Viestittelin juuri ystävän kanssa. Läheisen ystävän, joka on ollut viime ajat aika kaukana arjestani. Ei karkoitettuna tai tahallisesti ulkona kuvioista, näkemiset ovat yksinkertaisesti vain elämänrytmien yhteensovittamisen hankaluuden vuoksi jääneet tavanomaista vähemmällä.
”Vaikka kaikki kalenterin täyttävät osatekijät ois mukavia, hyvinvointia edistäviä ja innostavia juttuja, on riski uupua”, hän kirjoitti ja jatkoi: ”Työt, blogi, matkustaminen, urheilu ja avioliitto vaan on iso potti kelle tahansa. Ihania osatekijöitä kaikki, mut sopivissa määrin.”
Tajusin heti, että riittävän ulkopuolinen henkilö oli taas se, joka kaivattiin heittämään oikeat noppaluvut pelikentälle. Ärsyttävän todet sanat, joita ei tietysti tekisi mieli kuulla, mutta jotka on nieltävä nätisti.
Muistin taas kerran viisaat sanat, jotka olen kuullut lapsuudesta saakka tuhannesti, mutta jotka ymmärsin vasta pari vuotta sitten kirkkaasti: kaikkea ei voi saada.
Äiti aina sanoi, ettei kaikkea voi saada. Tajusin sen kyllä, pintapuolisesti, mutta valitettavasti on todettava, että jouduin kuulemaan ulkopuolista puhujaa syvemmän ymmärryksen löytymiseksi. Luulin aina hahmottaneeni lauseen sisällön kunnolla, mutta olin väärässä. Sen lisäksi, että faktan tajuaa, on myös opittava hyväksymään sen tuottamat seuraukset.
Pari vuotta sitten olin kuuntelemassa jotain aivan random seminaaritapahtumaa Kiasmassa ja yksi puheevuoroista koski naisia, naisten rooleja ja elämän priorisointia. En muista kuollaksenikaan puhujaa, mutta muistan hänen sanoneen vakuuttavasti:
”Nyt kuunnelkaa tarkkaan ja ymmärtäkää tämä. Vaikka kuinka haluaisitte, kaikkea ei voi saada. Jos olette 100 prosenttia läsnäoleva äiti, ette voi laittaa 100 prosenttia työhön. Jos haluatte panostaa ystäviin koko sielullanne ja ruumiillanne, joutuu parisuhde tai oma vapaa-aika varmasti vähemmälle huomiolle. Jos haluatte panostaa uraan sata lasissa, joudutte aivan varmasti luopumaan tai vähintään karsimaan monesta muusta. Eikä tämä tarkoita ettette voi olla sekä mahtava äiti että uranainen tai mahtava ystävä ja tyttöystävä. Valintoja on kuitenkin tehtävä ja kaikkea ei kuitenkaan voi saada.”
Se oli salama kirkkaalta taivaalta. Ymmärsin homman jujun, tajusin armon. Ja tajusin nimeomaan sen armon, joka on minun on itse itselleni suotava. Eri elämäntilanteissa on priorisoitava eri tavalla. Ne ovat valintoja, usein henkilökohtaisia ja omissa käsissä, toisinaan ulkoapäin ohjailtuja. Mutta niitä on tietoisesti tehtävä ja käytävä läpi sitä ajatustyötä, joka auttaa hyväksymään sen, että toiseen asiaan panostaessa joku toinen jää vähemmälle huomiolle.
En ole uupumassa enkä liian lähellä äärirajoja. Ystävän sanat saivat kuitenkin ajattelemaan: löysin itseni tavoittelemasta liikaa, tavoittelemasta kaikkea. Haluaisin perheen, kauniin kodin, täydellisen työn ja perunamaan. Haluaisin maailmanmatkat, kauniit hiukset, istuvat vaatteet ja päästä syvimpään zen-tilaan. Haluaisin juosta, maalata, leipoa ja kirjoittaa, siivota, sotkea, juhlia ja laulaa.
Olen kokenut syyllisyyttä sotkuisesta kodista, vaikka tiedän sen olevan oma päätökseni: sosiaalinen elämä ja uuden työn opettelu ovat vieneet ajan huushollaamiselta. Olen kokenut syyllisyyttä, kun olen kieltäytynyt hyvän päivän tuttujen kahviseurausta, vaikka tiedän sen johtuvan siitä, että haluan jakaa vapaa-aikani niiden lähimpien ystävien kanssa. Ja nämä priorisoinnit ovat olleet tähän elämänhetkeen juuri oikeita, mutta minun pitäisi vielä hyväksyä se ja antaa itselleni sitä kuuluisaa armoa.
”Riittää, että itellä on sellanen olo, että happi kulkee, aurinko on vielä taivaalla ja tähdet kirkkaat. Kiireessä hukkaa helposti ittensä. Sä oot liian täynnä fiilistä hukattavaks”, sanoi ystävä lopuksi. Se oli kauniisti sanottu. Tosi kauniisti.
Ja tiesin, että lähimpiin ystäviin aion panostaa jatkossakin.
-Henriikka
