Kirjoitan ymmärtääkseni elämää

Olen kirjoittanut elämässäni paljon. Korjaan, olen kirjoittanut aivan hulluna.

Kaikkea akateemista ja säännösteltyä olen pyrkinyt karttamaan, kaikkea vapaata ja säännötöntä olen pitkälti rakastanut.

Sain syyskuun lopulla blogikommentin seuraajaltani. Nappasin ajatuksen heti talteen:

Tiitu, 28.9.2020:

”Ja random postaustoiveena (joka toivottavasti ei ihan huku tähän kommenttitulvaan), kiinnostaisi lukea ajatuksiasi siitä, miten kijoittaminen on vaikuttanut suhun ihmisenä, miten se on muokannut sun elämää ja ajattelua? Varsinkin siis se, että millainen vaikutus enemmän tai vähemmän jäsennellyllä ajatusten tekstiksi muokkaamisella ja ideoiden tallettamisella on ollut siihen, mitä oot elämässäsi päätynyt tekemään.”

Viime vuosina olen pohtinut paljon suhdettani kirjoittamiseen, sillä olen käynyt läpi myös suurimpia tunnekeloja ja ajatustyötä vaativimpia elämänvaiheita. Olen tullut tulokseen, että saamani kasvatuksen rinnalla kirjoittaminen on suurin vahvuuteni tunneymmärrykseen ja itseni ymmärtämiseen. Toisin sanoen se on painavin vahvuuteni tässä asiassa, johon olen voinut itse vaikuttaa. Tuntuuhan se suurelta, jättimäiseltä suorastaan.

Aloitin kirjoittaa kuin sattumankaupalla. Täyttäessäni 12 vuotta, sain ystävältäni syntymäpäivälahjaksi niin ihanan Nalle Puh -päiväkirjan, ettei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin alkaa kirjoittaa.

Siitä kaikki lähtikin, vauhdilla. Kirjoitin päiväkirjaa tunteja; siis kymmeniä, satoja ja tuhansia tunteja. Ainakin 20-vuotiaaseen asti kirjoitin niin paljon, että ranteeni oli usein jännetuppitulehduksessa, ja oikean käteni sormilihakset varmaan puolet vasenta paksumpia.

Kirjoitin auki itseäni ja elämääni. Kirjoitin ylös riidat ja ilot vanhempien kanssa, kirjoitin suhteistani sisaruksiini, kirjoitin loputtoman paljon ihastuksistani, ensisuudelmistani ja kiusallisista ekoista poikaystävistäni. Pohdin uskontoja ja uskoa, matkustamista, Kouvolaa ja sitä, koska pääsisin sieltä pois. Helsingin junareissuillani kirjoitin hurmioutuneena suuren kaupungin melskeestä, jonne koin sopivani täydellisesti. Tietysti koin usein erilaisuutta, niin kuin kaikki teini-iässä.

Täyteen kirjoitettuja päiväkirjoja on ainakin parikymmentä. Alkuaikoina kirjoitin jopa kaikki tekstiviestini ylös. Siis ihan oikeasti, kaikki! (”Voitsä olla? Jos tuun sun luo 17.30?”)

Nyt, kun takana on 29 vuotta ja 11 kuukautta, on erikoista palata noihin teksteihin. Tunnistan itseni hyvin. Tunnistan itseni jo hyvin nuoresta itsestäni, jopa 12-vuotiaasta lapsesta. Merkillisintä on kuitenkin tajuta, miten merkityksellisiä ajatuskeloja olen käynyt läpi teksteissäni. Kun on kirjoittanut viattoman vapautuneesti ylös aivan kaiken, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että kukaan tulisi ikinä lukemaan juttujani (epärehellisin perheenjäseneni olin minä itse), ovat tekstit oikeasti täyttä totta. Suoraan sydämestä.

