Kirjeet siskolta siskolle

Kirje Helsingistä Jyväskylään

Rakas sisko.
(pikkusisko suurella sydämellä)

Mulla on sua niin kova ikävä. Oot ollut Jyväskylässä vasta reilu puoli vuotta, mutta tuntuu kuin olisit ollut paljon kauemmin. Olis niin kiva, kun olisit täällä juomassa kahvia mun kanssa. Voisin lämmittää sulle maitoa – tai ehkä kermaakin, juhlan kunniaksi.

Mä oon tosi väsynyt. Väsymys johtuu kaikesta kivasta ja uudesta, mutta hitsi kaipaisin, että tulisit mun kanssa sohvalle katsomaan roskaleffoja ja silittämään päätä. Tehtäis valtavat salaatit ja jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Kermavaahdolla ja kinuskikastikkeella, tietysti.

Mun yrittäjyyttä on nyt kuukausi takana ja mun olisi todellakin pitänyt saada viettää näitä ensimmäisiä viikkoja sun kanssa. Kaikki on niin outoa! Ei mitään rajoja, ei rutiineita. Olisit kyllä ehkä harmissasi, kun olen taas väsynyt ja menossa, vaikka tämän piti ratkaista kaikki ongelmat ja etenkin kiireen. Tehdä elämästä seesteistä. Mutta kyllä tämä varmasti vielä tästä.

Se on joskus vähän raskasta, kun omasta itsestään ja elämästään on tehnyt työnsä. On vähän kuin kaikkien riepoteltavissa, hyvässä ja pahassa. Sun kanssa on niin helppo peilata, kuka oikeasti on. Mikä kaikkein syvimmällä sisimmässä on. Musta tuntuu, että oon oikeasti kiva, mutta se on aika helppo unohtaa.

Sä oot kiva. Niin kiva. Siitäkin huolimatta, että oot niin uskomattoman tunnollinen, täsmällinen,  huolellinen, ystävällinen, sydämellinen ja oikeudenmukainen, että tunnen sun rinnalla itseni välillä ihan raadoksi.

Ollaan Ronja ja Birk. Ollaan Eemeli ja Iida. Ollaan Marikki ja Liisa.
Tuu jo takaisin.

– Henriikka

Ps. Ostin sulle Ylläkseltä tuliaisen – kuksanmuotoiset korvikset!

Kirje Jyväskylästä Helsinkiin

Moi sisko.

Mulla on sua kova ikävä. Tuntuu, että siitä on taas kauhean pitkä aika, kun viimeksi nähtiin. Kaipaan sitä, kun voi jaksaa sun kanssa arkea ja olla teillä yökylässä muutenkin kun vaan viikonloppureissuilla. Jää niin monta arjen asiaa kuulematta nyt, kun asutaan eri kaupungeissa. Syksyllä se asia kuitenkin korjaantuu, jihuu!

Mutta kyllä mä tykkään ihan kauhean paljon asua täällä ja monta asiaa toivoisin saavani myös Helsinkiin mun arkeen mukaan, esim. rakkaita ystäviä, pidemmän ja lumisemman talven, lyhyet välimatkat ja pyöräilyn. On hauskaa ajatella, että säkin oot asunut täällä tasan saman ajan kuin mitä mä tuun asumaan. Oon myös miettinyt sitä, kuinka olin aivan valmiina muuttamassa lukion jälkeen teidän perässä Jyväskylään, mutta sitten kun te lähdittekin Helsinkiin, niin munkin suunnitelmat vaihtui lennosta.

Odotan jo kovasti sitä, että voidaan taas spontaanisti sopia iltakahvit puolen tunnin päähän! Ja voitaisiin myös keksiä joku yhteinen jokaviikkoinen harrastus perinteisten leffailtojen rinnalle. Vaikka ne onkin mun lemppareita.

Mä tuun ihan pian jo sinne taas muuttokuorman kanssa, oothan siellä odottamassa? On jo aikakin tulla takaisin, kun alan unohtaa, miltä elämä sun kanssa samassa kaupungissa tuntuu.

