Kohtasin pelkoni Linnanmäellä

linnanmäki

Olin viime vuonna Linnanmäellä. Se oli ensimmäinen huvipuistoretkeni vuosiin ja olin aivan riemuissani. Kävin kovilla ilonkierroksilla ja syöksyin paperinen kruunu päässäni laitteesta toiseen. Se oli hienoa, niin hienoa.

Illassa oli kuitenkin yksi ylitsepääsemättömän hirveä asia: minä pelkäsin. Pelkäsin ensimmäistä kertaa huvipuistolaitteessa enkä voinut sietää sisältäni löytynyttä tunnetta. Se oli melkein sellaista pakokauhunomaista pelkoa eikä mitään pientä jännitystä. Vuoristoradoissa kiepuin ylös- ja alaspäin rennosti, pyörin Ukossa kolmesti, keinuin Viking-laivassa ja körötin kummitusjunassa. Pelon aiheutti yksi ainoa laite: Kingi.

Pahuksen Kingi. Tämä 75-metrinen vapaapudotuslaite piti minua otteessaan koko vuoden. Kaiken lisäksi kävin laitteessa kahdesti: ensimmäisellä kerralla pelkäsin, toisella vielä enemmän. Enkä tietenkään voinut myöntää seurueelleni millainen paniikki rinnassani takoi. Vieressähän kiljuivat juuri ja juuri 120-senttiset huvipuistolaiset, joille ei tohtinut hävitä.

—-

Olen analysoinut Kingi-pelkoani kuluneen vuoden aikana enemmän kuin parisuhdettani. Kuinka minä olen voinut alkaa pelätä? En yksinkertaisesti voinut sietää tätä tosiasiaa, joka kuulemma ikääntymiseen kuuluu. Tuntui, että osa persoonaani riistetään minulta: olen se pelkuri. Joku voisi luulla, että tämä teksti on liioittelua, mutta ei; oikeastaan tämä on vähättelyä. En voinut hyväksyä, että olemassaoloni ilo turmeltuu tällaisella turhalla pelon tunteella. Täysin turhalla. Letkeän hurjapää-Henriikan tilalle oli saapunut vanha nössykkä.

Joku voisi ajatella, että Linnanmäen laite on vähän liian pieni aihe näin suurelle analyysille, mutta uskallan olla eri mieltä. En tarkoita, että kaikkien tarvitsisi huvipuistoilla villisti, mutta minulle koko tämä pelko-asia tuntui tärkeältä. Prosessoin pelkoani pitkin vuotta. Mietin, mistä se johtuu ja miksi se tuntui hallitsemattomalta. Mistä tämä pelko oli yhtäkkiä hiipinyt? Jos se johtuikin ikääntymisestä, niin voisinko ikääntymisen myötä mahdollisesti parantuneella tunteiden hallinnalla saada pelon kontrolliin?

Aluksi päätin, ettei minun koskaan tarvitse mennä Kingiin. Eihän moni muukaan ikäiseni mene. Eihän minun tarvitse tehdä mitään, jonka tarkoitus on olla huvitusta, mutta joka pelottaa. Ajattelin asiaa tasaisin väliajoin koko viime syksyn ja tämän päätöksen kanssa elin ehkä kevääseen saakka. Koko pelko-teema kiteytyi kokonaisuudessaan tähän yhteen laitteeseen, vaikka todellisuudessa taisin analysoida huomattavan paljon isompaa kokonaisuutta. Sitten alkoi taas Linnanmäen mainostus ja morkkistelin hiljaa sisimmässäni: elämässäni olisi nyt ikuinen este. Este, joka nousee ärsyttävän konkreettisesti silmieni edessä, kun katsahdin Linnanmäelle päin. Siirsin kypsästi pelon syrjään.

Sitten tuli elokuu ja Botswanan reissu. Kävimme ystäväni Bean kanssa afrikkalaisessa vuoristoradassa keskellä ei-mitään ja se kyllä pelotti. Mutta voitimme pelon. Analysoimme aurinkon laskettua pelkoa sisällämme ja sen syitä. Pelko on ärsyttävän hallitsematon tunnetila, emmekä olleet valmiita antamaan sille periksi. Ylipuhuin Bean kanssani Kingiin vielä kuluvan kesän aikana, vaikka Bea oli ennen sitä ajatellut laitteen olevan itse paholaisen pystyttämä. Hänen mielestään se olisi tullut kaataa heti pystyttämishetkellä. Syke nousi, kun ajattelin tulevaa koitosta. We can do it, sister!

