Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän itken. Mitä enemmän ikävuosia karttuu, sen monipuolisemmat ovat itkuni syyt.

Lapsena itkin lähinnä kivusta ja säikähdyksestä, joskus harvoin ehkä suruuni, mutta niitä en hetkiä en juuri muista.

Nuorena en itkenyt koskaan. Luulen, etten itkenyt ikävuosina 10–16 vuotta kuin ehkä kolmesti. Silloinkin salaa. Kun Nalle Puhista ja kavereista kertova Tiikerin oma elokuva tuli valkokankaalle, muistan kuinka yritin pitää kyyneleet sisälläni sitä katsoessani. Luulin, että itkeminen on heikkoutta ja luulin myös, että heikkoutta ei kannata koskaan näyttää. Joukkueurheiluvuodet kai toivat turhaa hammasten puremista mukanaan – ”ei pojatkaan itkisi”. (Eipä, jos se vain sallittaisiin.)

Sitten aloin hiljalleen itkeä. Yksin ja vähän kuin harjoitellen, mutta kuitenkin. Itkin ystävien ilkeyttä, itkin omaa ajattelemattomuuttani, itkin riitelyä äidin kanssa. Itkin teiniaikaisen poikaystävän toimintaa ja eroa samasta pojasta niin, että kaikki padot murtuivat. Itkin sitä, etteivät kaikki ystävyydet olekaan ikuisia. Itkin omaa rikkinäisyyden kokemustani, seurakuntanuorten leireillä koettuja, liikuttavia hartauksia ja itkin muserruttavan ihania elokuvia. Leffat olivat ehkä portti kyynelten käsittelyyn. Katsoin elokuvia ja itkeskelin hiljaa.

Parikymppisenä aloin opetella sinuiksi sen kanssa, että kyyneleet nousevat silmiini herkästi ja pyytämättä. Edelleen ärsytti, että palkankorotusta kysyessäni silmäni kostuivat, ja etten pystynyt hallitsemaan kyynelten tuloa. Aloin kuitenkin ymmärtää, että olen herkkä. Ja ettei se tee minusta heikompaa kuin muutkaan ovat.

Aloin ymmärtää myös, että olen minä heikkokin. Että me kaikki olemme. Ja se on ihan sallittua ja inhimillistä, eikä sitä tarvitse yrittää karistaa hartioiltaan tai piilottaa.

Kirjoitin vuosi sitten itkusta: ”Älä itke on surkea lohtu”. Sitä edeltävä aikakausi oli syvien itkujen aikaa. Kyyneliä vain riitti ja riitti. Itkin vuosi sitten vuodenvaihteessa varmaan jokaikinen päivä. Ajattelin silloin, että jossain vaiheessa nämä itkut kyllä vähenevät. Ja sitten en itke enää lainkaan. Sitten paastoan kyynelistä monta vuotta ja annan itkujen olla.

Kyyneleet vähenevätkin, mutta vähänpä tiesin. Itken edelleen paljon, usein ja monista syistä. Useasti myös ilman syytä.

Itkut tuntuvat kuitenkin hyvältä. Sellaiselta että sen kestää, ja että se on hyvä tapa purkaa tuntojaan maailmasta ja maailmalle. Itken kun väsyttää. Itken reagoidakseni ja sitten saatan itkeä, että miten saatoin reagoida noin. Itken omaa itsekkyyttäni ja sitä, etten saanut taaskaan tunteitani hallintaan.

Erityisen usein itken liikutuksesta. Kyynelet nousevat silmiini, kun näen vanhukset käsi kädessä, tai kun pieni lapsi iloitsee jostain aikuiselle mitättömästä. Itken syvää kiitollisuudentunnetta elämästä ja siitä, missä olen. Itken tasapainoista, hyvää ystävyyssuhdetta ja sitä, kun ystävä kertoo raskaudestaan. Itken lähes kaikkia elokuvia, viimeisenä klassikkoa ”Kaunis mieli”. Siinä itkin maailman epätasa-arvoa, mielenterveysongelmia ja järkkymätöntä rakkautta.

Niin se taitaa olla, että rakkaudesta itken kaikkein herkimmin. Kaikissa rakkauden muodoissaan.

