemattomia kertoja, mutta vasta tänä kesänä löysin itseni paikan päältä. Kävin itse asiassa siskoni ja äitini kanssa pari viikkoa sitten paikalla ensi kerran, ja nyt toistamiseen oman pikkuperheeni kanssa.

Niin ne tunnit aina vain valuvat ohi yllättävän vikkelästi.

Kiersimme kaikki käsityöläiskaupat, joissa myydään paikallisten käsityöläisten osaamista, second handia ja muuta mukavaa. Lounaaksi ostimme tehtaan viereisestä ravintolasta gluteenittoman kylmäsavulohivohvelin ja kermaisen kalakeiton lounaaksi, ja cappucinon ja kahvin jälkkäriksi. Sen lisäksi kävimme ihailemassa parkkipaikan viereisiä muinaisia kalliomaalauksia, joita en kyllä olisi tajunnut maalauksiksi ollenkaan, mikäli vieressä ei olisi ollut selittävää lappua. Vesistö ja kalliot itsessään ovat kyllä todella kauniita.

Alueella on myös kaksi muuta luontoelämystä luonnon ystäville. Me keskityimme tällä kertaa Repoveteen, koska olimme sinne joka tapauksessa matkalla, mutta yksin Verlastakin olisi löytynyt merkittyjä reittejä:

UPM:n Metsäpolku

Kahden kilometrin mittaisella, merkityllä ja opastetulla polulla käydään läpi metsien voimaa. Reitillä tutustutaan eri kasvuvaiheissa oleviin metsiin ja monimuotoisuuden kannalta arvokkaisiin luontokohteisiin. Metsäpolun opastuksen voi lukea tai kuunnella täältä. Metsätietopolku alkaa Verlan Seuratalon viereisen parkkipaikan nurkalta.

Kokkokallion luontopolku

Kokkokallion luontopolku on paikallisen kyläyhdistyksen ylläpitämä kolmen kilometrin polku, jonka kohokohta on jääkautinen hiidenkirnu. Maisema polun varrella on mäntykangasta ja kallioita. Polku on suhteellisen helppokulkuista, mutta kallioista ja korkeuseroa on. Kokkokallion luontopolulle löydät läheltä tehtaan pääparkkipaikkaa.

Verlan tehdasmuseo

Rehellisesti sanottuna odotukseni tehdasmuseoa kohtaan olivat hyvin pienet. Ajattelin, että se on enemmänkin sellainen pakollinen rasti ruutuun -kohde. Ajatukseni muuttuivat kuitenkin museovierailun aikana täysin. Museo oli äärimmäisen mielenkiintoinen pala alueen ja koko Suomen historiaa, ja tehdasmiljöö itsessään kiehtova ja kaunis. Museovierailu avasi myös koko aluetta aivan uudella tavalla. Kaikkea katsoi museon jälkeen aivan eri silmin.

Itselläni jäi mieleen erityisesti se, millaista tarkkaa käsityötä paperin- ja pahvinvalmistus on vielä suht vähän aikaa sitten ollut (tehdas suljettiin 60-luvulla). Myös ilahduttanut tieto oli, että kaksi viideosaa tehtaan työntekijöistä oli naisia.

Museoon pääsee tutustumaan tasatunnein starttaavilla opastetuilla, vajaa tunnin kestoisilla kierroksilla. Kierros kannattaa varata etukäteen, sillä nyt korona-aikaan osallistujamäärä on hyvin rajallinen, vain 10 henkilöä. Pääsylippu kierrokselle maksaa aikuiselta 12 euroa.

Alueella tapahtuu kesäaikaan sellaistakin, joka meiltä jäi kokematta, niin kuin joka lauantaina järjestettävä kesätori. Lisäksi historiannälkäisille on historiapolku ja useita eri rakennuksia, jotka vahvistavat miljöön tarinaa. Itseäni jäi kutkuttelemaan vuokrasauna, Verlan retkeilijäsauna, joka kyllä maistuisi ainakin näiden helteiden kanssa.

