Sisäinen ääni – Kuinka puhut itsellesi?

Puhuimme eilen ystävien Whatsapp-ryhmässä sisäisestä äänestämme – kuinka puhumme itsellemme ja miten suuri merkitys sillä on sen kannalta, kuinka koemme ja näemme maailman, elämän ja itsemme. Sisäistä ääntä ei mielestäni voi erottaa elämänkatsomuksesta, vaan kunkin todellisuus suodattuu aina sen kautta, millaisten ajatusten kanssa hänen mielensä on ja painii.

Onko sisäinen äänesi kriitikko, ankara vaatija tai raju piiskaaja? Vai ehkä lempeä, innostava, kannustava, lohduttava ja armollinen? Tuskin ehkä kumpaankaan ääripäätä, niin kuin harvan on.

Itse uskon, että sisäiseen ääneen pystyy vaikuttamaan vahvasti itse. Ei täysin, eikä nopein muutoksin, vaan hitaasti harjoitellen. Eikä tämä ole mitään sen kummempaa hihhulointia, vaan yksinkertaisesti mielenhallintaa. Mieli muuttuu hiljalleen, varovaisin askelin siihen suuntaan, johon sitä muutamme. Hyvään keskittyminen ruokkii hyviä ajatuksia, pahaan keskittyminen pahoja ajatuksia. Toki esimerkiksi ympäristön vaikutus on aina suuri – on turha väittää, että mielenterveydelliset haasteet olisivat aina henkilön oma valinta ja vika.

Olen itse toisinaan aivan uskomattoman vaativa itselleni omassa mielessäni. En läheskään aina, mutta kehnoilla hetkillä sisäinen ääneni on todellinen orjapiiskuri. Puhun sellaisia asioita itselleni, joita en koskaan kehtaisi ääneen myöntää: “Miten et ole saanut elämässäsi enemmän aikaiseksi, miten et pysty hallitsemaan sokerinsyöntiäsi paremmin, miten olet taas jäänyt skrollaamaan Instagramia, vaikka kaakelit on jynssäämättä? Millainen ystävä on ystävilleen noin kohtuuttoman vaativa, millainen sisko on noin surkea viesteihin vastaaja?”

Vaativa sisäinen ääni kehittyi aikoinaan huippuunsa syömishäriökäytöksen kanssa käsi kädessä, mielenterveydellisiä haasteita siis yhdessä kimpussa. Oma kokemukseni on se, ilman minkäänlaista alan koulutusta, että usein vaativan sisäisen äänen käyttäjällä on tarve saada elämäänsä kontrollia, hallinnantunnetta, niin kuin syömishäiriöiselläkin. Sitä haetaan suotta ankaruudella, vaikka usein ystävällisyys olisi kaiken kannalta parempi ratkaisu.

Ehkä tämän vuoksi monen haaste (itseni mukaan lukien) onkin se, ettei vaativasta sisäisestä äänestä haluta päästä eroon. Sitä ei nähdä ongelmana, vaan päinvastoin: moni kokee, että ilman pientä piiskausta sitä muuttuu laiskaksi ja saamattomaksi, ei saa elämässä aikaan tai pysty olemaan sellainen kuin tahtoisi.

En minäkään aina niin mahdoton ole. Totuus ei ole niin karu, kuin ylemmästä kappaleesta voisi päätellä. Minulla on kyllä kaiken kaikkiaan varsin hyvä itsetunto, mikä nostaa syytöksen kuopista ennemmin tai myöhemmin. Huomaan, että parjaukseni harvoin myöskään menee niin syvälle, että kyseenalaistaisin ihmisarvoni tai pitäisin itseäni kelvottomana, huonompana kuin muut. Lisäksi kaiken alla piilevä myönteinen asenne elämää suojelee paljolta.

Silti olen huomannut puheessa itselleni kehitystä. Etenkin viimeisen parin vuoden aikana olen onnistunut muuttamaan sisäisen ääneni suuntaa. Olen tietoisesti pyrkinyt kuuntelemaan, mitä itselleni puhun ja miksi. Ja mitä se saa minussa aikaan ja millaisia ajatuksia ruokkii. Olen seissyt peilin edessä ja harjoittelut sitä, että keskittyisin olemaan tyytyväinen. Olen lopettanut lopenkyllästyneenä omiin ajatuksiini itseni soimaamisen kesken jonkun epäonnistuneen projektin tai pyrkinyt keskeyttämään negatiivisen kierteen omissa aivoissani.

Itse asiassa pyrin katkaisemaan ja muuttamaan sisäistä viestiäni aivoistani jopa juuri tällä hetkellä, vielä en ole onnistunut. Asia on elämän mittakaavassa aivan minimaalinen, mutta silti tosi:

Huomasin hetki sitten tsekatessani sisustussuunnitelmamme pohjapiirroksesta, että portaat on piirretty siihen liian kapeiksi, minkä vuoksi juuri tilaamamme sohva ei mahdukaan.

Jouduin perumaan tilauksen (ensin panikoituani, onnistuuko se vielä), mutta sen lisäksi aloitin kunnon ajatuskierteen mielessäni siitä, kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole tarkistanut asiaa, en huomannut mitään tai kyseenalaistanut ollenkaan. Ja nyt joudun tuottamaan lisää päänvaivaa sisustussuunnittelijamme, perumaan noloissani sohvatilauksen, jonka myynnistä myyjä saisi ehkä vielä provisiota ja keksimään pitkään harkitulle sohvalle uuden ratkaisun. Tuntuu, että koko pakka hajosi, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain sohvasta. Tyhmä minä, idiootti-minä. Miten edes ajattelin, että pystyisin tällaiseen projektiin? Millainen ei tyyppi ei tarkista noin olennaista asiaa?

Sisäisen äänen kuuntelu kuulostaa helposti joltain buddhalaiselta rauhan etsiskelyltä, ja kai siinä voi siitäkin olla kyse. Ensisijaisesti homma on kuitenkin aika lailla silkkaa järkeilyä, hyvän maksimoimista ja ikävän minimoimista. Jaettu ilo on kaksinkertaista iloa myös omien aivojensa kanssa.

Hyvä konkreettinen harjoitus asiaan on, että kirjaa vaikka päivän ajalta ylös puhelimeen tai muistivihkoon omia sisäisiä viestejään. Mitä mielemme meille kertovat. Joko heti ylöskirjoitushetkellä tai myöhemmin yksin tai vaikka puolison, perheenjäsenen tai ystävän kanssa voi sitten käydä listaa läpi ja miettiä hajatelmiensa juurisyitä. Löytyykö ajatuksista samankaltaisuutta? Haluaisitko muuttaa jotain tai kääntää sisäisen äänen suuntaa?

Ennen kaikkea, puhuisitko hyvälle ystävällesi samalla tavalla?

-Henriikka

Kuvat: Sam Jämsén

Lomaa suorittamassa

Viikko on ollut hidas. Ensimmäinen äitiyslomaviikkoni. Tavoitteenani on ollut opetella hitautta, arvostamaan aikaansaamattomuutta ja joutenoloa, levätä. Levätä niin, etten koko ajan tavoittele lepäämistä, lepään vain. Ongelmanydin löytyy jo siitä, että olen ylipäänsä asettanut itselleni tavoitteen.

On yllättävän vaikeaa arvostaa löysäilyä, tyhjiä hetkiä ja tavoitteetonta harhailua kodissaan, kun on tottunut olemaan tehokas, saamaan nautintoa tehokkuudesta ja määrittelemään jopa oman ihmisarvonsa osittain sen kautta, mitä tekee ja mitä saa aikaan.

Keho pakottaa onneksi himmaamaan. Keho tietää yleensä aina mieltä ennen ja mieltä paremmin kaiken. Ainakin minun kehoni, sillä mieleni on usein laukalla, ja kuvittelee kaikenlaista paikkaansapitämätätöntä.