Eilen nukkumaan mennessäni, hetken ajatustauon jälkeen aloin vollottaa vuolaasti. Tällaista on tapahtunut lähiaikoina aika harvoin, joten otin itkut vähän hämmentyneenä mutta ihan ilolla vastaan. Itkin ja niistin, itkin ja niistin. (Itkemisen hankala puoli kun on se, että nenä menee aivan tukkoon, ja koko pää tuntuu lopulta olevan sellainen täysin sumuinen.) Itkin elämää, poikkeuksellisia aikoja ja lepoa, joka on tullut tarpeeseen. Itkin maailmantilaa ja etuoikeutettua vapaudentunnetta, jota silti saan kokea. Itkin kaikkea sellaista, jota en ole nyt keväällä ennättänyt itkeä. Itkin pysähtymistä ja uuden rytmin tuomaa helpotusta. Itkin, kunnes kyllästyin itkemään. Niiskuttelin vielä vähän, niistin viimeisen kerran ja kävin nukkumaan.

Nella oli jakanut tänään Instagram Storyssaan ajatuksiaan juuri julkaistusta kirjasta. (Minullakin on tuo kirja odottamassa noutoaan pakettiautomaatissa!) Eräs ajatus kuului:

”Suoraan sanottuna kirjan tulevat livejulkkarit pelottavat, sillä en tiedä, selviänkö niistä itkemättä. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko minun selvitä.”

Vastasin, että itke nyt hyvänen aika, sehän on sun suuri päivä.

Olisi kuitenkin pitänyt ehkä vastata, että anna itkun tulla, jos se on tullakseen. Että tunne niin kuin tuntuu, älä peittele. Ei itku tee hetkestä tai ihmisestä parempaan, niin kuin ei tee itkemättömyyskään.

Tunne niin kuin tuntuu. Aina.

-Henriikka

Ps. Oli tarkoitus kirjoittaa jotain kevyttä, niin kuin vaikka ”viisi vinkkiä kivaan tekemiseen kotona”. Oho. Syytän syvistä vesistä koronaa. Ei minulla normaalissa arjessa ole mahdollisuuksia kahlata viikkotolkulla aivojen perälokeroissa.

Kuvat: Toni Eskelinen

Maailmassa, jossa kaikki on koko ajan lähellä ja saatavilla, jossa jättimäisestä maapallosta on tullut ihan piskuinen pallura, on helppo alkaa kuvitella vaikka mitä. Kun saatavilla on infograafeja, kuvia ja tarinoita vähän kaikesta, voi itsestään löytää filosofin tai matemaatikon, naistieteilijän tai vaikka automekaanikon.

Erityisesti mielenkiinnonkohteistaan saattaa mennä vähän sekaisin, kun tietotulva on valtava. Todellista osaamista kai onkin, että oppii tunnistamaan, mikä ihan oikeasti, aidosti kiinnostaa, eikä vain sitä, minkä haluaisi itseään kiinnostavan.

Minulla on tähän hieno teoriakin (joka ei todellakaan ole tieteellinen eikä pohjaa muuhun kuin omaan mutu-tietooni):

Olet mitä googlaat.

Luulin aika pitkään elämässäni, vajaa viitisen vuotta, että olen syvän kiinnostunut kuvataiteesta. Ajauduin sen pariin heti ensimmäisenä kulttuurituotannon opiskeluvuonnani, ja työpaikat ja -jaksot seurasivat toisiaan. Olin hyvä tuottajan työssäni, olin imarreltu mahdollisuuksista ja siitä, millä vauhdilla etenin. Halusin hanakasti haluta sitä työtä ja olla siitä kiinnostunut.

Jossain kohtaa oli kuitenkin rehellisesti todettava, että en ole alasta kovin kiinnostunut. Esihenkilöni ehdotti minulle taidehistorian kurssia substanssiosaamisen kasvattamiseksi ja tajusin, etten innostunut asiasta kovinkaan paljon. Rakastan taidetta kyllä, mutta en niin syvällä tasolla kuin vaikka silloiset kollegani. Oli todettava, että kannattaa lähteä etsimään uusia polkuja, upeista mahdollisuuksista huolimatta.

Jälkikäteen tajusin, etten kollegoideni tapaan vieraillut intohimoisesti gallerioissa ja näyttelyissä, en ollut kiinnostunut keskustelemaan taideopetuksesta, enkä ymmärtänyt sitä taidehistoriaakaan. Ja mikä selkeintä: en koskaan googlannut mitään kuvataiteeseen liittyvää vapaa-ajallani. En janonnut saada lisää tietoa.