Majoitus Verlassa

Lisäksi huomionarvoinen seikka on entisten tehdastyöläisten mökit, joita vuokrataan nykyään vierailijoiden majoittamiseen. 1800-luvun lopun tunnelmaa henkivät asunnot ovat ainakin uniikkeja majapaikkoja. Yöpyminen onnistuu myös perinteikkäässä uittotuvassa, uudemmissa puumökeissä tai taivasalla puussa, Tentsilessä.

Neljän pintaan pakkasimme lapsosen ja meidät kamppeinemme autoon. Yllätyimme itsekin, että olimme viettäneet alueella niin monta tuntia. Jo parissa tunnissa ehtii käydä museovierailulla ja saada alueesta ihan kohtuullisen kuvan, mutta tietysti pidempään viipyvä kokee enemmän. Tuntuu, että meillä menee valokuvaukseen aina niin rutkasti aikaa, että voisimme luuhailla aina joka paikassa paaaljon pidempään.

Verlasta ajoimme matkalle sattuneelle Vuohijärven kyläkaupalle jäätelöille, koska kesä ja jäätelöt ovat voittamaton yhdistelmä. Siitä jatkoimme Verlaa lähinnä olevalle Repoveden kansallispuiston parkkipaikalle, Lapinsalmeen. Lapinsalmessa on myös Repoveden kuuluisin spotti, riippusilta.

Pikkuinen viihtyi rintarepussa hyvin, mutta valkkasimme siitäkin huolimatta tälle reissulle vain aivan lyhyen patikointipätkän. Riippusillan alla on Lapinsalmen nuotiopaikka ja laavu, jonne kävelee parkkikselta vain 600 metriä. Päätimme suunnata sinne iltaa viettämään ja fiilistelmään, sekä keittämään pressopannukahvit.

Evääksi olimme napanneet Verlan ravintolasta gluteenittomat lohipiiraanpalaset. Jälkkäriksi oli aivan erinomaiseksi nuotioruoaksi osoittautuneet omenapiirakat kermavaahdolla (kyllä, roudasimme tietysti purkkikermavaahdon metsään mukaan).

Repovedellä on tietysti paljon, paljon muitakin reittivaihtoehtoja, mutta tämä sopi tällaiseen helppoon perheretkeilyyn hyvin.

Tikku on ainakin kolmen ensimmäisen kuukautensa aikana ollut hyvä kaveri metsään. Tuossakin hän autuaan onnellisena pötkötti pöydällä harso- ja vaatekasassa, jonka spontaanisti kyhäsimme kasaan paremman puutteessa. On kiva, kun voi mennä ja tehdä yhdessä, vaikka pikkuinen tuskin kovin hyvin vielä havaitsee, missä mennään. Toisaalta pihalla pötkötellessä pilvet ja puiden lehdet liikkuvat niin kiinnostavasti, että tuossakin vierähti helposti tunti istuskellessa aivan rauhassa.

Koska kalenterissa oli tilaa, katsoimme sääennustuksesta sopivan viikon vierailulle. Ei tarvinnut hytistä kylmästä tai ankeilla sateesta. Sää oli kesäsää parhaimmillaan. Ei liian kuuma, muttei yhtään kylmäkään + lämmin tuulenvire, joka vei hyttyset mennessään.

Ajoimme kotiin vasta alkuyöstä, sillä kävimme vielä kotimatkalla myöhäisellä illallisella vanhempieni luona. Kouvolasta kotoisin olevalle itselleni Repovesi tuntuukin aina sellaiselta kotikansallispuistolta, tutulta ja turvalliselta. Monet suosikkimaisemista onkin juuri tuolta, ja piirtyneet mieleen jo lapsena.

Yhtä lailla olisimme toki voineet aloittaa päivämme Repovedellä, vaikka eräbrunssin merkeissä, ja jatkaa siitä Verlaan. Nyt kokeilimme kuitenkin näin päin, ja hyvin toimi.