Sitten tuli syyskuu ja Markkinoinviestinnän viikoilla pitämäni puhe. Samassa kuussa hypimme sillalta ystäväni polttareissa ja opettelin kiskomaan takaperinvoltteja veneen kaiteelta Turkissa. Yhtäkkiä oli useita tilaisuuksia, joissa pelkäsin toden teolla. Pidin kuitenkin pelon hallinnassa (Seisoin kyllä ensin vartin verran veneen kaiteella, kunnes kiipesin alas hyppäämättä). Tuntui vahvemmalta joka kerta, kun sain pelon balanssiin. Kuulostaa kirjoitettuna hyvin diipiltä ja hyvin diippiä se taitaa ollakin. Syyskuussa tajusin kuitenkin selvästi, että pelkoa voi itse ohjailla. Pelkoa ei voi poistaa, mutta sitä voi jossain määrin manipuloida haluamaansa muotoon. Sille ei saa antaa liian suurta valtaa, liian suurta osaa koko tunneskaalasta.

——

Linnanmäki on viimeistä viikkoa auki tänä vuonna. Päätimme sunnuntaina Bean kanssa, että nyt on korkea hetki käydä kohtaamassa Kingi. Eilen työpäivän jälkeen otin raitiovaunun Linnanmäelle ja tapasin Bean maailmanpyörän edessä. Ostimme yhdet laiteliput ja panikoimme hetken saniteettitiloissa. Bea ei ollut nukkunut kunnolla koko edellisyönä.

Menimme suoraan laitteeseen, lokakuussa kun ei tarvitse enää jonottaa. Istuimme penkkeihin ja meidät kahlittiin turvavaljaista kiinni härveliin. Bea alkoi hyperventiloida, mutta pidin ainakin kymmenen Pinterest-motivaatiolauserajaa rikkovaa lausetta sisältävän pelonhallintapuheen, kun laite alkoi nousta taivaisiin. Ihmettelin, miksei pelota niin kuin viime vuonna. Ilma oli kaunis ja koko Helsinki komeili yläilmoista edessämme. Piinaavan hitaan nousun jälkeen alkoi se kuuluisa vapaapudotus, jonka karjuin täysillä alusta loppuun. Mutta en ahdistunut, en panikoinut, en liiaksi pelännyt. Nautin.

Maassa pidin kiinni spagettijalkaisesta Beasta, jonka tunnistin viimevuotiseksi itsekseni. Nauroimme hysteerisesti koko touhulle. Aikuiset ihmiset voittamassa pelkojaan melkein tyhjässä huvipuistossa! Samalla olin kuitenkin hivenen pettynyt: en pelännyt lähellekään niin paljon kuin olin olettanut. Tuntui, etten voittanut itseäni, koska en pelännyt niin paljon. Koko homma oli kontrollissa ja hallitsemattoman pelon tilalla sopivaa jännitystä.

Jos pelkoa pystyy näin ohjailemaan, niin kuinka hurjia juttuja pitää tehdä vaikka 30 vuoden jälkeen, jotta kokee voittaneensa itsensä? Jos viime vuonna riitti Kingi, tänä vuonna sillalta hyppiminen ja takaperinvoltit kannelta, niin mikä tuottaa endorfiiniryöpyn ensi vuonna? Veljeni hyppivät laskuvarjohyppyjä, kallioilta volteilla veteen, uhmaavat Alpeilla lumivyöryjä ja ajavat autolla hyppäämään Euroopan korkeimman benjin vain todetakseen, että maailman korkein pitäisi kyllä kokea.

Eikai minussa virtaa sama typerä veri?
Ou-nou.