Oot rakas. Nähdäänhän pääsiäisenä?
<3: pikkusisko

Muistan vegaanisen jäätelökesän

Kaupallinen yhteistyö: Ingman & Asennemedia

Eräänä kauniina maaliskuun päivänä, jolloin aurinko paistoi ikkunasta kuin kesällä konsanaan, soitin spontaanisti Idalle: ”Olisko iltapäivällä jäätelötreffit?” Olin kysynyt muitakin ystäviä mukaan, mutta ilmeisesti kaupunkia lietsoo kiireisten ystävien vitsaus.

Ida vastasi parin sekunnin tuumaustauon jälkeen myöntävästi ja lupasi tuoda itsetehtyä granolaa, lakritsi- ja mansikkakastiketta, raakasuklaa ja marjoja mukanaan. I-ha-naa.

Siinä me sitten istuimme iltapäivää, jäätelön ja auringon ympäröimänä. Ei tarvitse tosin edes miettiä, kumpi meistä rakastaa jäätelöä enemmän. Ida luovuttaa manttelin varmasti minulle.

Mutta kun mennään päivän jäätelökattaukseen, niin siitä Ida tietääkin vielä paljon enemmän kuin minä: kaikki iltapäivän jätskit olivat vegaanisia, Ingman Choice -sarjaa. Ja mikä minun kannaltani parasta, kaikki oli myös gluteenitonta.

Ympärilläni on paljon ystäviä, jotka elävät maidottomasti tai suosivat maidotonta, niin kuin esimerkiksi Ida. Itse en keliakiaa ja lihatonta vuotta lukuun ottamatta ole rajannut enää ruokavaliostani enempää pois, vaan pyrin keskittämään ajatukseni laatuun.

Nautin kuitenkin todella, että perinteisten jäätelöiden rinnalle on tullut vegaanivaihtoehtoja. Nappaan erittäin mielelläni pakastealtaasta manteli-, riisi- tai soijajäätelöä, etenkin jos ne maistuvat täyteläisiltä niin kuin tämän pöydän herkut. Suosittelen ennakkoluuloisia kokeilemaan! Oma suosikki oli klassinen riisijäätelötuutti.

Tuleva kesä tulee varmasti itselleni olemaan tavanomaisen jäätelökesän lisäksi vegaanijäätelökesä.

Siitä olikin pian neljä vuotta, kun olin viimeksi saanut syödä tuuttijäätelöä. Keliakian puhjettua en ole edes tajunnut, että gluteenittomia tuuutteja olisi tai voisi joskus olla olemassa.

Riisijäätelöiden kotipakkauksessa on saatavilla Lovely Vanilla ja tuuttina löytyy vanilja-suklaatuutti. Mantelijuomasta valmistettu Choice Almond With a Cocoa Twist -kotipakkaus on mantelijäätelö kaakaokastikekierteillä.

Soijajäätelöiden kotipakkauksista löytyy maut Smooth Vanilla, Refreshing Strawberry ja Heavenly Chocolate. Soft Caramel Toffee -tuutissa on karamellitoffeejäätelöä ja toffeen makuista kastiketta ja Juicy Pear -puikko on päärynänmakuinen soijajäätelöpuikko suklaisella kuorrutteella. Lisäksi Choice Strawberry -pakkauksesta löytyy mansikanmakuisia jäätelöpuikkoja mansikkahillolla ja suklaanmakuisella kuorrutteella.

  On ehkä ilmeistä, että pakkaseenkin jäi jäätelöä vielä muutamille iltapäiväjätskeille. Voi olla, että kiireiset kaverini ehtisivät vielä kanssani kotijäätelöbaariin. Totuus taitaa nimittäin olla se, että olen itse eniten menossa.

En kestä, miten ihania reseptejä Viena oli jakanut jäätelökesää varten. Otan varaslähdön:

jäätelökevät on uusi jäätelökesä.

-Henriikka

Ylläs – pohjoisen oma taivas

Kaupallinen yhteistyö: GoExpo Winter ja Visit Ylläs

Vertasin viime viikolla Yllästä taivaaseen. Tajusin vasta myöhemmin, että Ylläksen oma slogankin kuuluu: lähinnä taivasta. Eivät ilmeisesti siis ainakaan lupaile lauseessaan liikoja.

Vietimme Ylläksellä viime viikosta neljä yötä, mutta lähes viisi kokonaista päivää. Saavuimme keskiviikkona aamupäivällä ja lähdimme sunnuntai-illalla. Viiteen päivään ehti mahtua niin huskyt kuin revontulet, niin lumimyrskyt kuin pilvetön taivaskin.

Olin alunperin aikeissa suunnata tuntureille siskoni kanssa, vaan hänen ollessa kiinni liikunnanopinnoissaan otin Jannen mukaani. Tiedänhän, että hän on erinomaista matkaseuraa ja valmis kokeilemaan uutta. Tämä kun oli vähän sellainen reissu, että (ihan omasta tahdosta) kirjojen lukeminen ja tuntitolkulla rentoilu jäi kotimatkalle. Hyvä niin!

Matkustimme molempiin suuntiin yöjunalla. Juna lähti seitsemän maissa Helsingistä ja oli perillä Kolarissa ennen yhtätöistä. Kolarista Äkäslompolon kylään ajeli puolisen tuntia.

Junassa nukutti hyvin, enkä ollut tajunnutkaan, miten nukkuessa pääsee kulkemaan simppelisti koko matkan. Osa lastasi Pasilasta autotkin kyytiin, vaan me kuljimme pelkkien matkatavaroiden kanssa.

Takaisintulojuna lähti kuuden jälkeen illalla. Otimme suoran junan takaisinkin, joten olimme Helsingissä yhdeksän jälkeen. Aamuyöstä Tampereella vaihtamalla olisi päässyt vielä aiemmin kotiin, vaan unta kannattaa priorisoida aina kun aikataulut sen sallivat.

Hyrisin onnellisena junassa niin meno- kuin paluumatkan, veturinkuljettajan tyttären geenit nääs.

Majoitumme Ylläksellä Kuerkievari-nimisessä pikkuhotellissa, jonka yhteydessä toimii myös hostelli. Nimen oikeinlausuminen tuotti minulle todella suuria hankaluuksia, sillä jotenkin silmäni näkevät edelleenkin vain ”Kurkieinari”. Nimen sanominen tosin helpottui aikalailla, kun ymmärsin sen alkuperän: Kievarin vierestä nousee Kuertunturi.

Ylläs jakautuu kahteen kylään, Äkäslompoloon ja Ylläsjärveen. Matkaa kylien välillä on noin 15 kilometria. Meidän hotellimme oli Äkäslompolon puolella, minkä vuoksi aikaa tuli vietettyä sillä puolen enemmän.

Mutta jestas, miten hyvää huolta meistä pidettiin Kuerkievarissa! Paikka on avattu vasta joulukuussa, mutta uskallan kyllä povata paikasta kulttia.

Paikan omistaja ja emäntä, Tampereelta kotoisin oleva Marikki perusti paikan lastensa kanssa viime vuonna. Perheyritys odotteli hiljaista ensimmäistä kautta, vaan toisin kävi: loppumattomat tarinat ja lämminhenkinen, sinnikäs yrittäjyys on tuonut talon täyteen.

Söimme kievarilla joka aamu aamiaiset sekä lounasta ja illallistakin. Tuntui kivalta, että gluteenittomuus huolehdittiin muruntarkasti, eikä mikään muukaan allergia tai esimerkiksi lihaton ruokavaliomme heikentänyt ruoan laatua yhtään.

Joskus bloggaajana epäilyttää ja ärsyttää, saako kirjoitustyönsä takia parempaa kohtelua kuin tittelittömänä kuluttajana saisi. Kuerkievarin väestä ja kohtelusta näin selvästi, että kaikki olivat samalla viivalla. Huippupaikka!

Luulen, että juuri minun ja Jannen kaltaiset, usein mieluummin elämyksiin kuin majoitukseen rahansa laittavat, löytävät hostellista itselleen vakkaripaikan.

