En löytänyt riisipuurosta mantelia. Tiedossa ei ole vauvoja, yllätyksiä, matkoja tai muuta mantelin tuomaa. Tosin kukaan ei saanut mantelia vielä tänä aamunakaan, kun söimme kattilanpohjia. Jäljelle jäi pieni valkoinen kasa, jossa mantelinmuotoinen onni oletettavasti piileskelee. Pitäköön tunkkinsa.

Eilisessä jouluaatossa oli sellaista lapsuudentaikaa. Yhdessäolon riemua, hartaasti nautittua ruokaa ja vaihdettuja kuulumisia sekä paketoituja ajatuksia läheisiltä läheisille.

Totuus tunnelmasta ei tietenkään ole nähtävissä kuvista (ettehän pääse näkemään edes sohvalla ylväästi istuvaa koiraa tai didgeridoo-sooloa), mutta tuntuu kivalta, että jokaiselta joululta löytyy muutama kuvattu muisto; takapihan tilhet, puolukkakiisseli tai villiksi käynyt Heinillä härkien kaukalon.

En tiedä, kuinka monia oikeastaan kiinnostaa muiden joulut. Voi olla, että kirjoitan tässä ihan itselleni vain. Kaikilla tuntuu riittävän niin paljon perinteitä, tapoja ja tottumuksia, ettei muiden notkuville tai notkumattomille joulupöydille riitä kiinnostusta.

Muistan hyvin, miten kertasimme erään lapsuudenystäväni kanssa lokakuusta lähtien toisillemme omien perheittemme jouluaattorytmiä. Se tuntui niin supertärkeältä. Ja oma aattoaikataulu oli tietysti se oikea.

Enää en ole kovin ehdoton, mutta nautin lounaspuurosta, päivähartaudesta, joulusaunasta ja illan juhlaillallisesta. Saunassa saa tuoksua terva tai havupuut. Lahjat avaisin mieluusti niin, että kaikki näkevät, mitä toiset saavat. Tänä vuonna oli ensimmäinen kerta pitkään, pitkään aikaan, kun en mennyt jouluyön kirkkoon. Oli kiva istua pöydän ääressä, pelata Trivial Puirsuitia ja jutella.

Kyllähän sitä väkisinkin miettii, kun on matkalla ihanasta aatonvietosta toisen rakkaan suurperheensä luokse, ettei joulu ole kaikille samanlaista rakkautta ja iloa. Olen miettinyt, tulisiko perheonni rajata ulos blogista, ettei pahoittaisi niiden mieltä, jotka sellaista myös kaipaisivat.

Toisaalta jos tunne pysyy kiitollisena, eikä perhesiunauksia ota itsestäänselvyytenä, niin kai sitä voi hyvin omatunnoin iloita. Ja voi, miten todella iloitsenkaan molemmista perheistäni ja joulunajasta heidän kanssaan. Mikä onni tietää, että molemmat perheet seisovat tukena sataprosenttisesti. Ja minä heidän.

Arvatkaapa vain, mikä tuttu auto kuljettaa meitä juuri omien vanhempieni luo?
No, tietysti Nisse.

Sauna lämpiää, toinen joulujuhla odottaa. Onneksi minulla oli varattuna kaksi mekkoa joulunviettoon, että juhlatunnelman saa vikkelästi kattoon muutaman tunnin ajomatkan jälkeen. Ruokapöytään lämmitetään eilisen pyhäinjäännökset ja pian on koko kööri koolla.

Edelleen toivotan: rakkautta vain.

-Henriikka