Kerrassaan hyvä kesän kotimaanmatkustuskauden (vau, mikä sana) aloitus. Suosittelen.

-Henriikka

Merinovilla hellii kesälläkin (+North Outdoor -arvonta ja -alekoodi)

Kaupallinen yhteistyö: North Outdoor

Ah, kuumuutta! Kuluneina viikkoina ollaan todellakin saatu nauttia lämmöstä.

Jotenkin ihmeellisesti sitä aina vuoden aikana unohtaa, miltä lämpö tuntuu iholla, kuinka aurinko kutittelee kivasti, ja kuinka lämpö tarttuu hiuksiin ja vaatteisiin – ja kun tumman vaatteen on hetkeksi unohtanut terassille ja nostaessaan sen syliin, tuntuu kuin saisi lämpöisen halauksen.

Mutta on sekin ihan totta, että välillä on yksinkertaisen tukalaa: istuminen kuumassa bussissa, nestehukan aiheuttama päänsärky ja hiestä otsaan liimautuvat hiussuortuvat. Olen itse suoraan sanoen ihan surkea helteiden kanssa, ja kun lämpötila nousee yli 20, alan helposti kiemurrella. Lämpötila nousee sisätiloissakin liikaa, ja aivot ja kroppa lakkaavat toimimasta. Jos saisin päättää, ottaisin koko kesän maksimissaan 20-asteista elämää. Olen juuri se kaupan jäätelöaltaan päällä tuulettuva ihmisenriekale, kun lämpöasteet nousevat.

Mutta sääilmiöt ovat muun luonnon kanssa siitä hieno asia, ettemme voi niihin vaikuttaa. Ja onhan sekin aivan totta, että tämä Suomen kesä on niin uniikki ja lyhykäinen, että ei tohdi lainkaan valittaa lämmöstä. Parempi vain ottaa vastaan lämpimiä halauksia ja nauttia, ja panostaa asioihin, joilla helteistä tulee muistorikkaita ja hurmaavia, ja olo pysyy kevyenä.

Olen jo useatta vuotta putkeen turvautunut villaan helteelläkin. Se kuulosti ainakin omaan korvaani aikoinaan ihan kajahtaneelta, yhdistyyhän ajatus villasta helposti lämpöön ja talvisesonkiin. Mutta kyllä vain, villa on ihan erinomainen materiaali myös kesäkeleille.

Ohuet villakerrat ovat viileäntuntuisia ihoa vasten, sillä ne hengittävät. On varmaan sanomattakin selvää, ettei tietenkään kannata pukea helteeseen valtavan paksua, muhkeaa villapaitaa, vaan esimerkiksi tällaisia kuvissa näkyviä ohuempia kerroksia, jotta viileys oikeasti toteutuu.

Villa ei myöskään kerää esimerkiksi puuvillan tavoin kosteutta itseensä, joten se on vähän hikisenäkin miellyttävä päällä. Luulen ainakin pidempiä mökkireissuja tai vaikka vaelluksia tehneiden tietävän, että kaverin tekninen t-paita saattaa usean päivän käytön jälkeen dunkata aika lailla. Villan kanssa ei ole samaa haastetta. Villa-materiaalinen antibakteerisuus tekee sen, että se vaatii pesua vain harvoin. Samalla paidalla voi hyvinkin pärjätä tuuletuksen avulla useita päiviä ilman hajuhaittoja.

Lisäksi villa on erittäin mukavaa päällä, kun valitsee tuotteiksi riittävän pehmeät, joustavat ja omaan eloon mukautuvat vaihtoehdot. (Elin yllättävän pitkään siinä luulossa, että villa tuntuu aina yhtä ikävän tönköltä ja kutittavalta kuin lapsuuden paksut villapöksyt.)