Monesti huomaan kirjoituksia lukiessani, että olen saanut jo monenlaiset tunnelukot ja elämänsolmut ratkottua jo kirjoitusvaiheessa. Useasti tulen päättäväisiin päätöksiin teksteissäni. Toisaalta on mukava huomata, että tekstit ovat harvoin niin mustavalkoisia kuin muistan olleeni. Teksti on antanut luvan ja tilaa haastaa ja epäröidä, horjuttaa tuttuja ja totuttuja tapoja ja ajatuksia, jotka oli turvallista lausua ääneen. Kyseenalaistaminen, itsensäkin tai itsensä varsinkin, on arvokas taito elämässä.

Tietysti olen teksteissäni myös vallan nulikka. Ymmärtämätön, kokematon, ärsyttävä. Silti halaan menneisyyden itseäni lämpimästi siitä syystä, että olen alkanut kirjoittaa. Se on auttanut monessa, antanut eväitä ja ymmärrystä, johon en ilman sanallistamista olisi koskaan kurkottanut.

Aloitin kirjoittamaan blogia ollessani 20-vuotias. Olin huomannut, että päiväkirjalle ei ollut enää niin suurta tarvetta muutenkaan, sillä tunteet alkoivat jo hahmottua paremmin ja tiesin, kuka olin. Aloin kirjoittaa muille ja julkisesti, mikä ruokki aivan uudenlaista tapaa käsitellä asioita: koko ajan oli myös vastuussa muille ajatuksistaan.

Vuodesta 2011 on tultu paaaljon pidemmälle vielä. Luulen, että yllättävän monet sen aikaiset ajatukseni herättäisivät nykypäivänä kohahdusta, vaikka tiedostin jo silloin, ettei blogi ole mikään päiväkirja, että juttuni olisivat muiden luettavissa mahdollisesti ikuisesti.

Blogin kirjoittaminen on ollut ihanaa, antoisaa ja opettavaista. Alkuaikoina kirjoitin jopa kahdesti päivässä, joskin tekstit olivat hyvin lyhyitä ja usein sisällöttömiä, nopeita tervehdyksiä. Ilman Instagramia blogit kun olivat ainoa tapa päästä kiinni somevaikuttajien elämään. Lyhyiden ja nopeiden tekstien rinnalla on kuitenkin kulkeneet aina kirjoitukset, joihin huomaan uppoutuvani. Jotka ikään kuin nappaavat minut. Sanat kulkevat näppäimistöllä ajatusta nopeammin, lauseet vain kuplivat ulos ja ajatukset löytävät jälleen paikkansa. Niissä hetkissä muistan, miksi rakastan kirjoittaa.

Kun omien tekstien rinnalla on päässyt lukemaan muiden ajatuksia, on oma maailmankuva päässyt laajentumaan mielettömästi viimeisen 10 vuoden aikana. Toki se olisi tehnyt sitä varmasti muutenkin, mutta luulen, että tämä harrastuksen ja ammatinvalinta on tehnyt ajattelun laajentumisesta tehokkaampaa. Kun kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta ja saa vaikka 10 erilaista mielipidettä aiheeseen liittyen, oppii usein huomaamattaankin.

Olen aina pyrkinyt siihen, että hengitän ja opin kritiikin äärellä ja etten tuohtuisi eriävistä mielipiteistä. Se kai tässä kaikessa on arvokkaintakin, että voi olla yhdessä ihmisiä ja oppia toisiltaan. Myös niiltä, jotka ajattelevat eri tavoin, sillä oppiminen ei missään nimessä tarkoita sitä, että adoptoisi toisen ajattelun. Sen sijaan oman ajatusmaailman voi sallia laajentuvan.

Kirjoitan edelleen päiväkirjaa. Harvemmin, huomattavasti harvemmin, mutta kirjoitan silti. Olen huomannut, että minua auttaa se, että kirjoitan itselleni. Vain itselleni.