Vatsanseudulla ja kaikkialla muuallakin majailevat, uudet vajaa 20 kiloa pakottavat ottamaan vähän rauhallisemmin. Eivätkä tietysti vain kilot, vaan ensisijaisesti kaikki muu asiaan liittyvä: liitokseni ovat löystyneet, hormoonit hyrräävät kuin pieni voimala, ja sisälläni melskaa pieni ihminen. Väsyn lähes joka päivä siinä viiden maissa. Sitä ennen voin kuvitella tekeväni jotain fiksua, viimeistään sen jälkeen keskityn vain elokuviin, löysäilyyn ja pötköttelyyn. Kymmenen maissa olen lähes joka päivä jo unessa ja nukun 10-tuntisia unia.

Toivoin olevani sellainen ihminen, joka ei puhu pelkästään raskaudestaan. Jolla on odottavana äitinäkin jotain muutakin annettavaa ajatuksistaan kuin ensimaitoa valuvat rinnat ja raskausarvet kaikkialla vatsassa.

Tuntuu kuitenkin siltä, että koronan ja raskauden yhteenlasketun summan tuloksena normaali elämäni on oikeastaan tauolla kaikin tavoin. Yleensä kylvän puheenaiheita ja ajatuksenjyviä sosiaalisessa kanssakäymisessä, salaa kuunnelluissa kahvilakeskusteluissa ja muussa turvavälittömässä toiminnassa. Yleensä elämäni on täytetty retkillä ja reissuilla, sulkapallopeleillä ja juoksulenkeillä. Yhtäkkiä nämä kaksi suurta palasta ovat poissa ja huomaan vain miettiväni synnytystä, imetystä, äitiyttä, vanhemmuutta ja vauvalapsiarkea. Ja kyllä, myös sitä maitoa ja niitä arpia. Näiden lisäksi osaan puhua ehkä kotimmme remontista ja Porvoon saariston jäätilanteesta, enpä juuri muusta.

Pyrin pääsemään niin rauhalliseen tilaan mieleni kanssa, että kirjojen lukemisesta tulee taas rentouttavaa. Se on paras mittarini, jonka olen keksinyt. Kirjat antavat aina uutta ajateltavaa, uusia maailmoita, elämäntarinoita, tunteita.

Tällä hetkellä olen podcast- ja äänikirjatasolla, mutten vielä tarttunut hanakasti fyysiseen kirjaan. Luulen sen hetken koittavan kuitenkin aivan pian. En enää mieti työasioitani, sähköpostiani tai ylipäänsä olemassaoloani niin himputin paljon (koko ajan). Olen antanut tilaa vain tyhjyydelle, joutilaisuudelle – tuolla ihanankamalalle kirosanalle, jonka kanssa tulen varmaan kamppailemaan vanhuuteen saakka, vaikka toivon että en. Toivottavasti en ainakaan kuolinvuoteelle saakka.

Itselleni hankalinta taitaa olla balanssin löytäminen. Kun päästän irti työelämästä ja annan itseni valahtaa lomamoodiin, päästän helposti irti kaikesta muustakin. Aivoni eivät osaa tehdä eroa sen välillä, mikä on työtä ja mikä ihan tavallista arkielämää, johon kuuluu myös velvollisuuksia ja rutiineita. Sähkölasku tulee edelleen maksaa, ystävän ihana viesti odottaa puhelimessa vastaamista ja kodissa voi tehdä kivoja asioita, jotka eivät kuitenkaan ole reporankana makaamista.

Yhtä harjoittelua tämä lomailukin taitaa olla, niin kuin elämäkin. Kunpa vain löytäisin itseni mahdollisimman pian lomailemasta, en suorittamasta lomaa.

Ehkä sitten, kun pikkuisen pyykit on pesty, sänky on pedattu, remontti on tehty, pakkanen on täynnä ruokaa ja leipomuksia vauva-ajan varalle… Tai ehkä olisi korkea aika aloittaa jo nyt.

– Henriikka

Kuvat syksyltä Kilpisjärveltä, Malla-laivalta

Reilu kuukausi laskettuun aikaan

Vauvan laskettuun aikaan on pian kuukausi jäljellä.

Se tuntuu ihanalta. Ne pienet varpaat ja kaikki uusi ja ihmeellinen. Se uskomaton ajatus, että sieltä se vauva saapuu maailmaan kohdustani ja ryömii reaktiona rinnalle. Se, kun hän katsoo ensimmäisen kerran. Se, että hän ylipäänsä on pian hän, eikä se. Tuntuu ihmeelliseltä ajatella miltä hän näyttää. Onko hän ruskeasilmäinen ja tummahiuksinen, vai onko hän niin kuin minä olin lapsena – monta vuotta kalju ja loppuun saakka vaalea. Meidän saaristolapsemme.

Odotan synnytystä yllättävän kiinnostuneena, vaikka en vielä tiedä siitä vielä juuri mitään. Olen tulevina viikkoina ajatellut ottaa vähän selvää. Luulen, etten kuitenkaan ole mikään fanaattisin tiedontankkaaja. Sellainen kohtuullinen määrä valmistautumista tuntuu hyvältä. En ajatellut katsoa synnytysvideoita tai lueskella synnytystarinoita sen koommin. Muutaman varmaan. Sen sijaan haluan kyllä tietää perusasiat ja saada käsitystä siitä, miten voisin omalla toiminnallani tehdä kaikesta vähän helpompaa. Tietää kuinka keho toimii ja kuinka sitä voi auttaa.

Toisaalta olen vähän kauhuissani. Meidänkö pitäisi pitää huolta avuttomasta ihmisyksilöstä? Välillä pelkään, että hermostun vauvan avuttomuuteen. Tiedän olevani huono avuttomuuden kanssa, ja sitähän hän juuri on. Aivan täysin avuton päästä pieniin varpaisiin saakka.

Välillä on tullut sellainen olo, että haluan perua kaiken. Etten haluakaan koko lasta. Että haluan elämämme jatkuvan yhtä autuaana kuin se on nyt ollutkin. Meillähän on ollut niin ihanaa, täysin vapaata ja spontaania. Sellaista ei tule olemaan pitkään aikaan, jos koskaan. Vanhempana pysytään aina, loppuun saakka.

Suurimman osan ajasta olen kiinnostuneen odottavainen ja muutamia henkisiä murtumisia huolimatta luottavainen. Tiedän hyvin, että lapsensaanti mullistaa koko elämän ja ajatukset, ja muuttaa kaiken. Mutta tiedän myös, että ”vanhan elämän” sijaan saamme kokea jotain aivan uutta. Lumikammivaellukset muuttuvat ehkä metsäretkiksi lähimiljööseen ja vapaalaskupäivät hidastahtisempaan ulkoiluun, mutta elämyksiä saamme taatusti kokea tulevaisuudessakin. Välillä ne varmasti tylsistyttävät eivätkä taatusti tarjoa samanlaisia tunteita, mutta sen sijaan voimmekin kokea jotain aivan uutta rinnalla elämistä ja innostumista.

Olen valmistautunut myös siihen, että tunteita tulee ja menee. Aivan varmasti tunnen välillä harmita siitä, etteivät spontaanit kuohuvalasilliset ole välttämättä enää yhtä simppelin puhelinsoiton päässä tai ettei kiitollisuus lapsesta välttämättä aivan joka kerta peittoa kiukkua siitä, mistä joutuu luopumaan. Silti uskon kyllä, että tulen rakastamaan perhe-elämää. En varmasti joka hetkeä ja kaikkea siinä, mutta kokonaisuutta. Sitä että meistä tulee pieni perhe, että saamme kokea vanhemmuuden ja vieläpä yhdessä. Sitä että voin laulaa samoja lauluja iltaisin lapsellemme, joita äitini meille lauloi. Sitä että voimme ihmetellen katsoa, kuinka lapsemme kasvaa omaksi itsekseen, meistä erilliseksi ja aivan omanlaisekseen. Sitä että perheemme ja ystävämme tutustuvat pieneen, ja hän heihin. Että maailmaan saa syntyä uusi ihmisyksilö, joka rakastetaan aivan rajattomasti.

Luulen, että tulevaisuudessakin tulee hetkiä, kun koko homman haluaisi perua. Siis nimenomaan hetkiä. (Ystäväni mukaan noin kerran pari viikossa, hah.) Mutta tunteita nyt tulee ja menee. Ja ymmärtääkseni vanhemmuus tuo melkoisella voimalla tunteita pintaan. Tunteet ovat onneksi rikkaus ja ne ovat kaikessa voimakkuudessaankin meitä varten. Ohjenuorana elämässä ja helpottamassa omien arvojen mukaista elämää. Kukaan ei onneksi huku tunteisiin, vaikka välillä siltä tuntuisikin.

Yritän pysyä joka hetkessä tunteilleni ja ajatuksilleni rehellisenä. Uskon, että ne pysyvät niin paljon paremmin hallinnassa, kuin piilotellen ja säikähdellen: ”Apua! Mitä minä nyt tuollaistakin tunnen?” Eräs ystäväni kertoi, että hänen teki mieli joskus vaikeina aikoina lasten kanssa laittaa nämä pakastimeen ja sulattaa kevään tullen, kun olisi jo hetken levännyt. Ystäväni ei tietenkään pakastanut lapsiaan, ei mitään sinne päinkään, mutta minua ajatus lohdutti: Kaikki tunteet ja ajatukset ovat sallittuja, olennaista on, mitä niillä teemme ja kuinka niihin reagoimme.

Uskon kyllä myös, että kaiken muutoksen keskelläkin elämämme jatkuu tosi monella saralla ihan tavallisesti. Tiedän, että vanhemmuuskuplaan sukeltaminen voi olla syvä sukellus – että yhtäkkiä sitä onkin koko elämä vain vauvaa ja perhettä. Toivon kuitenkin, että minusta jäisi myös Henriikka. Että minulle puhuttaisiin vauva-asioiden lisäksi myös kirjoista ja elokuvista, parhaista jälkiruoista ja jäätikkövaelluksista. Ja että myös minä osaisin puhua niistä muille.

Ajattelin puoli tuntia sitten, tätä tekstiä aloittaessani, että en ole vielä yhtään valmis koko hommaan. Nyt kuitenkin huomaan (kyllä, olen vikkelä mielenliikkeissäni), että enköhän sittenkin ole.

Jos vauva nyt pari viikkoa jaksaisi pysyä vatsassa, niin voisin vähän vielä katsella leffoja, nukkua ja jynssätä kotimme kaakelit, sekä pedata vauvansängyn valmiiksi. Mutta kevään kurkkiessa sisälle ikkunoihin, on vauvakin yhtä lailla tervetullut uuden vuodenajan kanssa käsikädessä. Kevätlapsemme. Tiedä sitten, pitäisikö olla vaatimattomampi, mutta uskon kyllä, että pärjäämme hienosti. Emme varmasti ilman apua tai kömmähtelyjä, mutta pärjäämme. Emme varmasti niin kuin oppaissa sanotaan, mutta pärjäämme. Ja se tuntuu täysin riittävältä. Joskus tulevaisuudessa sitten riman voi taas asettaa jonnekin korkealle, mutta vauva-ajan ajattelin tavoitella sellaista ihan tavallista, hyvää elämää.

Pari päivää sitten totesin ääneen kotona, että olisi kiva laittaa lisää linnunpönttöjä. Puoliso totesi, että niin olisi, mutta vielä ei voi. Että sitten vasta rakennetaan linnuille koteja yhdessä, kun Tikkukin voi osallistua.

Sellaista elämää minä odotan.

-Henriikka