Näissä kuvissa päälläni on North Outdoorin uutuuksia. Valitsin omia suosikkejani suuresti kasvavien mallistojen joukosta ja kuvasimme näitä rakkahan eräveljeni Tonin kanssa itselleni tämän kesän olennaisimmassa miljöössä, kotipihassame. Näillä nurkilla vaatteita onkin käytetty jo ahkerasti. Päivä toisensa jälkeen olen valinnut päälleni nimenomaan näitä vaatteita: osa on täyttä villaa, osa on villa-bambusekoitetta.

Täytyy suoraan sanoa, että olin aluksi epäileväinen, kun North Outdoorilta ehdotettiin minulle noita logopaitoja. Ajattelin niiden olevan liian sporttisia ja liian vähän itseäni. Halusin kuitenkin antaa niille mahdollisuuden ja jouduinkin vikkelästi nielemään ennakkoluuloni, sillä juuri nuo kaksi paitaaa ovat olleet näistä vaatteista eniten käytössäni. Suoraan sanoen niin ihanan helppoja vaatteita. On jalassa sitten uikkarin alaosa tai vaikka farkkusortsit, on ollut ihana huitaista tuollainen simppeli, musta t-paita päälle. Vihreä pitkäihainen on ollut niin kevyt kantaa, että sen olen survonut laukkuun mukaan, kun olen tiennyt olevani reissussa sen verran pitkään, että päivä viilenee illaksi (tai hyttyset lisääntyvät, vaikka ei viilenisikään).

Eikun hei hei hei! Korjaan. On yksi tuote, jota olen käyttänyt vieläkin enemmän ja jollaista kyllä suosittelen kaikille kesäilijöille: merinovillaiset mikrosortsit. Ne ovat olleet itselläni lähes päivittäin kesämekkojen alla, sillä mikään ei ole nihkeämpää kuin läpimärät puuvillasortsit tai varsinkaan se, kun jättää mekon alta sortsit laittamatta, ja hikiset reidet nitisevät toisiaan vasten (kerrassaan herttainen mielikuva). Eli itsellenikin yllätyksenä tuotteiden kuningattareksi ovat nousseet nuo minisortsit.

All day -malliston huppareilla ja pitkähihaisilla on meidän taloudessa kaksi käyttäjää. Itse tykkään niistä tuolla lailla hyvin löysinä, ja puoliso taas istuvampina, joten molemmille sopii mainiosti miesten malliston L-kokoiset paidat ja hupparit. Puoliso on nauranut useaan otteeseen, että on se jännä, kun meillä on 25 senttiä ja parikymmentä kiloa kokoeroa, ja silti meillä on sama vaatekoko.

Tuo burgundinpunainen (virallisesti ”meleerattu mulperi”) pitkähihainen paita taas on naisten mallistosta ja selkeästi istuvampi. Ei ole yhtään hassumpi sekään. Varsinkin löysemmän alaosan kanssa tykkään siitä, että yläosa on istuvampi. Tilanneriippuvaistakin, ehdottomasti. Ja jos joltain vartaloa myötäilevistä vaatteista pitävältä kysyisi, niin eipä tuo taitaisi saada vielä istuvan vaatteen leimaa päälläni. Koko All day -malliston vaatteiden mitoitukset ovatkin rentoja.

Vaatteiden sävyvalinnoissa luotin kyllä omaan intuitioon, ja usein se ohjailevaa lämminsävyisten vaatekappaleiden äärelle. Tuo oljenvärinen (virallisesti ”taupe”) oli silti selkeä yllättäjä. Siitä sävystä kuvissa on t-paita ja huppari, ja yllätyin kunnolla, miten ihanalta sävy näyttää. Olen yleensä ollut vähän sellainen beigehtävien sävyjen karttaja, mutta ajat ovat näköjään muuttuneet. Toinen yllärisuosikki on tuo vihreän ja oranssin sävy-yhdistelmä merinokalsareissa. Merino-alkkarit ovat muuten myös sellainen tuote, jolle soisin antaa mahdollisuuden kesäkeleillä. Toimii!

Nämä kaikki vaatteet ovat sellaisia helppoja arkivaatteita, mutta tuossa mustassa mekossa voisin hyvin kuvitella liihottelevani juhliinkin. Käytännöllinen ja äärimmäisen mukava, mutta silti klassisen kaunis. Itse asiassa juuri tuossa mekossa katsoin itseäni kuvauspäivänä, ja hymyilin itselleni, kun näytin mielestäni niin ihanalta. Omenapuun kukat ovat jo tipahtaneet kuvauspäivän jälkeen, mutta mekko näyttää edelleen tyylikkäältä.

Tällaisia kuvien vaatteiden kaltaisia villa- tai villabambuvaatteita yhdistelee melko mutkattomasti eri tyyleihin. Merinovillamekko + farkkutakki sopii kesäterassille ja merinovillainen t-paita onkin yllättäen melko tyylikäs valinta, kun sen yhdistää kirppikseltä löydettyyn glitter-kellohameeseen. Paljon myös sellaisia päiviä, kun kitken kasvimaalla ihan vain mikrosortseissa ja t-paidassa, ja heitän väljän hupparin päälle, kun ilta saapuu pihamaalle. Tuo pitkä hupparimekko on valikoiman hassuttelija, ja siihen pujahdan laituri-iltapalalla: nostan polvet sen sisään suojaan kuin lapsena konsanaan.

Näissä kuvissa minulla on lähes kaikista vaatteista koko L, mallistosta viisveisaamatta. Logopaidat ovat sekä oljenvärinen huppari ovat miesten mallistoista. Kaikki muut vaatteet ovat naisten. Mutta kukapa näistä nyt niin välittää, että mitä mallistoa ovat. Päälle vain!

Kuvissa:

Intense Pro 150 miesten logopaita, koko L, musta
Intense Pro 150 miesten logopaita koko L, vihreä
All day 260 miesten huppari, koko L, taupe
All day 160 naisten Ria-mekko, koko M, musta
All day 200 naisten sortsit, koko M, musta
All day 150 naisten t-paita, koko L, taupe
All day 260 naisten pitkähihainen paita, koko L, meleerattu mulperi
All day 200 naisten hame, koko M, musta
All day 260 naisten Kei-hupparimekko, koko L, musta
All day 150 naisten bokserit, koko m, oliivi/oranssi
All day 150 naisten Flo-toppi, koko M, musta

Tuttuun tapaan näin kirjoituksen lopuksi pistän pystyyn arvonnan ja jaan teille ale-koodin koko North Outdoorin valikoimaan.

Arvonta

Klikkaa itsesi North Outdoorin sivujen kautta Aamukahvilla-arvontasivulle viimeistään 20.6. Arvonnan voittaja saa valita itselleen minkä tahansa tuotteen North Outdoorin valikoimasta.

Instagram-tililläni @aamukahvilla on käynnissä myös toinen identtinen arvonta, joten käypä siellä kommentoimassa, jos haluat tuplata mahdollisuutesi.

Ale-koodi

Jos joku postauksen tuotteista ihastutti tai kaipaat elämääsi muuta merinovillaista, saat nyt 27.6. asti -15-prosentin alennuksen North Outdoorin verkkokauppaan koodilla: HENRIIKKA15.

Usean vuoden kokemuksella voin jo sanoa, että usein nämä North Outdoor -yhteistyökirjoitukset tyhjentävät varastoa vikkelästi. Eli jos mallistoista löytyy joku tietty tuote, koko, sävy tms., niin kannattaa toimia suht vikkelästi.

Oikein ihania kesäpäiviä kaikille. Saakoon helteenrakastajat lämpölukemansa, ja viileämmästä nauttivat helpotusta oloonsa kylmillä juomilla ja suurilla jäätelötötteröillä. Nautitaan!

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen