Meni kauan, että tajusin, etten juuri välitä live-keikoista. Sen jälkeen meni toinen hetki, että lopetin taistelun ajatusta vastaan – minunhan piti olla juuri sellainen irrotteleva keikkatyyppi. Kolmas pitkä hetki kului siinä, kun uskalsin kertoa sitä muille.

”Henriikka, lähtisitkö mun kanssa keikalle ensi perjantaina?”
”No, en mä taida lähteä.”
”Aijaa. Onko sulla jotain muuta?”
”Ei. En vain halua sille keikalle.”

Jos joku lukija lopetti lukemisen äskeisiin lauseisiin, hän saa minusta väärän kuvan. Olen nimittäin tajunnut, että minähän totta tosiaan pidänkin livemusiikista ja niiden ympärille rakenennetuista tapahtumista. Olen vain keikkanirso.

Harva musiikki on itsessään mielestäni niin uskomatonta, että se antaisi anteeksi livetilanteen epäkohdat. En kestä humalaista, päällekaatuilevaa porukkaa, en kestä alkoholin tuomaa aggressiivisuutta. Olen kyllästynyt siihen, etten lyhyyttäni näe lavalle tai että joudun kenkäni ovat illan jälkeen täynnä tahmaa ja lasinsiruja. En halua jonotella mitään tuntitolkulla, etenkään jos joudun sen jälkeen kymmenen ihmisen puristamaksi koko musiikkielämyksen ajaksi. Toiset bändit ja artistit toimivat yksinkertaisesti paremmin nauhalta, ja vaikeinta itselleni on se, että keikat alkavat usein niin uskomattoman myöhään. Ja haluaisin usein kuunnella livemusiikkia istuen. Tuntuu, että niin pystyn keskittymään paremmin.

Noniin. Siinä tulivat patoutumat. Kestän edellämainituista asioista kerrallaan muutamia, mutta kertarysäyksen riskiä en halua ottaa.

Kun on myöntänyt itselleen tietyt tosiasiat, on helpompi alkaa etsiä niitä keikkoja ja konsertteja, joissa itse viihtyy.

Viimeviikkoinen MØ:n keikka oli mahtava, koska olinkin mennyt tanssimaan, en keskittymään kappaleiden pieniin nyansseihin. Näin tahma ja ryysis ei niin häirinnyt. Kesän Pori Jazzit miellyttävät, koska musiikkia saa kuunnella viltillä köllöttäen, ja katsojille tarkoitettu mäki nousee niin, että lyhyimmätkin näkevät lavalle. Joissain kahviloissa saa juoda hyvää kahvia kaljan sijaan samalla, kun bändi soittaa. Ja esimerkiksi Hartwallin Peto-shown näki hyvin areenan takimmaisesta nurkastakin, sillä kokonaisuus oli hyvin mietitty.

Viime kuussa olin ensi kertaa Olohuoneklubilla, jota on järjestetty nyt muutamia kuukausia. Klubin kodinomainen tunnelma vetosi itseeni, vaikka selkänojaton istuminen olikin selkävaivaiselle välillä haastavaa. Kahvioista sai raakakakkua, musiikki oli sopivalla volyymilla ja Gloriassa vallitsi unenomainen, mutta innostunut tunnelma. Kaikki oli hauskan kotikutoista, paikalla oli enemmän rauhaa rakastavia kuin möykkääviä, ja olettaakseni kaikki olivat paikalla musiikin tähden.

Kirjoituksen kuvat ovat Moposta ja Viitasen Piiasta, molemmat toimivat hyvin. Lähdin ennen pääesiintyjää, koska niin voi halutessaan tehdä. Olin nähnyt jo sen verran, että illasta jäi ihana olo. Ylihuomenna olisi seuraava Olohuoneklubi, mutten tällä kertaa pääse. Joulukuu on jo merkitty kalenteriin.

Yksi parhaimmista keikkakokemuksistani koskaan oli, kun ollessani 17, ystäväni vei minut yllätyksenä Juha Tapion keikalle. Keikka oli Kouvola-talossa, ja kaikki muut olivat meitä 50 vuotta vanhempia. Istuimme auditorion penkeissä koko illan. Ystäväni osti minulle keikan jälkeen vielä levynkin, että saatoin jatkaa hymistelyä kotona. Kokemus oli huippu.

Ei ole häpeä olla olematta hullu festaribailaaja ja keikkaihminen. Se ei tarkoita, ettei pitäisi musiikista tai ihmisistä. Tai että olisi tylsä. Ainakaan väärällä tavalla tylsä.

-Henriikka