Sen sijaan googlasin intohimoisesti uusia retkeilypaikkoja ja hienoja luontokuvia. Klikkailin auki National Geographicin videoita sosiaalisessa mediassa ja kulutin aikaani luontodokumenttien ääressä. Vapaa-ajallani suuntasin museon sijasta metsään tai järvelle. Aina.

Kuvataiteen parissa vietettyjen työvuosieni jälkeen työskentelin viestintäkonsulttina pari vuotta. Olin varma, että tämä on intohimoni – viestintä ja some. Olinhan tehnyt niiden parissa töitä harrastuksenani blogin ja somekanavien muodossa jo vuosia. Päivitin LinkedIn-profiiliini, että rakastan sosiaalista ja digitaalista mediaa ja hengitin alaa syvälle kiduksiini. Tässä se nyt olisi. Minun alani.

Noooooooo, ei aivan nappiin. Meni pari vuotta ymmärtää, että olen kiinnostunut ihmisestä, tunteista ja tarinankerronnasta, en niinkään viestinnästä. Tiedän, nämä liippaavat usein läheltä toisiaan. Kun kuitenkin toteutin taas kerran viestintäsuunnitelmaa yritykselle tai sosiaalisen median strategiaa toiselle, tajusin ettei se innostanut. Halusin olla kiinnostunut, en kuitenkaan ollut. (Siinä on hurjan suuri ero!) En edelleenkään ole lainkaan kiinnostunut siitä, miten Facebookin algoritmi toimii tai millaiset toimet parantaisivat blogijuttujeni näkyvyyttä. Haluaisin olla, en vain ole. Se oli pettymys ymmärtää.

Sen sijaan googlailin ahkerasti, kuinka tunteet toimivat ihmisessä, miten yksinäisyys näkyy fyysisen kivun lailla aivoissa ja miten ilo saa ihmisen ajattelemaan. Jäin kiinni kirjojen kauniisiin lauseisiin ja miten muutamalla sanalla saatiin kerrottua kokonainen tarina. Luin ihmisten elämäntarinoita, kuuntelin hyviä haastatteluita ja googlailin Kari Hotakaisen parhaita sitaatteja (hän on MAHTAVA). Googlasin ihmisiä, tunteita ja tarinoita, en viestintää.

Tiedän, että mielenkiinnonkohteet voivat vaihdella eri elämäntilanteissa ja tiettyyn aiheeseen paneutuminen voi herättää lisäkiinnostusta ja syventyä vaikka intohimoksi saakka. Tiedän, etteivät kaikki pysty tekemään inhimotyötään. Olen vain tuttavapiirissä huomannut paljon sellaista nykypäivälle ominaista ilmiöitä, että ihmiset haluaisivat niin kauheasti olla kaikennäköistä, niin työssään kuin vapaa-ajallaan, että he unohtavat helposti mitä oikeasti ovat. (Minä itse myös.)

Haluaisin olla tutkiva akateemikko, nippelitietoa sisääni salamanlailla tankkaava nero. Haluaisin olla kiinnostunut ruoanlaitosta, kasvienhoidosta ja tekstiilienkäytöstä sisustuksessa. Haluaisin ymmärtää matematiikkaa ja kieliä, haluaisin olla kiinnostunut Afrikan tutkimuksesta ja kehitysmaiden historiasta. Haluaisin edelleen sitäkin, että taidehistoria herättäisi minussa innostusta. Haluaisin olla kiinnostunut musiikista ja sen uusista tuulista.

Haluaisin olla kiinnostuneempi siitä, miten asiat toimivat, mutta en ole. Minulle riittää, että ne toimivat.

Luulen, että todellisen itsensä ja mielenkiinnonkohteittensa tunnistaminen auttaa sulkemaan turhaa hälyä pois ja rajaamaan epäolennaisen keskeltä sen olennaisen, johon haluaa elämässä keskittyä.

Suuntaa voi aina vaihtaa, eikä todellakaan tarvitse putkiaivoisesti keskittyä vain yhteen. Mutta kun aika ei kuitenkaan riitä kaikkeen, kannattaa kallisarvoinen elämä ja vapaa-aika mieluummin laittaa siihen, mikä aidosti kiinnostaa.

Sitten joskus elämän ehtoopuolella osaa ehkä olla tyytyväinen siihen, että eli ja oli, eikä vain halunnut elää ja olla.

Mitä sinulta löytyy Googlen hakuhistoriassasi? Millaisiin ajatuksiin, millaiseen ohjelmaan ajaudut vapaapäivinäsi? Mistä haluaisit olla kiinnostunut ja mistä oikeasti olet?

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij