Tuntuu ihan hullulta kirjoittaa näin, mutta minusta tuntuu, että olen tänä keväänä ollut sosiaalisesti paljon aktiivisempi kuin pitkään aikaan. Se on erikoinen ajatus siihen nähden, että olen nähnyt ainoastaan yhtä henkilöä. Tuntuu, että sosiaalisten voimavarojeni ämpäri vetelee ihan viimeisiään koko ajan.
Jos ei päivittäin, niin viikottain on puhelua, virtuaalikaljoja ja viestienvaihtelua. On zoomia, hangoutsia ja meettiä, facetimea ja whatsapp-puheluita. Koko ajan hirveä häsä päällä.
Se häsähän on todellisuudessa päässäni, ei ympärilläni.
Totesin perjantaina kahden hyvän ystävän kanssa virtuaalikahvitellessani pari tuntia, että tämä ottaa kyllä voimille. Niin ihanaa, kun videoyhteydellä onkin olla kosketuksissa lähipiiriinsä, on se vuorovaikutus kuitenkin täysin erilaista. Vasta tänä keväänä sen on kunnolla tajunnut.
Ystävä totesi ihan samaa ja kiteytti hyvin: ”Normaalissa kanssakäymisessä voi hyvin jäädä välillä hiljaiseksi, pitää taukoja ja olla vaan. Videoyhteydessä niitä puuttuvia vuorovaikutuksen osia tuntuu kompensoivan olemalla vielä jotenkin enemmän läsnä kuin tavallisesti olisi. Tietenkin sellainen vie voimia.”
Minä kaipaan niitä hiljaisia hetkiä.
Jutella voi kenen tahansa kanssa. Ystävien kanssa voi olla levollisesti, kiusaantumatta hiljaa. Se on harvinaista.
Oikeastihan salaa nautin tästä, ettei tarvitse nähdä ketään.
Saa nauttia kerrankin ihan vapaasti sosiaalisesta rauhasta, ei tarvitse kerätä voimia lähteäkseen juhliin tai nähdäkseen asiakkaita. Ei tarvitse selitellä ystävien kutsuihin, että olen tällä viikolla nähnyt jo paria ystävää, kolmas samalle viikolle tuntuu liialta, liian intensiiviseltä. Ja sitten päälle kertoa, että rakastan rakastan, kyse ei ole sinusta, vaan minusta.
(I know, helppo on sanoa, kun aika kuluu pitkälti poikaystävän kanssa. Mutta silti. Tietäjät tietää tunteen.)
Mistähän lie blogista, instasta, jostain luin, että tämä aika erottelee todelliset introvertit wannabe-introverteistä. En ala luokittelemaan itseäni kovin rajusti minkäänlaiseksi, rajatun boksin ulkopuolella on mukavampaa. Mutta sen olen huomannut, etten kaipaa kovasti ihmisiä ympärilleni. Etten ole melkein edes huomannut ihmisten puuttumista ympäriltäni.
Viikonloppuna huomasin ikävöiväni kaipaavani kyläjuhlia ja katukirpputoreja. Kun voi hipsiä hiljaa talolta talolle, seurailla ihmisten menoa, juoda sinnepäin keiteltyä kahvia ja syödä kotitekoista omenapiirakkaa. On vaikea hahmottaa kevääntuloa, kun nämä jokavuotiset virstanpylväät huutavat poissaolollaan.
Jotenkin toivon, että kesän edetessä alan kaipaamaan myös ihmisiä. Olisi ihana vastata rehellisesti viesteihin: ”Minullakin teitä!”
-Henriikka
Ps. Luin tekstin uudestaan ja siitä tuli vähän surullinen olo. Kuin en pitäisi läheisistäni tai sellaista. Tuli hirveä tarve selitellä ja puolustella, että kyllä minä teitä rakastan ja varmasti ihan pian ikävöinkin, mutta tällainen minä nyt vain olen, että pidän omista oloistani. Että älkää nyt luulko väärin ja rakastakaa edelleen ja älkää vain jättäkö yksin.
