Minä rakastan mummoja ja pappoja. Jos joku tuosta yleistyksestä mielensä pahoittaa, niin minä kyllä tuhahdan ja olen piittaamaton. Mutta pappahattuiset ukit ja mummukorkkikiharaiset mummit, kyllä minä niistä niin välitän. Ja arvaattekos, mummot ovat lähiaikoina myös alkaneet pitää minusta erityisen paljon. Syy siihen on selvä ja yksinkertainen: vihreä villakangastakkini.
Jostain syystä sellaiset lähempänä 80 tai 90 ikävuotta olevat herrasnaiset rakastavat kahta väriä: syvää, Soneran violettia sekä kirkasta tummanvihreää. Kun olen pukeutunut näihin kahteen väriin yhdessä tai erikseen, saan aina juttuseuraa julkisissa liikennevälineissä. Tuntuu, että kulmakunnan kaikilla mummoilla on nostalgisia kertomuksia vihreistä ja violeteista leningeistä, paitapuseroista tai päällystakeista. Kyynel silmässä he kertovat, kuinka vihreä takkini tuo heidän mieleensä nuoruusvuosien kepeyden.
Vihreä takki löytyi kaverin kirpputorikasasta syksyllä. Se oli sellainen lempeä luovutus: ”En kuitenkaan itse käytä sitä, mutta tahtoisin että se löytää hyvän ja arvostavan kodin…” Ja lauloin jo sisäisesti halleluujaa, kun hipelöin takin päällistä ja vakuutin, että olen oikea valinta.
Onhan se minulle suuri. Mutta mahtuupa kaikki korttelin mummot takkini suojiin, kylkeeni kiinni jakamaan elämää ja nostalgiatarinoita.
Ja kuulkas, nämä kuvat otti taas se tuntematon Dora, joka ei enää ole niin tuntematon. Huhu kertoo, että hänen ja ystävänsä blogia taas päivitetään. Käykääpä lukemassa, jos olisi saapunut lisää sunnuntaipostia.
Ja mummoista vielä. Haluaisin mummoystävän. Ajattelin soittaa alueemme seurakuntaan ja kysellä, jos löytyisi joku vihreää ja syvää violettia rakastava mummukainen minulle? Joku yksinäinen, kenen kanssa voisin jakaa elämää palasen tai pari.
– Henriikka
takki, kengät/second hand, farkut/Levi’s, huivi/Weekday
