Yhteistyössä AIESEC Finland 
Vietin lukion jälkeen välivuotta. En edes tiedä mistä kipinä lähti, mutta jo lukion alkaessa tiesin, etten jatkaisi suoraan opiskelemaan. Vietin välivuottani vapaaehtoistyössä Etiopiassa sekä Ruotsissa, jonka jälkeen muutin Helsinkiin tekemään töitä laitoshuoltajana. Välivuoden päätteeksi lähdin kuukaudeksi ensimmäiselle interraililleni.
Haluaisin rohkaista muitakin kansainvälisten välivuosien tai lyhyempien projektien pariin. Tiedän, että on monia syitä olla tarttumatta tilaisuuksiin: tienaaminen, omaan kotiin muuttaminen, nopea valmistuminen, työelämään siirtyminen… lukemattomia syitä, jotka houkuttelevat jäämään paikoilleen. Elämässä ei ole hetkeä, jolloin ei olisi hyvää syytä jäädä.
Mutta en ole koskaan kuullut kenestäkään, joka harmittelisi aikaansa ulkomailla. Jos nyt saisin päättää, olisin pitänyt välivuoden lukiosta ja yliopistostakin tai ammattikorkeakoulustakin ja lähtenyt vapaaehtoistöihin, vaihtariksi tai ihan vain töihin ulkomaille. Mutta onneksi kaikkea ehtii suunnitella ja toteuttaa aikuisenakin.
En tajua, miten olen voinut välttyä kuulemasta järjestöstä nimeltä AIESEC. Viime loppukesästä aloitin hataran googlaamisen aiheesta, kun tuttuni siirtyi heille töihin, ja kiinnostukseni heräsi.
AIESEC on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton järjestö, joka toimii 126 maassa ja rohkaisee nuoria ihmisiä ottamaan maailmaa haltuun erilaisten projektien avulla. On kyseessä sitten kiinnostus vapaaehtoistyöhön, työharjoitteluun tai välivuoteen, AIESEC:illa on varsin hyviä ja kansainvälisiä vaihtoehtoja.
Suomi on kaiken lisäksi yksi perustajamaista, ja yksi alumneista on rauhanmies Martti Ahtisaari.
Näissä kuvissa syömme yhteistä illallista kuluneen viikon keskiviikkona Helsingin Lönnrotinkadulla, heidän toimistollaan. Saman pöydän ääressä istui lisäkseni muutama muu suomalainen, kaksi jenkkiä ja brasilialainen. Sain tilaisuuden haastatella koko porukkaa ja kysellä kaikki kysymykset, joita minulla oli AIESEC:ista ja koko heidän järjestötoiminnastaan.
AIESEC Finland
Tavoitetta kysyessäni sain ylevän, mutta niin tärkeän vastauksen: rauhan saavuttaminen ja ihmiskunnan potentiaalin käyttäminen. Tavoitteeseen pyritään nuorten voimaannuttamisen avulla.
AIESECin toiminta on kokonaan nuorten hallinnoimaa. Sen huomasi jo meidänkin illallispöydässämme. Kyseessä on maailmanlaajuinen verkosto alle 30-vuotiaita, jotka haluavat kehittää itseään ja omia yhteisöjään. Keskeisiä arvoja ovat kansainväliset kysymykset, johtajamisominaisuuksien kehittäminen, kulttuurien ymmärtäminen ja käytännössä oppiminen.
Tiedän, että suomenkielen johtaja-sana on haastava ja kaikuu monien korvissa tosi pelottavalta. Johtajuusominaisuuksien kehittämisellä ei kuitenkaan tarkoiteta mitään valtikka- ja kruunujohtuutta, vaan tuikitärkeitä elämänoppeja, kuten muiden auttaminen ja itsetuntemus.
AIESEC on poliittisesti sitoutumaton organisaatio, mutta heillä on neuvoa-antava status Yhdistyneiden Kansakuntien Sosiaali- ja talousneuvostossa, he ovat YK:n tiedotusosaston yhteistyökumppani, sekä UNESCOn tunnustama.
Mitä AIESEC tekee?
Niin kuin aina, yritin kärttää pöydän ääressä myös konkretiaa: mitä te sitten täällä toimistolla teette, mihin nuoret voivat lähteä vapaaehtoistöihin, mitä he sitten tekevät, kauanko he ovat?