-Henriikka

Kuva: Miki Toikkanen

Valokuvaaja poisti kuvistaan puhelimet näyttääkseen kuinka addiktoituneita meistä on tullut

portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-2 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-33portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-9 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-10 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-5 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-1 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-12 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-15 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-24 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-28 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-13 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-22 portraits-holding-devices-removed-eric-pickersgill-30

Pitää olla tavoitettavissa. Pitää olla blogissa, pitää olla instassa, pitää olla snäpissä ja tuuttaa videoita tubessa. Pitää olla somessa, diginatiivin pitää olla langan päässä. Pitää luoda digipersoona ja brändätä itsensä sosiaalisessa mediassa just eikä melkein. Pitää heittää nasevat twiitit ja kerätä pisteet työpaikan yritysblogissa. Pitää tarkistaa face ja tsekata Tinderin uudet mätsit ja supermätsit. Whatsupissa kolmekymmentäkaksi uutta viestiä ja kerätä Linkediniin kontakteja yli 500. Selailen vielä uudet kuvat kameranrullalta ja tarkistan mailit vielä kertaalleen. Pinterestiin jää aikaa, jos Netflix ei toimikaan offlinessa.

Otetaan sydän käteen ja katsotaan. Olla läsnä levollisena on aikamme vaikein teko.

-Henriikka

Valokuvaaja: Eric Pickersgill
Kuvat: boredpanda

Crazy Bird Lady

_MG_3146 kopio

Monilla on nykyään sellaiset trendikkäät kapselivaatekaapit. Se on kai jotain sellaista, että on kolmen tai neljän sesongin kuteet, ja kaikki vaatekappaleet yhdistyvät saumattomasti toistensa kanssa. Ei turhia vaatteita, jotka eivät sovi minkään kanssa. Ei liian suuria, pursuilevia vaatekaappeja.
No, entäs minun vaatekaappini? Se tuntuu koostuvan niistä vaatekappaleista, joita ihmiset heittävät pois, kun päätyvät tähän kapseliratkaisuun: paljettiset bomber-takit, keltaiset kumisaappaat, puiset Pikku Myy -kengät, kuviolliset kimonot ja nahkaiset minimekot… Mikään ei sovi minkään kanssa, mutta ei sillä oikeastaan ole niin väliä.

Että kiitos vaan jengi tästä konmaroinnista, meitsille jää enemmän.

_MG_3192 kopio _MG_3180 kopio

Tänään alkoi kaakaokelit. Sellaiset syksyiset, jotka kaipaavat kermavaahtoa. Siis kaakaota. Eli kermavaahtoa. Torkutin aamulla puolitoista tuntia, aarrrrrr! Tästä on päästävä ihan samantien. Elämästä katoaa hohto, jos vuorokaudesta kuudestoistaosan antaa joka päivä niin turhalle asialle kuin puhelimen hakkaaminen viiden minuutin välein.

Ja heräsin tänäänkin viluisena! Isännöitsijä väitti, että patteri vain tuntuu kylmältä kättä vasten, koska käden lämpötila on noin 37 astetta. Minunkin fysiikan taidoillani ymmärretään, että tämä perustelu on aivan suolesta. Muistan kyllä lapsuudesta, kun lämmitin pihaportaalla istuessa kylmennyttä peppuani patteria vasten. Kyllähän se tuntui kuumalta.

_MG_3157 kopio _MG_3171 kopio

Kävin tänään postissa hakemassa postipakettia (uijui, se oli uusi vaaleanpunainen puhelimeni) ja päivän ilot tuli, kun jäin juttelemaan postivirkailijan kanssa. Hän kertoi, että on ollut samoissa hommissa 40 vuotta. Ostin Tove Jansson -juhlakuoria ja muutamia postikortteja ja hän kertoi myyneensä Tovelle aikoinaan postimerkkejä. Osti kuulemma monia kymmeniä kerrallaan, jotta voi sitten sulkeutua omaan rauhaansa saarelle ja lähetellä sieltä kirjeitään.

Vaikka koin vähän huonoa omatuntoa, että jonotutin rupattelutuokiomme vuoksi koko muuta postin asiakaskuntaa, lähdin hymyillen pois.

-Henriikka

kimono / Poola Kataryna, mekko / Gina Tricot, laukku & kengät / second hand