Kaksosten unikoulu – miten saada kaksoset nukkumaan?

Miten saada kaksoset nukkumaan paremmin? Miten saada kaksoset nukkumaan läpi yön? Kuinka lopettaa yöimetys? Kuinka jaksaa pienten kaksosten kanssa? Miten kaksosille tehdään unikoulu? Kannattaako unikoulu?

Tämä unikoulu kertoo kaksosista, mutta on yhtä lailla sovellettavissa myös yhteen vauvaan.

Lähtötilanne: Hyvin väsyneet vanhemmat

Olimme viime syksynä siinä pisteessä, että meidän perheen jaksaminen alkoi olla kunnolla koetuksella. Kaksoset olivat täyttämässä vuoden, mutta yöt olivat olleet taas usean kuukauden ajan erittäin rikkonaisia.

Minulla väsymys purkautui sellaisena hiljaisena epätoivona. Vaikka elämä oli myös tosi onnellista samaan aikaan, päivät olivat sumuisia, joita jotenkin hiljentyneenä kuljin eteenpäin. Puolisolla esiin nousi eri tavalla kiukku.

Kaikillahan väsymys purkautuu vähän eri tavalla, mutta selvää on, ettei väsymystä jaksa kovin kauan. Olimme nukkuneet jo vuoden erittäin huonosti, eikä loppua tuntunut näkyvän.

Ajattelin itse, että kyllä jaksan tätä vielä ainakin vuoden. Nyt mietin, että miksi olisi pitänyt? Olen kiitollinen siitä, että puoliso vaati lopulta selviä toimia sen eteen, että saisimme mielenterveyttämme ja samalla arkeamme takaisin unien muodossa.

Kaksosten nukahtaminen: Imetys uniassosiaationa

Esikoinen oli aikoinaan lopettanut yöimetyksen jo puolen vuoden iässä ja alkanut nukkumaan yöt läpeensä. Kaikki uniongelmat valkenivat meille vasta nyt: ahaa, ahaa, tämän takia vauvojen ja pienten lasten vanhemmat puhuvat väsymyksestä.

Olimme kaksosten kanssa ajautuneet kierteeseen: koska vauvoja oli kaksi, herätti toinen aina myös toisen huutaessaan. Siksi herännyt vauva piti saada mahdollisimman nopeasti hiljaiseksi. 

Nopein ja helpoin tapa saada heitä takaisin uneen oli imetys, jota tietysti käytimme. Kun itse on lopenuupunut, ei kovin herkästi pysty edes ajattelemaan pitkän tähtäimen suunnitelmia, vaan tekee siinä hetkessä sen, missä aita on matalin. Sillekin pitää antaa ymmärrystä ja armoa. Ja pitkään vauvat myös kaipaavat yömaitoaan, ja koko äidin keho on automatisoitu tarjoamaan ravintoa lapselle.

Kuitenkin kaksosten ensimmäisen syntymäpäivän lähestyessä tiesin, ettei yöimetyksissä ollut kyse enää ravinnonsaannista, vaan uniassosiaatiosta: vauvat eivät yksinkertaisesti osanneet mitään muuta tapaa nukahtaa kuin imetyksen. 

Ja kun yritimme lopulta muita keinoja (sylittelyä, tuttia, taputtelua) saattoi tilanne kärjistyä aivan katastrofaaliseen huutoon, jossa koko 5-henkinen perhe on hereillä, eikä mistään tule mitään.

Vaikka puolen vuoden iässä imetykset olivat jo vähentyneet, ja heräsin enää noin 2 kertaa yössä imettämään (kerran kumpaakin), olivat ne jälleen lisääntyneet: nyt saatoin taas imettää molempia 4–5 kertaa yössä. Eli käytännössä KOKO AJAN. Menimme kyllä tosi ajoissa nukkumaan, mutta uni oli niin katkonaista, aamut saattoivat alkaa neljältä, että kaheliksihan siinä meinasi tulla. Mutta jaksamista tai osaamista muun suunnitteluun oli vähän.

Neuvolan uniohjaus

Oli aika miettiä systemaattisempia keinoja.

Googlettelua voi tietysti tehdä loputtomiin, mutta netti on täynnä pullollaan vaikka minkälaisten puoskarien uniohjauksia, joten suhtauduin (ja suhtaudun) kaikkeen varauksella.

Ylipäänsä sana ”unikoulu” oli minulla todella kielteinen. Varmasti moni tunnistaa itsessään samoja ajatuksia. Tulee mieleen vauvan pakkohuudattaminen ja paljon muita mielleyhtymiä, jotka eivät tue vauvan turvallisuudentunnetta. Huomasin kuitenkin prosessin edetessä olleeni paljon väärässä: unikoulu ei tarkoita, että itkevä vauva huutaa itsensä uneen.

Sain vinkin ystävältäni neuvolan uniohjauksesta. En edes ollut tiennyt, että ainakin täällä Itä-Uudenmaan hyvinvointialueella on ihan ilmainen uniohjaus! Uskomatonta.

(Tosin olen skeptinen, kuinka kauan tällaisia palveluita pystytään tarjoamaan, kun kaikesta leikataan. Toivotaan, että pitkään, joten käyttäkää niitä! Ei tarvitse olla edes näin hc-meno.)

Neuvolan uniohjauksesta saa apua vauvan tai lapsen vuorokausirytmin tai nukkumisen haasteisiin, joita voivat olla esimerkiksi nukahtaminen, unirutiini, katkonainen uni, itsenäinen nukahtaminen, omassa sängyssä nukkuminen tai rauhaton uni.

Uniohjaajan kotikäynti

Uniohjaus toimii Itä-Uudenmaan hyvinvointialueen Neuvolan kotiin vietävien palvelujen alla. Soitin yleisnumeroon, ja saimme supernopeaa, inhimillistä ja sydämellistä palvelua ja suoran konktaktin ohjaajallemme.

Muistaakseni soitosta ei kulunut kuin muutama päivä, kun uniohjaaja jo pääsi meille kotikäynnille ja viipyikin yli tunnin verran.