Olen edelleen niin naiivi, että uskon vakaasti, ettei kukaan lue ajatuksiani. (Tosin pientä uhkailuakin se on vaatinut – esimerkiksi sen, että se on suora ihmissuhteen irtisanominen, jos näin kävisi.) Raadollinen rehellisyys itselleen on mielestäni vahva voima, jossa kannattaa pysytellä. Vain aidosta rehellisyydestä käsin pystyy toimimaan arvojensa mukaan, ymmärtämään arvonsa ja toisaalta kasvamaan. Vain rehellisyydestä käsin pääsee omien tunteidensa ääreen tunnistamaan ja kuuntelemaan niitä, kuuntelemaan sydäntään.

Jos kirjoitat, edes joskus jotain, olen onnellinen puolestasi.

Jos et, rohkaisen kokeilemaan. Se voi olla aluksi aivan järjettömän hankalaa, mutta helpottuu ajan kanssa kiihtyvällä tahdilla. Kirjoittaminen auttaa, lupaan sen. Ja parhaimmillaan se voi mullistaa jopa koko elämäsi.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

pipo/Myssyfarmi & villapaita/Fjällräven (molemmat Partioaitasta)

Kerrospukeutumisen opas: pysy lämpimänä ja ihanana

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

Kerrospukeutuminen  – tuo lapsuudesta saakka tuttu sana, josta ei pääse millään eroon. Tarkemmin ajateltuna siitä ei haluakaan päästä eroon, sillä se on yksi elämänlaatua eksponentiaalisesti parantava keksintö. Toistensa päälle puettujen kerrosten avulla elämästä tulee a) lämpimämpää ja b) ihanampaa.

Näiden kahden lisäksi löytyy vielä kolmas kohta c) sovellettavampaa, mikäli lämmön lisäämisen sijaan toiveena on muun muassa tuulenpitävyys tai vaikka lämmönvähentäminen. Se on ehkä Suomen oloissa poikkeuksellista, mutta itse olen esimerkiksi niin kova hikoilija, että kerrospukeutumisen avulla pyrin pikemminkin estämään sen haasteen, etten pystyisi vähentämään kerroksia läähättäessäni kuumuutta.

Kerrospukeutuminen mielletään helposti retkeily- ja liikuntakikaksi, mutta itse pyrin kyllä pukeutumaan myös kaupunkiarkeen aivan samoin periaattein. Täytyy jo varoitella, että saatatte jäädä koukkuun, jos kokeilette.

Olen puhut kerrospukeutumisesta ennenkin konkreettisten vaatteiden kautta, mutta nyt ajattelin ottaa vähän erilaisen näkökulman ja esitellä neljä kerrosta, jotka oikeastaan luovat koko homman pohjan: aluskerros, välikerros, kuorikerros ja eristyskerros. Koko homman kruunaavat asusteet.

Yes, I know. Kuulostaa tosi hienolta. Todellisuudessa kyse on kuitenkin ihan tavallisista hommista, jotka eivät ole mitään rajua rakettitiedettä, vaan meidän kaikkien ymmärrettävissä olevaa maalaisjärkeä.

Aluskerros

Aluskerroksella tarkoitetaan käytännössä alusvaatteita ja -kerrastoja, jotka pitävät ihon lämpimänä ja kuivana. Aluskerros olisi hyvä olla ihonmyötäinen ja hyvin istuva. Tämä on luullakseni laiminlyödyin kerros, minkä vuoksi vilu hiipii varpaisiin, sormiin ja koko kehoon.

Lämpimimmät ja hengittävimmät alusvaatteet ovat merinovillaa. Kun taas lämmöllä ei ole niin merkitystä, eikä hikoileminen ole suurta, voivat vaikka luomupuuvillaiset ajaa asiaa hyvin. Materiaali nousee arvoonsa nimenomaan sitten, kun kaivataan ominaisuuksia: villa lämmittää vähän kosteanakin, enkä esimerkiksi luontoliikuntahommiin, joissa välillä hikisuoritusten välillä pidetään taukoa, lähtisi ikimaailmassa puuvillat päällä. Pääperiaatteena voit iskostaa ajatuksen mieleesi: villa toimii aina, puuvilla välillä.

