Vartin ikävä kaupunkiin

Maanantaina se iski – kaupunki-ikävä. Se kesti pienen, ohimenevän hetken, mutta pysäytti silti. Olinhan pelännyt, että maaseudulle muuttaessa huomaan yhtäkkiä, etten sovi maaseudulle yhtään. Että kaipaan palveluiden läheisyyttä, julkista liikennettä ja kaiken helppoutta. Sitä kun kaikki on sopivasti siinä aivan ympärillä, kellon ympäri.

Noin maksimissaan vartin haikeus iski siitä, kun tajusin etten voi vain avata ovea ja kävellä kahvilaan nököttämään yksikseni ja tarkkailemaan ihmisiä. Siemailemaan kauracappucinoa ja napostelemaan vaaleanpunaista, suloista bebeleivosta.

Panikoiduin pikkuhetkeksi. Tätäkö tämä nyt sitten on? Että aina olen haikailemassa.

Sitten rauhoitun ja muistin: kaupungissa haikailin noin tuhat kertaa päivässä rauhan äärelle, luonnonhelmaan ja kauas kaikesta. Ahdistuin lopulta liikenteen äänistä niin, että saatoin kiehua Hietsun hautausmaata kiertäessäni aivan raivoissani (sinne kantautuu Länsiväylän äänet vettä pitkin äärimmäisen hyvin). Lopulta jopa inhosin kaikkia hyvin pukeutuvia kaupunkilaisia ja sitä, että joku jutteli raitiovaunussa.

Että jos useamman vuoden ikävöin maaseudulle päivittäin, lopulta lähes tunneittain, ja nyt kuukauden sisään kaupunkia vajaan vartin verran, niin eikö balanssi ole varsin kohtuullinen?

Olemme sopeutuneet tänne saarelle niin hyvin. Eriytyneet aivan omasta tahdostamme ja nauttineet aivan täysillä kaikesta vapaudesta, jota tyhjentynyt kalenteri on mahdollistanut. Tänäänkin lumitöiden jälkeen olimme lumisotaa ja laskimme potkukelkalla juuri auraamaamme kotitietä riemuissamme alas. Sitten nukuimme päiväunet keittiön lattialla, kun pimeä laskeutui pihalle.

En edes tiedä, miksi hetkeksi vaadin itseltäni, etten kaipaisi kaupunkia lainkaan. Kyllähän minä tiesin kaipaavani, kun lähdin Helsingin keskustasta, jossa kaupatkin ovat auki 24/7. Tietysti tulen kaipaamaan sitä huolettomuutta, kun voi aina käydä nappaamassa (tai tilata kotiovelle) juuri sitä ruokaa kuin tahtoo (juuri nyt kaipaisin kesärullia) tai sitä, kun voi kiertää 12 kahvilaa saman päivän aikana ilman, että jalat joutuvat kävelemään kovinkaan montaa metriä. Totta kai ikävöin metromatkoja, kolisevia raitiovaunukiskoja ja kuinka ystävät olivat soiton päässä. Sitä ettei minnekään koskaan tarvinnut autoa.

Siltikään en vaihtaisi tätä mihinkään. Kaikki tuntuu täällä niin hyvältä juuri nyt. Rauhalliselta, onnelliselta. Sellaiselta, mitä olen elämääni jo kauan etsinyt.

Sitä paitsi jostain ajaisi muutaman tunnin ensimmäiselle gelato-kärrylle tai päänkokoiselle piparminttulatelle. Minun tarvitsee sen sijaan vain hurauttaa vajaa puoli tuntia Porvoon keskustaan. Se ei tarkoita, ettäkö oven voisi avata ja kävellä talvisaappaissa kahvin äärelle, mutta yllättävän helppoa se silti on. Varasimmekin perjantaiksi pöydän eräästä porvoolaisesta ravintolasta, sillä pitäähän meidän tutustua paremmin kotikaupunkiimme.

Kaiken päälle sain tänään Porvoon kaupunginjohtajalta tervetulokortin postissa, jossa luvattiin, että voin hakea palvelupisteeltä tervetuliaislahjan. Ihmettelimme, miksei puoliso saanut omaa, mutta nyt ymmärrän: kaupunginjohtaja varmaan aisti, että kaipasin tuon pienen, ohimenevän hetken kaupunkielämää.

-Henriikka

pipo & housut / second hand
takki (Fjällräven) & hanskat(Hestra) & villapaita (Devold)/Partioaitta

Ajatuksia hangilta

Koko viikko kului Vuokatissa. Käytännössä tämä tarkoitti, että aina päivän valoisan ajan hiihdin umpihankea sinne sun tänne ja fiilistelin antaumuksella lunta (kuinka monesti minuutissa pystyy pohtimaan “lumi on parasta”?). Sen rinnalla pimeän laskeuduttua vaaroille, luin kirjaa, tein hövelisti muutamia pieniä työjuttuja, pelasin lautapelejä perheeni kanssa ja söin mukavan turvallisia ruokia, kuten lohisoppaa ja hernekeittoa.

Perheen kanssa reissatessa on se etu, että vanhemmat ovat tottuneet heräämään sen verran aiemmin, että aamiainen oli aina katettuna, kun he alkoivat huudella meitä muita hereille. Ei hassumpaa elämää.

Yleensä Lapissa, tai ainakin Vuokatin kaltaisessa aktiivilomakeitaassa, aikaa viettäessäni olen tottunut pistämään lumilaudun jalkaan. Tai ainakin olen tottunut siihen, että minulla on siihen mahdollisuus, jos niin haluan tehdä. Nyt asiat olivat vähän eri tavalla vatsassa kasvavan ihmisen vuoksi, ja jäin aina mökille iltapäivisin, kun muut vielä suuntasivat mäkeen.

On ärsyttävää tajuta, ettei luonnollisia tunteita pääse oikein pakoon, vaikka ymmärtääkin syyt ja niiden syntyperät eikä halua kapinoida vauvan turvallisuutta vastaan. Välillä oikein aivoja porasi, kun muut innostuneesti jakoivat rinnepäivän tunnetilojaan ja oppejaan ja kertoivat, millaisia herkkuja rinnekahvilassa tarjoiltiin.

Luulen, että kaikkea korosti se, ettei tuo hiihtelynikään enää mitään kovin ketterää ole. Jotenkin ajatuksissani jopa välillä uskottelin itselleni, että olen ihan normaalissa ruumiinvoimissani, kunnes nopeasti alkava hengästyminen tai viimeistään videot paljastivat jälkikäteen totuuden (ei ehkä pitäisi ottaa niitä videoita…). Olin kuin hidastetusta elokuvasta.

Nautin silti, nautin todellakin. Siksi ja siitä huolimatta.

Tikku oli turvassa ja kävi vain välillä potkaisemassa vatsaa sen merkiksi, että ensi vuonna olisi hyvä olla jo mukana hiihtoladulla. Joku seuraajista hauskasti kommentoikin, että näyttää siltä, kuin hän kulkisi kenguruemonpussissa tuolla anorakkini etutaskussa.

Pakkaslukema näytti tulopäivänä 20 astetta, mutta tippui siitä hiljalleen viikon edetessä aina kymppiin saakka. Tuollaista pakkasta en ollutkaan saanut tuntea vielä ihollani tänä vuonna. Tuntui ihanalta, kun nenää nipisteli, pipon alta pilkistävät hiushaituvat keräsivät huurretta, ja posket keräsivät väriät kuin punaiset omenat. Rohtuneet huuletkin annoin pakkaselle anteeksi.

Joskus, tarkemmin sanottuna noin 27 vuotta, inhosin hiihtoa. Sitten löysin retkihiihdon. Umpista lunta kun saa hiihdellä hissukseen menemään, katoaa ympäriltä kaikki muu.

Eilen saavuimme takaisin Porvooseen. Huomasin jo pari päivää ennen kotiintuloa, että minulla on ikävä kotiin. Voi veljet, koska olisinkaan viimeksi tuntenut niin?

Ilmeisesti oikea paikka on löytynyt, kun ikävöin tänne taloon, jossa kaikki tavaratkin odottavat vielä muuttolaatikoissaan sitä, että niille rakennettaisiin kaappeja ja säilytystilaa.

Piha oli täynnä eläintenjälkiä. Harmi, että ne pysyvät aika etäällä meidän täällä ollessa. Tosin en yhtään ihmettele – sen verran kiljahtelemme ja pidämme ääntä, kun kolaamme lunta ja kierimme löylyjen välissä lumihangessa. Jos olisin jänis, en itsekään tulisi viereen katsomaan.

      Tänään kävimme kairaamassa merellä, jotta näemme kuinka paksuksi jää on saaristossa ehtinyt meidän poissa ollessa. Iloksemme huomasimme, ettei mene enää kuin hetki, niin voimme mennä pilkille aivan rauhassa. Partasuu on juuri rautakaupassa ostamassa remonttitarpeita, ja toivon, että hän muistaa ostaa myös pilkkitoukat, joita pyysin.

Tänään oli myös ensimmäinen päivä, kun tarvitsi aurinkolaseja. Aurinko paistoi jäälle niin valtavalla voimalla, että oli pakko käydä tekemässä sisällä cappucinot take away -kuppeihin ja tulla rantaan nauttimaan niistä. Harvoin tällaista valonjuhlaa saa kokea vielä tammikuussa, mutta otin sen täydellä nautinnolla vastaan.

Hiihtelin jäätä pitkin Kuomat jalassani, kaislat huojuivat tuulessa ja meri oli ihan hiljaa.

-Henriikka

Unelmia ääneen

Viikonloppuna satoi vihdoin lunta Porvoon saaristoon. Sitä vain satoi ja satoi ja satoi, ja kaikki peittyi valkoiseen lumihuppuun. Katsoin ikkunasta haltioissani. Rakastan lunta. Siis en vain lievästi, loivasti pidä siitä, vaan suhtaudun lumeen intohimoisesti. Lumi tekee maailmasta paremman. Se tekee kaikesta hiljaista, pehmeää ja lempeää, omista ajatuksistakin. Keveys laskeutuu hartioille samaa tahtia, kun pakkaslumi leijailee maan päälle.

Pidän lumitöistäkin, lumen kolaamisesta tien sivuun ja lapioimisesta lumi pöllyten. Nyt en vain sellaiseen höntyilyyn oikein pysty tarttumaan, joten otin suosiolla lumentyöntimen. Pidin tahdin ja mielen kevyenä, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli paiskoa kunnolla, hiki päässä hommia. Parempi kuitenkin, etten vahingossa vaikka starttaa synnytystä lumenluonnin sivutuotteena.

Naapuri koputti yllättäen lauantai-aamuna ikkunaamme (ovikello on rikki), kun teimme aamiaista yhdessä. Katsahdin ikkunassa vilkuttavaa ukkelia enkä saanut suustani kuin “apua, tuolla on joku ihminen”. Olemme ehkä olleet hivenen eristyksissä.

Naapuri kertoi, ettei vanhuuttaan pysty enää hoitamaan kotitietämme, niin kuin on jo vuosikymmenet tehnyt. Ymmärrettävää tietysti, mutta lapioitavaa olikin sitten yllärinä vähän enemmän. Eilen googlailimme jo lumilinkoja, järkytyimme mönkijöiden hinnoista ja pohdimme, millaisella kalustolla jaksaisimme käydä lumihommiin silloinkin, kun on pimeää ja kiire töihin.

Parin tunnin uurastuksen jälkeen kotitie ja piha olivat lumesta putsatut, ja sauna oli lämmin. Puusaunan löylyjä ei voita mikään.

Lauteilla istuessamme sanoin ääneen unelmani. Sellaisen unelman, joka ei tunnu vielä tällä hetkellä realistiselta, mutta jonka toteutumiseen uskon lujasti.

Haaveeni on asua kesät saaristossa ja talvet tunturissa.

On vaikea ennen vauvan tuloa miettiä, millaiseksi arki sen jälkeen muodostuu, minkä takia emme pidä vielä minkäänlaista hoppua haaveen kanssa. Vähän niin kuin lumenluonnissakin: ei kannata höntyillä. Mutta näemme suunnitelman silti varsin mahdolliseksi, ainakin niinä vuosina, kun koulunkäynti ei ole vielä alkanut. Tietysti tämä kaikki vaatisi vaikka minkälaista järjestelyä, mutta niinhän unelmat yleensäkin.

Voi olla, että haave haihtuu ilmaan yhtä kevyesti kuin lumi laskeutui Porvoon saaristoon. Sellaistakin sattuu. Voi olla, että tajuammekin, ettemme halua lähteä kotoa minnekään, milloinkaan, ja sekin on tosi ok.

Mutta niin kauan, kuin haave pysyy mielessäni, aion ottaa sen tosissani ja kuunnella sitä. Ties vaikka se lennättäisi meidän pienen perheen tunturiin.

-Henriikka

villapaita & lapaset/North Outdoor, kengät/Kuoma, pipo/itsekudottu Myssyfarmi, housut/second hand