Kävimme vielä tarkemmin läpi tilanteemme, josta olimme jo puhuneet puhelimessakin. Uniohjaaja sanoi aika nopeasti, että huomaa meidän tilanteen olevan jo niin kärjistynyt, ja meidän väsymystason olevan niin korkea, että lähtisi suoraan selkeään unikouluun. Monissa tilanteissa lähdettäisiin liikkelle vähän pehmeämmilla, pitkäkestoisemmilla keinoilla. Mutta nyt tarvittaisiin tuloksia nopeammin.

Puoliso kuunteli toiveikkaana, itse olin selvästi enemmän skeptisenä, mistä puhuimme myös avoimesti. Halusin tietää, mistä uniohjaajan koulutus on (3 vuoden takaa Tampereen yliopistosta) ja erityisen paljon kyselin siitä, mistä tietää, ettei unikoulu ole vahingollista vauvalle.

Onneksi ohjaajalla oli paljon materiaalia ja tutkittua tietoa ohjeiden tueksi. Se loi turvallisuuden tuntua. Aloin nähdä itsekin mahdollisuuksia epäilyjen rinnalla. (Voin vain kuvitella, miten paljon hän tapaa ja rauhoittelee tällaisia toinen kulmakarva kohollaan, hormoonit päällä vauvojaan suojelevia äitejä. Ehkä isejäkin, mutta varmasti etupäässä äitejä.)

Tuntui hyvältä, että uniohjaaja sanoi, että tämä auttaa myös vauvoja. Että myös heille on helpotus oppia nukahtamaan itsenäisesti ja oppia nukkumaan yönsä. Että tosi usein vauvat eivät opi nukahtamisen taitoa itse, vaan tarvitsevat siinä vähän apua.

Sen pystyin kyllä kuvittelemaan, koska myös itsestäni tuntui, että vauvat itsekin kärsivät öisin siitä, etteivät löydä unta ilman imetystä. Ja etteivät oikeastaan edes haluaisi koko maitoa, päinvastoin huutavat vatsat pinkeinä, mutta eivät keksi muutakaan tapaa päästä uneen kiinni.

Unikoulun valinta: Pistäytymisunikoulu

Unikoulujen maailma oli ollut itselleni vieras ja vähän vastenmielinenkin. Ajattelin aina, että minun ei sellaisiin tarvitse tutustua. Että kyllähän minä saan oman vauvani nukkumaan systemaattisella otteella ja runsaalla huolenpidolla ja rakkaudella.

Well, well. Tässä sitä oltiin, taas kerran nöyränä. 

Uniohjaaja ehdotti meille pistäytymisunikoulua, jonka sääntöjä oli vähän ”pehmennetty”.

Tämä unikoulu on tosi samankaltainen kuin Unen Aallot -unikoulu, joillain pienillä eroavaisuuksilla.

Tarkoitus on ohjata vanhempia purkamaan turvallisesti yöunia rasittavia uniassosiaatioita, kuten yösyöttöjä, ja ohjata vauvaoja nukahtamaan itsenäisesti. Tätä unikoulua käytetään 6-kuukauden ikäisille ja sitä vanhemmille.

Pistäytymismenetelmä on yleensä nopea ja sopii tilanteisiin, joissa vanhempi/vanhemmat ovat jo melko uupuneita eikä voimavaroja riitä pidempikestoisen menetelmän johdonmukaiseen soveltamiseen.

Pistäytymisunikoulun ohjeet

Pistäytymisunikoulun ohjeet eli ”säännöt” menivät meillä näin:

– Illan viimeinen imetys tapahtuu muualla kuin makuuhuoneessa. Sen jälkeen tehdään vielä tutut, joka ilta toistuvat iltarutiinit (meillä hampaidenpesu, unipussin pukeminen, iltasadut- ja laulut). Näin ollen imetyksen osallisuus iltarutiineissa vähenee/poistuu. Iltarutiinit on hyvä tehdä hyvissä ajoin, jotta vauvat eivät ole aivan yliväsyneitä.

– Laita lapset sänkyihinsä unisena mutta valveilla. Meillä siirryimme samalla nukkumaan itse toiseen huoneeseen. Huone on hyvä olla riittävän pimeä.

– Anna lapsille tuttu tutti tai muut itsenäisen nukahtamisen tutut jutut (pehmolelu, riepu jne.), jotka ovat aina mukana sängyssä. Meillä nämä ovat tutti ja pehmolelu.

– Sano kummallekin hyvän yön mantra, jonka toistatte aina samalla tavalla. Meillä se on ”Hyvää yötä (nimi). Nyt on aika nukkua.”

– Me myös laskimme lapset sänkyyn makuulleen ja silitimmekin mantran sanoessamme, koska sellainen hellittelyn poisjääminen tuntui liian karulta.

– Poistu huoneesta ja jää kuuntelemaan lasten reaktioita.

– Väsyneeseen nukahtamisen ääntelyyn tai vaikertamiseen ei tarvitse reagoida. Jos lapset selvästi huutaa/vastustelee, laita ajastin käytiin ja käy huoneessa 3 minuutin kuluttua.

– Huoneessa toista huutavalle lapselle/lapsille tuttu mantra (me myös laskimme makuulleen, annoimme tutit ja silitimme/halasimme samalla tukevasti ja rauhoittavasti, emme kuitenkaan nostaneet lapsia pois sängyistä).

– Poistu taas huoneesta ja jää odottamaan. Jos huuto/itku alkaa, odota taas 3 minuuttia. Aikaa otetaan vain silloin, kun lapsi itkee/huutaa. Kun itku selvästi taukoaa, nollataan laskuri ja käynnistetään alusta, jos itku alkaa uudestaan.

– Toista sama niin monta kertaa, kunnes lapset nukahtavat itse. Monesti ohjataan pidentämään aikaa kerta kerrata, mutta tässä meidän menetelmässä aika pysyi aina 3 minuutissa, mikä tuntui kyllä meistä hyvältä, sillä sekin tuntui välillä tosi pitkältä.