Merinorintsikat ja -alushousut ovat muuten itselleni olleet iso pelastus. Aluskerrastoja olin käyttänyt kyllä pidemmän aikaa, mutta merinovillaiset alusvaatteet löysin vasta pari vuotta sitten pysyvästi. Nyt on vaikea kuvitella, että ihanan villakerroksen alla olisi kosteutta ja kylmyyttä keräävä kerros, kun se voi yhtä lailla olla ihanan pehmeä ja lämmittävä, sekä lisäksi antibakteerinen, jolloin hajut eivät tartu.

Kannattaa muuten tutustua pitkälahkeisten kalsarien lisäksi myös puolipitkiin merinovillapöksyihin. Minulla on sellaiset sortsimittaiset merinokalsarit, joissa on vielä tuulenpitävää kangasta reisien päällä. Ne ovat erittäin oivalliset esimerkiksi pyöräillessä, hiihtäessä tai ihan vaan arkielämässä pakkaspäivänä. Sääreni ja pohkeeni pärjäävät kyllä, peppuni ja reiteni eivät.

Välikerros

Seuraavaksi tulee välikerros, joka säätelee lämpöä. Välikerroksia voi olla sään mukaisesti useita tai sitten vain yksi. Joskus pärjään jopa ilman välikerroksia ollenkaan. Näissä kuvissa välikerrokset ovat tuo iki-ihana, sinapinkeltainen neule sekä ruudullinen flanellipaita.

Välikerrosten on hyvä olla lämpimiä mutta huokoisia, jotta lämmönsäätely on helpompaa. Monesti on esimerkiksi parempi napata työmatkapyöräilylle kaksi ohutta villapaitaa kuin paksu väliuntsikka, jotta on varaa vähentää tai lisätä, jos tarvitsee. Tai esimerkiksi tälle kuvausreissulle puistoon oli mukavampi laittaa flanellin alle pari ohutta merinopaitaa, jotta niiden ollessa liian lämpimät, olisi riisuttua kerrosta ollut helppo ja kevyt kanniskella mukana.

Villa on tässäkin erinomainen ratkaisu, mutta esimerkiksi juuri flanellinkaltaiset lämpimät ja kivasti hengittävät kerrokset toimivat yhä lailla tosi hyvin, mikäli ei aio hikoilla, jolloin kosteus ei siirry paitaan ja jää siihen.

Materiaalin rinnalla ratkaisee myös kerrosten väljyys: jos kerrosten väliin ei jää lainkaan ilmaan, horjuu myös lämpöominaisuudet. Ainakin jonkuntasoista väljyyttä kannattaa siis suosia.

Niin kuin sanoin, ei mitään kovin haasteellista matematiikkaa.

Kuorikerros

Uloin kerros, eli kuorikerros, suojaa tuulelta ja kosteudelta. Eilen näitä Joannan kanssa kuvatessamme ei ollut sateenuhkaa lainkaan, ja tuulikin oli leppoisa eikä hyytävän kylmä ollenkaan, joten kuorikerroksen merkitys ei ollut niin suuri. Puin totta kai farkut kalsareiden päälle, mutta tuulisemmalla tai sateisemmalla säällä ne olisivat olleet toki surkea kuori. Nyt nämä second hand -farmarit taas toimivat oivallisesti.

Mitä sateisempaa tai tuulisempaa on, sen olennaisempaan rooliin kuorikerros nousee. Lämpöä pystyy tuomaan hyvin mukaan edellisillä alus-ja välikkeroksella sekä seuraavalla erityskerroksella, mutta kuori estää tuulen ja sateen pääsyn kerroksiin eli on siis niillä keleillä ihan ehdoton. Tässäkin kerroksessa on huomioitava väljyys, jotta kerrokset eivät asetu liian ahtaasti eikä hengittävyys kärsi.

Jos hikiliikuntaa haluaa harjoittaa, kannattaa kuoren olla ohuempi. Jos taas kuljeskelee rauhakseltaan, toimii paksumpikin kuori erinomaisesti. Mitä vedenpitävämpi kuori on, sitä huonommin se hengittää (esim. sadetakki). Itse käytän usein kaupungissakin kuoritakkia ja -housuja, joissa on kuitenkin jäljellä vielä hyvin hengittävyyttä vaikka ne pitävätkin tuulen ja veden ulkopuolella. Jos kuitenkin käyn vain heittämässä roskat roskikseen tai kävelen bussipysäkille, heitän usein kaiken päälle vain paksun sadetakin. Tuulettomalla ja sateettomalla kelillä luotan muihin kuin kuorivaatteisiin, esim. anorakkiin tai ihan vain tällaisiin farkkuihin, sillä vettä- ja tuultapitävä kuori ei koskaan hengitä yhtä hyvin kuin kuoreton.

Eristyskerros

Sitten on erityskerros, kerroksista sympaattisin. Tätä demonstroimassa ovat nuo herkkukeltainen kevynuntuvatakki sekä uusi, pitkänmallinen Expedition-takki, joka on aivan täydellinen. Olo oli kuin kulkevalla makuupussilla, voi jukra!

Erityskerros tuo siis yksinkertaiseuudessaan lämpöä ja suojaa tekemiseen tai tauolle. Syyskelit alkavat olla jo sellaiset, että lämpöä aivan tosissaan tarvitaan.

Retkiolosuhteisiin pieneen tilaan pakkautuminen sekä keveys nousevat erityskerroksessa arvoonsa, ja usein untuvatakit ovatkin matkassa tätä varten. Toisaalta parasta on, jos samat kamat käyvät arjessa ja retkillä: esimerkiksi nämä takit näen aivan helposti tilanteessa kuin tilanteessa.

Esimerkiksi talviretkeillessä puen usein leirissä eristyskerroksen kuorikerroksen alle. Näin ollen se ei kastu, kun hyörin hangessa ja puuhastelen. Tauoilla taas heitän yleensä taukotakin ja toppahameen (paras asia maailmassa!) tai -housut vain kaiken päälle, se on helpointa ja nopeinta. Kokoja valitessa kannattaa siis aina miettiä, mihin tarkoitukseen kamoja ensisijaisesti käyttää. Mitä eritys-/kuorikerroksen alle pitää mahtua? Esimerkiksi untuva menettää lämpönsä nopeasti, jos se sullotaan liian tiiviisti kuorikerroksen alle, eikä se pääse pöyhkeänä ja ilmavana lämmittämään. Siksi erityskerros puetaan usein kaikkein uloimmaksi.

Untuvan lisäksi erityskerros voi hyvin olla, jälleen kerran, vaikka villaa. Suosittelen myös huppua, joka tuo lisäsuojaa tarvittaessa, sekä taskuja, jotka pitävät tavarat tallessa ja kädet lämpiminä.

 + Asusteet

Kirsikkana kakun päällä ovat asusteet, jotka viimeistelevät kokonaisuuden toimivuuden.

Ah, miten rakastankaan asusteita. Sekä kaupunki- että retkiolosuhteissa kannatan käytännöllisyyttä sekä pientä leikkisyyttä: on ihana, kun esimerkiksi piposta tulee hyvä mieli.

Ulkonäön sijaan tärkeintä on kuitenkin toimivuus. Kaulahuivi tai kauluri blokkaa kylmän, joka muuten pääsisi kaula-aukosta sisään, pipo pitää herkän pään lämpimänä ja suojaa hiuksia, ja hanskat pitävät kädet kuosissa.

Eräs erittäin tärkeä seikka ovat myös sukat, jotka ehkä ovat pikemminkin aluskerraston heiniä, mutta kerrataanpa niidenkin saloja tässä, jotta eivät jää huomiotta: hyvän istuvuuden lisäksi materiaali on erittäin tärkeä seikka. Puuvillasukka kerää kaiken kosteuden itseensä eikä lämmitä kosteana. Viluisille varpaille paras vaihtoehto on ehdottomasti villa. Söpöimmätkään mummon kutomat sukat eivät lämmitä, jos niiden alla on kosteutta keräävät puuvillasukat. Kannattaa myös muistaa, että myös kenkään on jäätävä väljyyttä, jotta varpaat pääsevät liikkumaan, ja ilma kiertämään: mieluummin siis vähemmän lämpimiä kerroksia kuin aivan täyteen pakattu jalkine.

Asu 1, vaatteet ja asusteet (keltainen untuvatakki):

Fjällräven, Expedition pack down hoodie -kevytuntuvatakki (päälläni koko M)
Fjällräven, Övik-flanellipaita (autumn leaf, miesten malli, päälläni koko M)
VAI-KO, Kasku-merinovillapipo (toasty brown)
Hofler, touchscreen nahkakäsineet (nougat brown)
Fjällräven, re-wool-villahuivi (autumn leaf)
Kavat, Bådas 2.0 unisex nahkanilkkurit (dark brown)

Asu 2, vaatteet ja asusteet (punainen untuvatakki):

Fjällräven, Expedition long down pitkä untuvatakki (päälläni koko M)
Fjällräven, Greenland re-wool-villapaita (acorn, päälläni koko L)
Skhoop, short untuvahame (päälläni koko M)
Myssyfarmi, MUFFI-pipo (nude)
Sätila, René muhkea villahuivi (grey melang)
Kavat, Bådas 2.0 unisex nahkanilkkurit (dark brown)

Saitteko kiinni jutun juonesta? Toivon mukaan.

Lupaan, että ihan tavallisista päivistäkin tulee aika paljon mukavampia, kun jaksaa panostaa kerrostamiseen ja miettiä toimivuutta sekä materiaalia. Välillä tarvitsee speksailla vähemmän, esimerkiksi tällaisen tavallisen kaupunkikeskiviikon puistoluontotuokioon ei tarvinnut todellakaan käyttää kovin paljon aivokapasiteettia.

Mutta voin kyllä kertoa, että olipahan ihanaa, kun ei tullut ollenkaan kylmä eikä kuuma ja henkiset resurssit jäivät näin ollen ruskanjämien ihailulle. Koffin puistossa oli maa ja osa puistakin vielä aivan kelta-oransseina, mikä yllätti täysin. Vielä on syksyä jäljellä.

Iloa ruskarääppiäisiin! Pysykää lämpiminä, kuivina ja erityisesti ihanina.

-Henriikka

Lue lisää ja tsekkaa lisää kerrosvaihtoehtoja Partioaitan sivuilta. He ovat kategorisoineet vaatteet selkeästi eri kerrosten alle.

Kuvat: Joanna Suomalainen

Saan elää niin kuin tahdon

Luin eilen Idan blogijutun ”Ajatuksia omannäköisestä elämästä”. Se oli tunteita herättävä kirjoitus, uppouduin lukuminuutteihin täysin.

Ida kirjoitti myös meidän vuoden 2019 motostamme: ”Mitä välii kaikki?” Hauskaa, että senkin syntyhetkistä on melkein kaksi vuotta. Istuimme silloin nyt jo lopettaneen Hykke-kahvilan levollisessa tunnelmassa ja ränttäsimme. Silloin harteilla oli aika paljon enemmän kuin nyt, tai ainakin todella paljon eri asioita kuin nyt. Kirjoitin itsekin silloin motosta ja mitä sillä käytännössä tarkoitimme.