Usein autolla pohjoiseen ajaessa nukkumaanmeno on edessä samantien perille päästyä. Nyt junalle tultaessa edessä avautui miltei kokonainen päivä!

Ylläksellä tällä hetkellä majaileva Kaakaolla-blogin Eetu lähti oppaaksemme, kun lähdimme huiputtamaan Kuertunturia lumikengillä. Itse olin saanut tutustua puuhaan jo lapsena, mutta Janne oli tennismailojen päällä ensimmäistä kertaa.

Juuri lumikenkäily kirvoitti minut kirjoittamaan taivasajatuksiani. Huimista, kauaskantoisista maisemista ei ollut tietokaan, kun lunta tuli taivaan täydeltä, mutta valkoisuutta sen sijaan riitti. Kaikki oli hiljaista, pehmeää ja toiveikasta.

Olen koululiikunta- ja lapsuuden aikaisen hiihdon traumatisoima (kaikki ne miljoonat hiihtotunnit, koulukisat, koulujenväliset kisat, valtakunnalliset Valio-viestit, pakolliset hiihtopäivät perhelomalla lumilautailun keskellä…) Traumani ovat keveitä, mutta eivät ne varsinaisesti ole myöskään kiskoneet minua viime vuosina takaisin ladulle. Viimeisen viiden vuoden sisään olen hiihtänyt ehkä kerran. Kahdesti.

Vaan Jannepa halusi hiihtää. Niin sitten sitä hiihdettiin. Onneksi sain tingittyä torstaiaamun hiihtolenkin 15 kilometriin. Se on kuitenkin itselleni sopiva pätkä Ylläksen 330 kilometrin latuverkostosta. Onneksi aurinko paistoi ihanasti, ja tiesin kodalla odottavan kaakota.

Pitäisi varmaan valehdella, etten pitänyt yhtään. Mutta olihan se kivaa. Paikoitellen jopa ihanaa. Lapsuuden- ja nuoruudentaidot olivat tallella, luistelusuksi luisti ainakin Velhonkodalle saakka. En ollut onneksi itse vastuussa pohjien voitelusta, sillä niin sukset kuin lumikengätkin vuokrattiin Äkäslompolo Sport Shopista.

Reittimme lähti hotellimme etupihalta, laski alas kylään järven jäälle ja nousi lopuksi takaisin Kuertunturiin. Etelän mäkiin tottunut sai pusertaa jaloista kaiken voiman, että viimeinenkin mäki noustiin vielä sukset jalassa. Puhumattakaan alamäistä! Miksei kukaan ole kertonut, että tunturihiihto on pikemminkin telemarkkia. Koskaan ennen ei ole pelottanut hiihtäessä.

Reitin sympaattisimman kyltin kilpailun voittaa ehdottomasti tämä: ”Varo ylitystä! Kevätpuro valloillaan!”

Hiihtolenkin jälkeen pyrähdimme Yllästunturin Luontokeskus Kellokkaaseen lounaalle ja kulttuurikiintiötä täyttämään. Paikallinen elokuvateatteri jäi tällä kertaa kokematta, mutta alakerran näyttelyt kiersimme kiinnostuksella. Harvoin sitä saa sitä paitsi mahdollisuutta kiertää taidenäyttelyä laskuvermeet päällä, kypärä kädessä.

Kellokkaan perusnäyttely ”Meän elämää” kertoo tarinan Pallas-Yllästunturin kansallispuiston kupeilla olevista kylistä, tuntureilta alkunsa saavista virroista, jotka laskevat Tornion–Muonionjokeen sekä luonnosta ja kulttuurista noiden jokien ympärillä. Hihittelin murteella kirjoitetuille teksteille ja ihailin vanhaa käsityötä.

Päivän odottelun jälkeen pääsimme vihdoin torstai-illaksi myös rinteeseen. Parin tunnin aikana sai hyvän tatsin lautaan ja letit sopivaan jäähileeseen.

Kello käy! Pakko jättää loput tarinat seuraavaan kirjoitukseen. Niin kuin elämäni ensimmäiset revontulikuvatkin. Uijuijui.

-Henriikka