– PYSY RAUHALLISENA. Lapsi peilaa omia tunteitaan sinuun ja hätääntyy omasta hätääntymisestäsi.

– PYSY JOHDONMUKAISENA. Unikoulua toteuttavan vanhemman on oltava kärsivällisyyttä ja paineensietoa vastusteluun, eikä vanhoihin rauhoittelukeinoihin saisi tukeutua kesken unikoulun. Meillä molemmat pystyivät tähän, koska ajattelimme tilanteen olevan pian ohi, ja koska pistäytyminen kestää itsessään niin lyhyen aikaa. Mutta tiedän monia äitejä, joille unikoulun toteuttaminen on yksinkertaisesti mahdotonta, jolloin puolison on ollut helpompi toteuttaa se.

– Aamulla ole selkeä: päätät itse, koska aamu alkaa. Meillä rytmi on luontaisesti tosi aikainen, joten päätimme, että klo 05 jälkeen emme enää yritä nukuttaa lapsia uudestaan. Ja itse asiassa ekana yönä tyydyimme neljään. Napsauta valot päälle, toivota hyvät huomenet tms. Tee näin päivä yön ja päivän välille.

Tutkimusten mukaan ensimmäisenä yönä tulee itkua pisimpään, ja nukutus voi kestää jopa 30–90 minuuttia. Kun lasten luona pistäytyy säännöllisesti, lapset oppivat kaavan ja tietävät, ettet katoa minnekään. Seuraavina öinä itkun kesto alkaa vähentyä yleensä merkittävästi.

Osa lapsista reagoi ensimmäiseen yöhön vain lyhyellä vastustelulla, mutta toinen tai kolmas yö on vaikeimpia. Viimeistään neljäntenä yönä pitäisi helpottaa.

Hankalimman vaiheen tulisi kuitenkin kestää vain lyhyen ajan, ja sen läpikäytyä, koko perheen hyvinvointi paranee, ja elämä helpottaa. Yritimme pitää sen mielessämme koko ajan.

Jos unikoulun tulokset eivät ala näkyä nopeasti, vaikka siinä on oltu johdonmukaisia, haasteet ovat jossain muussa (sairaus, hampaat tms.). Eli unikoulua ei ole todellakaan tarkoitus vetää läpi viikkokausia, viikkokin on jo mahdollisesti liian pitkään. Tulosten pitäisi näkyä päivissä.

Kaksosten unikoulussa on tietysti erityislaatuista se, että lapsia on kaksi. Jos on kuitenkin tarkoitus, että he nukkuvat tulevaisuudessakin samassa huoneessa, unikoulu on hyvä toteuttaa niin, että he nukkuvat myös unikoulun aikana yhdessä. Se voi tuottaa tiettyä lisähaastetta itse kouluun, mutta toisaalta tuoda myös turvaa kaikille.

Kokemuksia unikoulusta

Uniohjaaja oli meillä käymässä perjantaina. Ensin mietimme, että lykkäämme aloitusta seuraavalle viikolle ja valmistaudumme rauhassa asiaan. Sitten totesimme, että ei tässä nyt lykkäys auta, vaan haluamme tuloksia mahdollisimman nopeasti.

Lauantaina oli kaksosten 1-vuotissyntymäpäiväjuhla, minkä jälkeen aloitimme unikoulun. Jälkikäteen ajateltu olisi voinut valita jonkun vähän tavallisemman päivän, mutta kaksoset olivat toisaalta unessa melkein koko juhlat, että ehkä se ei ollut niin kovin erikoinen päivä heille.

Unikoulua ei tule aloittaa erityishetkessä (esim. sairaus).

Esikoinen pääsi mummu-vaarilaan yökylään, että saimme keskittyä rauhassa unikouluun. Lopulta hän olikin siellä aivan onnellisena neljä yötä, vaikka olisi hyvin voinut tulla jo aiemmin pois.

Minulla oli unikoulun aloittamisessa aivan uskomattoman hormooni- ja tunneryöpyt. Vähän samanlainen olo kuin synnytyssairaalasta kotiin päästessä. Jaoin perheelleni minuuttiaikataululla kuulumisia (tässä kirjoituksessa printscreenejä huuruistani) ja olin aivan jossain kummallisissa tiloissa. Vaikea edes kuvailla, millaisen kaoottisen tilan kaikki aiheutti aivoihini: kuin olisin tarkastellut toimintaamme ulkopuolisena.

Päätimme, että ensimmäisen yöt hoitaa puoliso, etteivät vauvat ihmettele, mikseivät saa maitoa, vaikka sitä olisi helposti tarjolla.

Nukuin lämpimässä pihavarastossamme muistaakseni 2 tai 3 yötä, ja puoliso hoiti yöt. Fiilistelin, että nyt vihdoin saan ihan luvan kanssa nukkua. Puoliso oli ihanasti pedannut mulle sängynkin, ja laittanut kurkkupastillin tyynylle odottamaan. Hahaha.

Mutta lopulta palasin sisälle nukkumaan, koska nukuin erillään muista aika surkeasti. Tarkastelin puhelinta, että mitenhän sisällä menee ja harhailin ajatuksissani. Hah. Sisällä nukuin heti paremmin.

Illoista olin saman tien myös itse vastuussa, jotta lapset myös oppivat ja tottuvat, että tämä on vanhempien yhteinen linja. 

Mantran toistelu tuntui vähän omituiselta, ja 3 minuutin odottelut välillä tosi pitkältä, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Käytin itse korvatulppia ja rauhoittavaa musiikkia, mikä auttoi.

Unikoulun tulokset

Onhan tuon koko unikoulun toteuttaminen jollain tavalla outoa ja järjenvastaistakin, kun koko keho ja mieli huutaa, että ota syliin ja tyynnyttele.

Siksi onni, että tulokset tulivat niin nopeasti. Siis uskomattoman nopeasti. En olisi ikinä uskonut, että näin voisi käydä.