Perustamisesta lähtien ”AIESEC-kokemuksissa” on ollut mukana jo yli miljoona nuorta. Yli 480 000 nuorta on lähtenyt heidän kauttaan vapaaehtoistöihin tai työharjoitteluun. AIESEC:illa on käytännössä eri maissa omat toimijansa, joiden kautta hommaa pyöritetään. Sadat kansainväliset projektit ovat käynnissä koko ajan ja mahdollisuuksia voi selata avoimesti. Projektit kestävät usein 6–8 viikkoa. Suomen toimistolta saa apua, jos ei tiedä mitä etsiä tai hahmota kunnolla, mistä hommasta on kyse.
Henkilökohtaisia kokemuksia kaipaavat voivat lukea esimerkiksi tyttöjen voimaannuttamisesta Ugandassa tai kansainvälisyyskasvatuksesta Perussa. Olen selaillut projekteja läpi silmät: Venäjä kiinnostaa, Indonesia kiinnostaa, Intia kiinnostaa, kaikki kiinnostaa.
Ja jos ulkomaille lähtö ei tunnu omalta, niin projekteja on koko ajan käynnissä myös Suomessa.
Mieletön esimerkki nuoresta rohkeudesta on ylläolevan kuvan Emily Falconer. Vasta 16-vuotias yhdysvaltalainen oli tutustumassa Suomeen äitinsä kanssa ja istui iltaa myös meidän kanssamme. Matkan syy oli kuitenkin poikkeuksellinen ja vaikuttava.
Emily oli lukion ensimmäisen vuoden aikana tutustunut koulussa YK:n kestävän kehityksen 17 tavoitteeseen. Niistä vaikuttuneena hän tarjosi äidillensä ideaa lukion toisen luokan suorittamisesta vaihtoehtoisella tavalla: hän halusi kiertää maailmaa ja tutustua konkreettisesti siihen, miten näitä tavoitteita eri puolilla konkreettisesti tavoitellaan. Koska äiti oli ollut varma, ettei koulu sallisi poikkeusjärjestelyitä, hän pelasi mukana ja lupasi harkita asiaa. Emily oli kuitenkin tosissaan, ja jo parin viikon päästä äiti sai koulun opintosuunnittelijalta puhelun tulla miettimään käytännönjärjestelyjä reissun suhteen. Emily oli tällä välin suunnitellut matkansa kokonaan, valinnut lukion toisen vuoden aineet ideaansa sopiviksi ja valmistellut pitkän slideshown, jolla sai opettajakunnan vakuuttumaan.
Emilyn päättäväisyys teki itseeni ison vaikutuksen. Hän tiesi haluavansa matkustaa heti eikä vasta täysi-ikäisenä, koska tajusi juuri hänen nuoruutensa tekevän projektista ja matkustuksesta spesiaalia. Samalla nuoruus tuo koko projektiin oman näkökulmansa: mitä juuri nuoret voisivat tehdä kestävän kehityksen edistämiseksi.
Emme päässeet parituntisen aikana kovin syvälle siihen, millaisiin tuloksiin Emily oli jo matkansa varrella päätynyt, emmekä erityisen syvällisesti paneutuneet myöskään YK:n tavoitteisiin. Keskustellessa oli kuitenkin päivänselvää, miten hienoa on voida saada mahdollisuus matkustaa, oppia ja vaikuttaa maailman asioihin jo noin nuorena. Jään seurailemaan Emilyn matkoja hänen blogistaan.
Emilyn esimerkin ei ollut tarkoitus nostaa rimaa taivaisiin. Kaikista meistä on lähtemään ja tekemään jos haluamme. Sitä paitsi Emilyssä oli kaiken sisun ja rohkauden rinnalla yhtä lailla epävarmuutta ja pelkoakin.
Kun lähdin 18-vuotiaana kolmeksi kuukaudeksi Etiopiaan, en edes tiennyt, kuka olisi minua Addis Abeban lentokentällä vastassa. Sitä vain otettiin ja lähdettiin. Onneksi joku oli vastassa.
Siitä kolmen vuoden päästä lähettäessäni pikkusiskoani Tansaniaan, tajusin miten hurjalta se tuntui. Ja toisaalta ymmärsin samalla, miten vähän hurjaa se kuitenkin on: maailma on lopulta tosi pieni ja kaikki ihmiset ovat sisimmältään ihan samanlaisia.
-Henriikka