On mukava ymmärtää, että tuo lause on kantanut. En ole seilannut holtittomasti eteenpäin, vaan olen kulkenut eteenpäin yrittäen pysyä suunnassa, olen pyrkinyt suuntaan joka tuntuu minulle oikealta. Olen elänyt omannäköistäni elämää. Minun elämääni.

Usein vahva oma tahto ja päämäärätietoisuus sekoitetaan siihen, että eläisi muiden kustannuksella. Moni sävähtää kuullessaan rohkean mielipiteen tai kuinka joku lausuu varmana tulevaisuudenhaaveensa ääneen. Luottaen siihen, että sen toteutuminen on mahdollista.

Yleensähän asia ei ole näin, päinvastoin. Itse ainakin koen itsekin saavani palasen, jos joku ympärillä eläjä onnistuu luomaan merkityksellisyyttä, tavoittaa päämääränsä tai uskaltaa rohkeasti unelmoida.

Epäonnistumisen pelkohan on niin lamauttava voima, että on aina miltei vangitsevaa huomata, että joku toimii siitäkin huolimatta. En usko, ettei heitäkin pelottaisi. He silti toimivat.

Välillä sekoitun itsekin vahvoista ajatuksista. Alan automaattisesti ajatella, että minunkin kuuluisi ajatella samoin, kun joku argumentoi mielipiteensä ja esittää asiansa taiten. Tai vaihtoehtoisesti alan puolustaa, suojautua ja torjua, vaikka asia ei edes koskisi itseäni.

Seuraan Instagramissa kirjoittaja ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkästä (@erkkamykkanen). Hän lukee tällä hetkellä Mirja Hämäläisen Avoimet suhteet -kirjaa ja tekee siitä tarkkanäköistä analyysiä lukukokemuksensa edetessä. Huomasin oman ahdistukseni kasvavan, mitä pidemmälle analyysejä luin. ”En ole valmis tällaiseen! Ahdistaa, ahdistaa! Olen ymmärtäväinen, mutta tämä ei sovi minulle!” tajusin mieleni lopulta mieleni huutavan. Sitten muistin, ettei minun tarvitse ryhtyä avoimeen suhteeseen. Se ei ole kirjan sanoma, Erkan sanoma, eikä kenenkään sanoma. Minä vain upposin niin laadukkaaseen analyysiin, että aivan unohdin sen. Upposin muuttuvaan maailmaan ja unohdin, ettei kukaan käske minua muuttua, vaikka maailma avartuisikin.

Saan elää juuri niin kuin tahdon. Mutta jos joku muu tahtoo elää toisella tavalla kuin itse elän, oli kyse sitten suhteista tai ihan mistä muusta tahansa, ei ole minun asiani osoitella sormella, turmella toista hänen valintojensa tähden. Sen sijaan voin oppia heiltä ja heistä, kaikesta koko ajan. Ja sitä olen kyllä tehnyt Erkan analyyseistä, koko Erkkaa edes tuntematta. (Tuntuupa oudolta puhutella etunimellä tuntematonta, mutta sukunimellä olisi vielä oudompi. ”Koko Mykkästä edes tuntematta.” What?)

Tämä oli ehkä omituinen irrallinen esimerkki, mutta toivon että ajattelette tätä pikemminkin laajemmin, ei ainoastaan tähän yhteen esimerkkiin kietoen.

On IHANAA, että saa elää juuri niin kuin haluaa. Niin kuin itse haluaa.

Ja että sen todella voi tehdä toiset huomioon ottaen, mutta ilman sitä, että ottaa jokaisen ulkopuolisen mielipiteen huomioon. Neuvoja ja mielipiteitä riittää, elämiä on vain yksi.

Ainakin näitä maapallonpäällisia. Mutta se onkin sitten aivan toinen keskustelunsa sekin. Onneksi senkin suhteen saan uskoa aivan juuri niin kuin tahdon.

Ah, ihanaa. Vapauttavaa.

-Henriikka

Kuvat: Joanna Suomalainen

neule / Voglia, koru /  Vuolas Circular Design