Koska asiat tipahtavat nopeasti mielestä, kirjoitin tuloksia ylös itselleni ja uniohjaajalle:

1. Yö

Nukkumaan klo 19 – pistäytymisiä.
Itku loppui 19.15.
Vauva 1 nukahti 19.20.
Vauva 2:n luo käymään vielä 19.25, jonka jälkeen hän nukahti sen jälkeen.
= Vauva 1 nukahti 20 minuutissa, vauva 2 nukahti 25 minuutissa.
Yksi yöherääminen klo 21.12–21.43 (molemmat hereillä 31 min, minkä jälkeen nukkuivat aamuun.)
Uuteen päivään heräsivät klo 04, mutta puoliso päätti ottaa tämän voittona ja aloitti kaksosten kanssa uuden päivän.

2. Yö

Nukkumaan klo 18.33 – 1 pistäytyminen.
Molemmat hiljenivät klo 18.38.
= Molemmat nukahtivat 5 minuutissa.
Vauva 1 heräsi meidän ääniin vielä klo 18.52, mutta nukahti minuutin jälkeen itsekseen.
Yksi ensimmäistä yötä lyhyempi yöherääminen, jota puoliso ei muistanut kirjata ylös tarkemmin.
Herääminen uuteen päivään viiden maissa.

3. Yö 

Nukkumaan klo 18.39.
Hiljenivät heti oven suljettua, vaikka meidän ollessa vielä huoneessa, oli molemmilla pieni huuto.
Ei tarvetta käydä pistäytymässä illalla eikä yöllä.
Heräsivät uuteen päivään klo 05.20.

Tulokset tulivat siis jo yhdessä yössä! 

Siinä missä kaksoset myös pitävät helposti toisiaan hereillä, vaikuttivat he saavan myös toisistaan turvaa. Jollain mystisellä tavalla he tuntuivat vain välillä päättävän, että nyt nukutaan: Esimerkiksi toisena ja kolmantena yönä huuto loppui täysin yhtä aikaa, kuin olisivat sen yhdessä päättäneet. Ehkä päättivät, ihan oikeasti. Kyllähän heillä on keskinäinen kommunikaatio jo olemassa, vaikka emme me vanhemmat sitä pysty ymmärtämään.

Ja siinä missä unikoulun toteuttaminen tuntui vähän luonnottomalta, tuntui luonnottomalta myös se, miten nopeasti tulokset purivat. Me toljotimme toisiamme silmät suurina, että mitä ihmettä täällä tapahtuu. Ja sitten teimme yhdessä iltapalaa höyrypäissämme.

Tuntui aidosti siltä, että vauvat myös itse huojentuivat, kun oppivat nukahtamaan. Se sai minutkin luottamaan, että tämä kannatti. Että tämä ei traumatisoinut lapsiamme, vaan toi kokonaisvaltaista hyvinvointia ja jaksamista meille kaikille. Ja huh, on se tuonutkin!

Tiedän, että meillä tulokset tulivat niin nopeasti, että tätä on aika helppo kirjoittaa. Mutta olkoon tämä myös rohkaisuna asian kanssa kamppaileville: se voi olla myös nopeaa! Ja aika usein onkin.

Tosi iso apu prosessin aikana oli se, että neuvolan uniohjaaja soitti meille säännöllisesti ja kyseli, kuinka meillä on mennyt. Saimme kysellä melkein reaaliajassa kaikkea mieltä askarruttavaa ja oli kokemus siitä, ettei tarvinnut itse pohtia, että meneekö tämä nyt oikein ja olikos se nyt näin vai näin. Uniohjaus loppui vasta siihen, kun itse sanoimme, että emmeköhän pärjää tästä eteenpäin itse. Ja edelleen saisimme soitella tai laittaa viestiä suoraan ohjaajalle, jos tarvetta tulisi.

Unitaantumia

Unikoulun toteuttamisen jälkeen meni parisen viikkoa, että kaikki meni tosi hyvin. Sen jälkeen unet alkoivat taas pirstaloitua, nukahtamisvaiheeseen ilmestyi hysteeristä itkua (johon tietysti reagoimme), ja muutenkin paletti hajosi.

Meinasimme jo ahdistua ja soitella uniohjaajalle, että mitäs nyt, kunnes tietysti: molemmat kaksoset sairastuivat. Ja ovat sairastelleet tässä pari kertaa viimeisten kuukausien aikana.
Uniohjaus ei siis päde, jos lapset ovat kipeitä, jos hampaiden tulo tuo paljon kipua tai jos päällä on joku muu erityistilanne (kaksosten vanhemmat varmasti tietää, että näitä tilanteitahan riittää).

Meillä esimerkiksi toinen vauva tarvitsi sairastelun aikana sitä, että vanhempi on ihan fyysisesti vieressä, että hän sai illalla nukahdettua. Muuten hätääntyminen oli aivan valtavaa. Sairastelun aikana myös yöheräilyjen aikaan jäimme usein hänen vuoteensä viereen odottamaan nukahtamista, jotta kaikki hoitui sujuvasti ja turvallisesti.
Tärkeää kuitenkin on, että tilanteen normalisoiduttua palataan takaisin opittuihin unirutiineihin, eikä valuta takaisin vanhoille poluille.

Sairauksien väistyttyä unikoulun opit ovat taas toimineet taaperoihimme loistavasti.

Missä nyt mennään?

Vaiheita tulee ja vaiheita menee. Mutta ainakin meillä itsenäinen nukahtaminen onnistuu nykyään hyvin, ja lähes aina taaperot jäävät iltaisin aivan hissuksiin omiin sänkyihinsä. 

Edelleen toivotamme samat hyvän yön mantrat, jotka tuntuvat myös rauhoittavan heitä. Jos itkua ilmaantuu, odotamme edelleen samat tutut kolme minuuttia. Onneksi näitä iltoja on harvassa.

Varmasti oikeaoppinen sääntö olisi, että yöheräilyissä odotettaisiin edelleen se sama tutut kolme minuuttia. Siinä me olemme tahallisesti lipsuneet, sillä yöheräämisiä on vähän ja on tuntunut, että on paljon pienempi paha käydä pienten vieressä kuin vaikka herättää esikoinen tai toinen kaksosista. Ja kun illat menevät niin hyvin, tuntuu oikeastaan aika kivalta mennä silittämään painajaistaan huutava vauva uneen. Nukahtaminen tapahtuu öisin aina ihan samantien, jos lapset ovat terveitä.

Jos yöheräämiset alkavat lisääntyä, tai itsenäinen nukahtaminen vaikeutua, palaamme varmaankin myös öisin toistamaan unikoulun oppeja.

Kaksoset eivät myöskään herää enää yhtä herkästi toistensa itkuihin. Myös nukahtaminen saattaa käydä niin, että toinen alkaa jo koisimaan, kun toinen vasta hölisee tai jopa huutaa sängyssään.

Todella iso plussa unikoulussa oli myös se, että nykyään toinen meistä vanhemmista saa kaksoset yksin nukkumaan. Ennen unikoulua meitä tarvittiin aina molempia. Olen esimerkiksi nyt hiihtokoulussa aina keskiviikkoiltaisin, kun puoliso laittaa kaikki kolme lasta nukkumaan. Mikä hurmiollinen vapaus!

Muistan, kun kaksosten syntymäpäivillä kerroin kuulumisiksi molemmille, että ollaan tosi onnellisia, mutta niin väsyneitä, että elämä on just nyt aika kamalaa. Enää se ei ole. Olemme nukkuneet nyt kolme kuukautta pääsääntöisesti tosi hyvin, kun käymme nukkumaan itsekin aina viimeistään kympiltä, usein aiemmin.

Moni ehkä järkyttyisi, kun fiilistelemme sitä, että meillä nukutaan läpi yön. Kun meidän kohdallahan se tarkoittaa, että heräämme silti tosi usein aamuviideltä. Mutta se tuntuu aivan loistavalta verrattuna siihen, että herää 10 kertaa yössä ja sitten viideltä.

”Läpi yön nukkuminen” ei siis tarkoita, etteikö lapset voisi silti herätä tosi aikaisin. 

Onneksi nyt näyttää vähän siltä, että heräämisaika on pikkuhiljaa kääntymässä lähemmäs kuutta. Joskus olemme nukkuneet jopa puoli seitsemään, kerran jollain uskomattomalla mäihällä sen ylikin. Mutta esikoisenkin on herättävä uuteen päivään jo seitsemältä, joten aikainen rytmi on meille tosi ok. Kunhan saamme nukkua!

Teimme unikoulun jälkeen pari kuukautta niin, että toinen vanhempi heräsi aina viiden aikaan molempien kaksosten kanssa, ja toinen sai vielä nukkua. Nyt kumpikin on kuitenkin saanut levätä vähän varastoon, joten olemme alkaneet herätä yhdessä kaksosten kanssa. Näin toinen voi keitellä kahvia, pakata esikoisen päiväkotikamppeita ja valmistella koko perheen aamupalaa, eikä aamut ole niin ankeita yksin kahden taaperon kanssa.

Oikeastaan aamut ovat tällä hetkellä aika ihania. Ensin keskittymistä silmät ristissä kahteen pieneen tolleroon ja sitten yhteen pian 5-vuotiaaseen unikekoon, jonka saammekin nykyään aika usein herättää talviuniltaan.

Melkoinen kirjoitus! Mutta tämä on niin tärkeä ja toivottu aihe, josta löytyy kyllä paljon kaupallista sisältöä, mutta aika vähän kokemusjuttuja, joissa kukaan ei yritä myydä mitään.

Uni on niin, niin, niin olennainen osa ihmisen ja lapsiperheiden elämää, että ihmettelen, miksei tästä tiedetä ja kerrota yleisesti enempää.

Toivon, että tämä kirjoitukseni auttaa jotakuta etsimään apua tai löytämään konkreettisia vinkkejä omaan tilanteeseensa, on lapsia sitten yksi tai useampi.

Päiväunet meillä nukutaan aina vaunuissa, joten itselläni ei ole tietoa, voisiko unikoulua jotenkin soveltaa myös päiväuniin.

On myös sanomattakin selvää, etten minä olen uniohjauksen asiantuntija. Kerron vain omista kokemuksistamme asian kanssa. Tukeutuisin siis ehdottomasti johonkin koulutettuun asiantuntijaan, jos haluatte itse parempia yöunia lastenne kanssa.

Jos olet väsynyt ja tuntuu, ettei tunnelin päässä meinaa olla ollenkaan valoa, muista etsiä ja pyytää apua tilanteeseesi.

Olen niin kiitollinen, että saimme uniohjausta, eikä elämä ole enää ollenkaan kamalaa, vaan monipuolista ja kivaa, vaikka intensiivistä yhtä kaikki.

Saa kommentoida avoimesti, kysyä lisää, vinkata tolkuntahoja tai kertoa omista kokemuksistaan kommenttiboksissa. Toivon ainoastaan, että keskustelu pysyy kunnioittavana ja arvostavan kaikkia kohtaan. Tämä aihe herättää merkillisellä tavalla epäkunnioittavaa puhetta monissa ihmisissä, vaikka tarkoitus olisikin päinvastainen.

Kaikkea hyvää ja hyviä unia teille kaikille!

-Henriikka

Juhlat Haikon kartanossa: kaksosten ristiäiset

mainos: Haikon Kartano / Lapland Hotels

Pari viikkoa sitten, puoleen päivään mennessä alkoi aurinko kurkistella. Liekkö johtunut siitä, että se oli meidän kaksosten ristiäispäivä.

Tuntui huojentuneelta, mutta jännitti. Mietin, millainen kuormitus hartioilla pötköttäisikään, jos olisimme päättäneet järjestää juhlat itse. Aivot kun kumisivat ihan riittävästi muutenkin: olin listannut mukaan otettavat asiat särmästi ruutupaperille, vaan silti ystävä juoksi vielä sisältä kodistamme heiluttaen juhlamekkoani: ”Pitikö tämä ottaa mukaan?” No, piti tietysti.

Sanomattakin selvää siis, että oli maailman paras idea ulkoistaa juhlat. Olimme ensin ajatelleet järjestää juhlat itse. Sitten mieleen juolahti: entäs Haikon kartano?

Olimme kumpikin käyneet Kartano & Kylpylähotelli Haikossa pariinkin otteeseen kartanon siirryttyä Lapland Hotelsin omistukseen. Olemme tykästyneet uuteen meininkiin, jossa muun muassa ruokapuolta on uudistettu historiaa kunnioittaen.

Viime kesänä yövyimme pari yötä Haikossa (silloin erityisfiilistelyn kohteena oli tietysti aamiainen), ja silloin valtavan raskausmahani kanssa pohdimme, että olisipa kiva joskus juhlia täällä jotain.

Miksei heti? Mitäs tässä nyt oikein odotellaan?

Seuraavat perhejuhlat voivat olla 15 vuoden päästä, joten juhlitaan nyt kunnolla. Kasataan kokoon kummit ja perheet, nostetaan malja sille, että näistä edellisistä vuosista selvittiin. Ollaan itsekin vieraita omissa juhlissamme, eikä jossain kyökissä pyörimässä tiskejä kantaen.

Yhtäkkiä aloin itsekin odottaa juhlia ihan erilaisella innolla.

Ristiäisjuhlat olivat avaimet käteen -periaatteella kastetilaisuus ja sen jälkeinen kahvittelu. Ristiäisten lisäksi juhlimme samalla 4-vuotiasta esikoistamme, kun kerran läheiset koottaisiin yhteen joka tapauksessa.

Teimme juhlien eteen aivan uskomattoman (IHANAN) vähän. Sovimme papin paikalle ja sen lisäksi vastasin muutamaan sähköpostiin: mitä kukkia toivomme (keltaisia ruusuja!), entä millainen kakku (vadelmajuustokakku), kuulostaako menu hyvältä (joo)? Montako ihmistä, mitä erityisruokavalioita, monta syöttötuolia? Onko muuta huomioitavaa? Siinä ne taisivatkin olla.

Vapauttavan, ihanan helppoa.

Ja silti, emme olleet puoliksikaan niin ajoissa kuin kuvittelimme, kun piti saada koko 5-henkinen perhe suht puhtaissa vaatteissa paikan päälle.

Koko viikonlopun mietimme, millainen sirkus olisi ollut, jos olisimme yrittäneet tehdä kaiken itse – Tai ylipäänsä mahtua meille kotiin.

Mutta mikä ilo olikaan nähdä rakkaita ihmisiä yhdessä koossa. Kaikkia läheisiä ei pystytty toki kutsumaan, mutta lähiperheet ja kaikkien kolmen lapsen kummit. Tuntui ihanalta pystyä toteuttamaan juhlat tällaisissa puitteissa, kuin olisi antanut kutsuillekin lahjaksi pienen irtioton talven jälkeen.

Juhlat alkoivat kastetilaisuudella Haikon kartanon Keltaisessa salissa. Sali on lempitilani kartanossa, eikä ainoastaan siksi, että keltainen on lempivärini. Myös tilan tunnelma on hengästyttävän hieno: valo kulkee suurista ikkunoista sisään ja takaisin ulos erityisen kauniisti. Historian tuntee kaikkialla.

Siellä sitä sitten itkettiin yhdessä, kun kaksoset saivat kasteen. Pappi kannatteli luonnollisesti tilaisuutta. Äiti luki pari kaunista runoa, muutama sukulainen esitti liikuttavan version Ihme ja kumma -biisistä ja luin itsekin muutaman kirjoittamani ajatuksen.

Puoliso oli luvannut lukea ne puolestani, kun olin sanonut kirjoittavani ”lyhyesti jotain kevyttä”. Mutta hän luki tekstin läpi ja totesi, ettei se ole lyhyttä eikä kevyttä, joten jouduin itse sopertamaan juttuni juhlaväelle. Hah.

Oli sellainen rakkaudentäyteinen tunnelma ja olo. Kannateltu. Nähty ja kuultu. Harvoin sitä on noin paljon itselle läheisiä ihmisiä samassa tilassa, saati samassa yhtä kauniissa tilassa.

Kaksoset jaksoivat tilaisuuden huippuhienosti ja kulkivat kummeilta sylistä syliin.

Esikoinen otti syntymäpäiväsankarin arvoon sopien tilan haltuun ja tanssahteli keijukaismekossaan ja glittersukkahousuissaan. Välillä otettiin lepoa maassa makoillen ja välillä taas kirmattiin vauhtiin.

Rakastan lapsia tuollaisissa juhlissa: millaisia ilonpilkahduksia he tuovatkaan mukanaan.

Kastetilaisuuden jälkeen kaksoset saivat maitoa, villahaalarit juhlavaatteiden päälle päälle ja pääsivät pihalle vaunuihin nukkumaan.

Me muut siirryttiin Haikon kartanon sisällä toiseen tilaan, Romanov-saliin, jossa nostettiin juhlamaljat ja tarjoiltiin juhlakahvit.

Ensin pientä suolaista, esimerkiksi porokarjalanpiirakoita ja voileipäkakkuja. Sen jälkeen oli makean vuoro: Brunbergin konvehteja, pullaa ja vadelmajuustokakkua.

 

Me puolison kanssa seilattiin pöydästä toiseen, syötiin ja nautittiin. Esikoinen juoksi konvehtipäissään ystävä kainalossa tai piirsi taideteoksia lastenpöydässä. Saipa hän synttärilaulunkin. Kaksoset nukkuivat aikansa ja heräsivät sitten hämmentävään juhlatodellisuuteen, kiertäen taas sylistä syliin.

Tunnit menivät kuin pikakelauksella ja kaiken jälkeen oli olo, että olipa ihanaa. Yhtäkään lautasta ei tarvinnut itse kuskata tiskikoneeseen, ja palvelu oli erinomaista.

Eräs tarjoilemassa ollut mies haikaili aikaan, jolloin hänen lapsensa olivat vielä pieniä ja kehotti nauttimaan. Pystyin kyllä aidosti sydämestä vastaamaan, että vaikka ajat ovat nyt kuormittavia, niin kyllä nautinkin. Ensin hetkessä ja sitten myöhemmin kuvien kautta uudestaan, niin kuin näidenkin juhlien kohdalla.

Nämä olivat ensimmäiset juhlamme Haikon kartanossa. Tuskinpa viimeiset, sillä puoliso haaveilee siitä, että voisimme joskus sulan aikaan hurauttaa omiin juhliimme veneellä, niin kuin hurautimme Haikkoon aamiaiselle viime syksynä.

Haikossa on tosi monia erilaisia juhlatiloja, joten siellä onnistuu monipuolisesti eri tapahtumien järjestäminen, oli kyseessä sitten pienet tai isot juhlat ristiäisistä häihin tai vaikka joku iso yritystilaisuus.

Tällä hetkellä on itse asiassa käynnissä kokouskampanja, jos työporukkanne etsii sopivaa tilaa. Haikon kanssa on helppoa sopia järjestelyistä, millaisen tunnelman juhliin haluaa ja millainen tilaisuus on toiveissa. Kaikki räätälöidään toiveiden mukaisesti, mikä on tosi hienoa.

Minä jään fiilistelemään ristiäisiä näiden Tonin loistokuvien kautta.

Jään myös odottamaan sitä, että lunastan kahden ystävän vauvalahjan: he lupasivat viedä minut nauttimaan Haikon kartanon aamiaisen. Sen aion kyllä tehdä ilman muuta perhettä tai itkuhälyttimiä, niin rakkaita kun ovatkin.

Tuleepa näistä kuvamuistoista rakkaustäyteinen olo.

Miten ihanat juhlat me saimmekaan. Miten ihanat lapset me saimmekaan.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Meille tulee kaksoset



Olen raskaana. Meille tulee kaksoset. Tuleehan?

Jännittää kirjoittaa tuo lause. Jos sen ääneen sanominen vaikka aiheuttaakin sen, ettei niin tapahdukaan.

Uskomatonta, miten erilaiset kokemukset voivat melko lyhyessäkin ajassa muokata sitä, millaisina eri elämänvaiheet ja -muutokset kokee.

Esikoista odottaessa en todellakan pelännyt ja huolehtinut päivittäin siitä, kuinka raskauden käy. Päivät saattoivat vain vilahtaa ohi. Nyt olen pitänyt isona voittona sitä, etten välttämättä enää tiedä päivän tarkkuudella, missä raskauspäivässä mennään. Alkuraskaudesta tunnuin tarkistavan sitä 7 kertaa päivässä, kuin pitääkseni sillä raskauden käynnissä.

Esikoisen ja nyt mahassa kasvavien kaksosten väliin on mahtunut kaksi keskenmenoa.

Olimme surkeasta ja hitaasta fyysisestä palautumisestani huolimatta oudon valmiita toiseen lapseen jo muutama kuukausi esikoisen syntymän jälkeen. En tiedä, mistä se ajatus ja voimat tulivat, kun ei niitä oikeasti ollut, mutta jostain niitä silti riitti. Olimme ajatelleet haluavamme lapset mahdollisimman pienellä ikäerolla, mutta sektion vuoksi toisen yrittämisen sai aloittaa vasta, kun esikoinen täytti vuoden.

Ensimmäiselle keskenmenolle saimme varmistuksen ensimmäisessä virallisessa ultrassa raskausviikolla 12, kun edellispäivänä oli alkanut verenvuoto ja kovat vatsakrampit. Pelko kävi toteen. Sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin, pari päivää varhaisultran jälkeen.

Onneksi uusi raskaus alkoi tosi nopeasti ensimmäisen keskenmenon jälkeen, kunnes taas rysähti. Toinen keskenmeno selvisi jo varhaisultrassa raskausviikolla 8, kun sikiö oli kuollut kohtuun pari päivää aiemmin, tragikoomisesti täysin samana päivänä kuin edellinenkin.

Sain samalla viikolla pohkeen veritulppadiagnoosin. Sitä seuraavana päivänä otin keskenmenolääkityksen, ja kohtu tyhjeni. Sitä seuranneena aamuna heräsin rintakipuihin ja kävin päivystyksestä hakemassa massiivisen, molemminpuoleisen keuhkoveritulpan diagnoosin. Makasin viikon sairaalassa, toivuin lähes vuoden. Kaiken päälle stressi ja raskaushormonit jättivät kehoon hehkeän refluksitaudin ja oksensin miltei päivittäin kuin raskaana oleva monta kuukautta, syyskuusta toukokuuhun saakka.

Luultavasti keskenmenot olivat siis johtuneet tulppataipumuksesta, ja raskaudet olivat syynä tulpille. Mukava pieni oravanpyörä.

Olin tiennyt tulppataipumuksestani aiemmin. Sain aikoinaan, nuorena aikuisena, tulpan jalkaani pitkän lennon ja yhdistelmäehkäisyn seurauksena. Tämän takia olin pistänyt verenohennuslääkettä jo esikoisen raskauden aikana. Nyt selvisi se, että lääkitys pitäisi aloittaa aiemmin. En tiedä, kuinka veitsenterällä esikoisen raskaus oli käynyt, vai oliko.

Toisaalta tuntui epäreilulta, että sikiöt olisivat mahdollisesti olleet elinkelpoisia. En voinut tukeutua keskenmenoista tuttuun argumenttiin, etteivät ne olisi kuitenkaan selvinneet maailmassa. Toisaalta tuntui huojentavalta saada syy toistuneille keskenmenoille. Asialle oli ehkä tehtävissä jotain.

Tätä seurasi kielto yrittää raskautua muutamaan kuukauteen keuhkoveritulpan selvittyä ja sen jälkeen pitkältä tuntunut, vielä noin 1,5 vuotta kestänyt yritys saada raskaus käyntiin kaiken uuden tiedon valossa. Siihen mahtui täysin väärin määrättyjä keltarauhashormoneja, ovulaatiotestejä, huonompia hetkiä, parempia hetkiä, ovulaatiopäiviä, jolloin olisi tehnyt mieli katsoa leffaa vauvan yrittämisen sijaan.
En usko, että keskenmenoissa vaikeinta on itse keskenmenot, vaan sen jälkeinen aika ja raskauden yrittäminen tuloksetta.

Mutta mahtui myös upeita hetkiä, esikoisen kasvun seuraamista ja isoa onnea ja liikuttumista. Elämää kaikkinensa. Suuren surumöhkäleen rinnalla oli tietysti myös isoa iloa. Opin sen, että kyllä surun rinnallakin voi olla vaikka mitä ihanaa, myös uskomattomia onnentunteita.

Nyt ollaan tässä. Tämä neljäs raskaus käynnistyi suunnilleen kaksi vuotta sen jälkeen, kun olimme tulleet toisen kerran raskaaksi.

Jos kaikki menee hyvin, esikoisen ja kaksosten ikäeroksi tulee nyt vajaa 2 vuoden sijaan melkein neljä. Yhtäkkiä kaksostiedon valossa ikäero tuntuu aivan tosi hyvältä, juuri sopivalta, vaikka oudosti välillä pistääkin sydämässä nähdä sisaruksia pienillä ikäeroilla.

Kävimme paniikissa keväällä kahdessa varhaisultrassa. Ensimmäisessä näkyi sinnikäs sydän.

Toisessa niitä löytyikin kaksi.

Kolmannessa ultrassa, siis ensimmäisessä virallisessa, etsittiin vielä kolmatta sikiötä, ja huokaisimme kyllä helpotuksesta, kun luku jäi kahteen.

Vähän ensimmäisen virallisen ultran jälkeen kävin vessassa ja koko pönttö täyttyi kirkkaasta verestä vatsakramppien saattelemana. Huusin puolison pihalta luokseni, ja pelkäsimme pahinta, tietysti. En jaksanut ajatella. En jaksanut mitään. Luhistuin vain.
Mutta sinä päivänä kivut tai verenvuoto eivät pahentuneet. Sain kasattua toivoa uudestaan.

Saimme seuraavalle päivälle ajan äitiyspolille. Aulassa lupasimme puolison kanssa toisillemme, että mitä vain käykin, tämä ei saa hajottaa meitä.

Kohdusta löytyi sinnikkäät sydämet lyömässä. Verenvuodon oli aiheuttanut kohdussa oleva hematooma, suuri kohdunsisäinen mustelma. Verenohennuslääkkeen määrää fiksattiin, homma jatkui. Vuoto jatkui useita viikkoja, en saanut koko kesänä uida tai urheilla, mutta kaikki se tuntui hyvin pieneltä jatkuneiden elämien rinnalla.

Vuodon vähettyä, varmuus on kasvanut päivä päivältä. Heinäkuussa rakenneultrassa pelkäsin taas ja pelkään varmasti loppuun saakka. Mutta sieltä ne löytyivät, pikkuiset. Hematoomakin oli sulanut pois.

En enää odota jokaisella vessareissulla, onko pöntössä verta. En katso automaationa pyyhkiessäni paperiin, onko siinä punaista.

Tämän ei ole tarkoitus olla sääliä kerjäämä sairaskertomus. Tämä on pitkän kaavan kautta kirjoitettuna, tämä on meidän taustamme siihen, miksi raskaus on nyt jännittänyt aivan mahdottomasti. Miksi koen sen niin kuin koen.

Jokainen päivä on ollut hauras ja niin arvokas, mutta olen ollut vähän kateellinen menneisyyden itselleni siitä huolettomuudesta, joka raskautta nelisen vuotta sitten leimasi.

Toisaalta, uskon lähivuosien kokemusten myös vaikuttaneen siihen, millä tavoin pystyimme ottamaan vastaan uutisen kaksosista.

Tiedän, että kaksosten kanssa riski ennenaikaiseen syntymään on moninkertainen. Yli puolet syntyvät keskosina. Tuntuu, että riskit vähän kaikkeen ovat moninkertaiset. Ja tiedän hyvin senkin, että kahden vauvan arki voi olla todella uuvuttavaa ja rankkaa. Mutta kieltoshokissa meni ehkä 5 sekuntia kaksosuutisten kuulemisen jälkeen, jonka jälkeen totesimme, että haluamme nämä pienet enemmän kuin mitään muuta. Ennen olin aina ajatellut, että kaksoset olisivat ihan kamala juttu. Nyt ajattelen, että se on maailman ihanin asia.

Uskon, että rankatkin vaiheet on helpompi kestää, kun taustalla on tällaista epävarmuutta ja epäonnea. Uskon, että pystyn palamaan niihin muistoihin, miten raskasta sekundäärisen lapsettomuuden kanssa oli ja toteamaan, että monkinkertaisesti mieluummin raskasta vauva-arkea kuin sitä.

En todellakaan usko, että tämä kannattelee kaikessa. Tulen taatusti valittamaan ja hajoilemaan, ei tässä pyhimykseksi olla kasvettu. Mutta uskon kyllä kaiken tuon, katkeruudenkin, kasvattaneen pohjasta vankempaa ja lujittaneen kiitollisuutta sitä kohtaan, että tämä raskaus on nyt ihan oikeasti tapahtunut ja edennyt näin pitkälle. Raskaus ja elävänä syntynyt vauva on aina ihme, suuri ihme.

Nyt saa laittaa kädet, sormet, aivan kaikki ristiin sen puolesta, että tämä onni kantaisi. Että saisin kannettua vauvat vatsassani maailmaan saakka.

Hei te pienet ihmisenalut sisälläni. Kiitän Luojaani teistä.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen