Kirjavinkki: Mark Manson – Kuinka olla piittaamatta paskaakaan?

Muut haippasivat tätä Atenan kustantamaa, oranssikantista kirjaa jo viime vuonna ja ties milloin, mutta minäpä olen vasta löytänyt kunnolla takaisin lukemisen ääreen. Siksi suosittelen tätä kirjaa nyt. Se on edelleen ajankohtainen.

Mark Manson, Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään

Periatteessa tämä on kamalan ärsyttävä ja epätieteellinen, mutta silti aivan loistava. Sain niin monesta kohdasta itseni (oman ärsyttävyyteni ja epätieteellisyyteni) kiinni ja laajensin ajatusmaailmaani, joten en edes välittänyt olosta joka minulla oli: kautta kirjan tuli sellainen olo, etten tulisi kirjailijan kanssa lainkaan toimeen ja etten pidä hänestä yhtään.

Ehkä siksi, että hänessä on paljon itseäni.

Kirjan sanoma on takakannen mukaan ” kirpeäa vastalääketä elämäntaitomössön-sössötykselle – se on opas jaloon taitoon olla välittämättä hittojakaan, opas parempaan kärsimykseen.”

Keskiössä ei kuitenkaan missään nimessä ole ajatus, ettei tärkeistä asioista tai arvoista pitäisi piitata tai että pitäisi ihmisenä olla piittaamaton. Kirjassa keskitytään sen käsittelyyn, että taistelunsa kannattaa valita, ja että kaikkeen ei välttämättä kannata antaa energiaansa.

(Tiedättehän ne raivoisasti keskisormea näyttävät ihmissielut, jotka viskovat sormeaan ilmaan ja raivoavat? Aika harvoin nämä näyttötilanteet ovat sellaisia, että energiaryöppy on sopivankokoiseksi mitoitettu tilanteeseen nähden. Tämä on hyvin kärjistetty esimerkki, mutta samantapaista käytöstä on ainakin omassa elämässäni ihan liikaa.)

”Älä yritä olla ainutlaatuinen. Keskiverto on ihan ok.”

Toinen erityisesti muistin päälle jäänyt asia kirjan jälkeen on ollut se, mikä koko sosiaalisen median ja pelkkien huippuhetkien jakamisen aikakaudessa usein kierouttaa: tavallisuudesta on tullut jotenkin paheksuttavaa, ja onnistuneen ja onnellisen ihmisen pitäisi olla jotain muuta, jotain tavallista parempaa.

Ja kun tällaisen myrkyllisen ajatuksen kylvää omaan mieleensä, alkaa omaa elämää nähdä helposti ankeana, vaikka se olisi todellisuudessa perin hyvää. Tai ihan hyvää, mikä voi riittää myös tyytyväiseen elämään, vähän ihmissielusta ja elämäntoiveista riippuen.

Oman onnellisuuden ankkuroiminen ulkoisiin mittareihin lienee aina riski.

Kirja puhuu suoraan ja vaatii sellaista ikävältä tuntuvaa rehellisyyttä itseään kohtaan, jos haluaa saada lukukokemuksesta irti. Esimerkiksi sen myöntäminen, että olen välillä tosi itsekäs, oli aika kipeää. Tai sen, että en pysty elämään tätä elämään niin, että kaikki aina pitäisivät minusta. Tai että rohkeat päätökset aiheuttavat usein myös eniten vastalauseita, eikä sitä voi estää.

Olisin kaivannut välillä vähän enemmän tieteellistä tutkimuspohjaa, mutta on mahdollista, että tällaisessa hampurilaiskapakassa kerrotussa elämäntarina -muodossa sain siitä vieläkin enemmän irti. Voi olla, että kaipasin tieteellistä pohjaa vain siksi, että sofistikoituneen nykyihmisen kuuluisi sellaista aina vähän kulmat kurtussa vaatia, vaikka todellisuudessa toivoisi vain ymmärrystä ja hyväksyntää. (Joo, tuntui taas kipeältä.)

-Henriikka

Ps. Nyt kun kirjoihin päästiin: Eilen illalla lopetin Jussi Nikkilän esikoisromaanin Näyttelijä. Se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja sain siitä paljon irti, mutten silti pitänyt siitä. Vähän ristiriitaista, mutta en ole ikinä pitänyt siitä, että joudun lukemaan itsesäälivää ja katkeroitunutta minäkertojaa (tai oikeastaan edes kuuntelemaan sellaista livenä elämässäni, hah). Tuli myös sellainen olo, etten tälläkään kertaa pitäisi kirjailijasta. Luulenko vain, etten pidä kestään, vaikka todellisuudessa pidän melkein kaikista?

Kuvat: Dorit Salutskij

Olen kyllästynyt omaan mieleeni

Haluaisin lomaa omasta mielestäni, näistä rajatuista ajatuksista ja näistä samaa rataa kiertävistä aivojen signaaleista, jotka tuntuvat käsittämättömän rajatuilta ja kapeakatseisilta.

Huomasin pääsiäisenpyhinä kirjaa lukiessani, etten kestänyt kertomuksen minä-kertojaa, joka velloi omissa tunnemaailmoissaan ja mielentiloissaan. Se sai väkisinkin pohtimaan, millainen itse olen ja juuri sitä en jaksanut ajatella. Halusin kirjan kautta pakoon jonkun muun ajatuksiin ja maailmaan, oppia uutta ja laajentaa mieltäni. Sen sijaan löysin itseni kirjan parista, joka käsitteli arviolta 35-vuotiaan helsinkiläis-näyttelijän ajatusmaailmaa… siis kokonaisuudessaan jotain aivan liian läheltä omaani. Luin kirjaa pienissä pätkissä, jotta saisin siitä vähän lomaa. Jotta saisin itsestäni vähän lomaa.

Teki mieli huutaa itse itselleni vähän väliä ajatusten siirtyessä takaisin minuun: ”Tässä ei ole nyt kyse sinusta!” Tässäkään. Kaltaisellani nykyihmisellä on aivan liikaa aikaa miettiä itseään.

Tätä kutsutaan kai kyllästymiseksi. Tylsistymiseksi.

Ottaakseni lomaa itsestäni, olen opetellut uusia asioita.

Tänään olen opetellut, että surrealismin klassikkoteoksen nimi on Muiston pysyvyys (Tiedättekös, se Salvador Dalin öljyvärityö, jossa on valuvia kelloja?) Se on hieno nimi. Salvador Dali on mielestäni ollut aina upea. Hänen mieleensä pääsisin mieluusti vierailulle, vaikka mielenterveyteni olisi varmasti koetuksella. Ja hän oli varmasti aivan uskomattoman rasittava. Kerran kävin hänen kotitalollaan Kataloniassa ja olin silti kaikesta haltioitunut.

Tänään aamulla hallitus tiedotti tilaisuudessaan, että Uudenmaan rajat avataan jälleen. Tuntuu, ettei minun tarvitsisi reviiriäni laajentaa (eikä sitä hallitus kyllä tarkoittanutkaan), vaan maailmankatsomustani. Janoan ymmärtää isommin, laajemmin ja monipuolisemmin. Ottaa haltuun perustiedon maailman- ja Suomen historiasta, johon en koko kouluaikanani pystynyt itseäni motivoimaan ja saada käsityksen maailmanpolitiikasta sen verran laajasti, etteivät ajatukseni olisi näin yksipuolisen köyhiä.

Tätä kutsutaan kai tiedonjanoksi. Uudenoppimisen haluksi.

Se tuntuu toisaalta ihanalta – kuin pystyisin omaksumaan hetkellisesti ihan kaiken, mitä päälleni kaadetaan. Ja toisaalta se tuntuu kamalalta: siltä kuin olisi juuri tajunnut, että on heittänyt elämästään 29,5 vuotta hukkaan oppimatta kunnolla oikein mistään.

Haluaisin kuunnella sellaista podcastia, jossa voi oppia mistä tahansa mitä tahansa. Joka aina yllättäisi, eikä olisi yhteen asiaan keskittynyt tai junnaava. Haluaisin tankata sellaisia kirjoja, joiden kautta saisin itse itseni kiinni mustavalkoisesta ajattelusta ja tuomitsemisesta. Haluaisin katsella sellaisia elokuvia ja dokumentteja, joiden jälkeen mieleni olisi taas pienesti kasvanut.

Tätä ei taideta kutsua tylsistymiseksi, omaan mieleen kyllästymiseksi, vaan ihan tavalliseksi, uteliaaksi elämäksi. Johon kyllästymisen ja tylsistymisen tunteet vain välillä kuuluvat.

Niiden ilmaantuminen on hyvä merkki siitä, että oman itsensä ajattelun sijaan kannattaa ajatukset siirtää johonkin hyödylliseen tai ilahduttavaan. Fyysisesti raskas työ maadoittaa mukavasti ja palauttaa prioriteetit hyvin järjestykseen. Heinähangon varteen, tiedättehän? Samaa aiheuttaa se, kun pyrkii hakeutumaan itseään erilaisten ihmisten keskuuteen ja rikkomaan kuplansa. Suosittelen molempia. Itsellenikin.

Kun rajat aukeavat, hallitus näyttää vihreää valoa ja ravintoloissa jumputetaan rytmimussiikkia taas aamuyöhön saakka, niin muistakaa huutaa minulle läpi sen kaiken mukatärkeässä kiireessä ja hektisyydessä kahlaamisen, että en halua olla sellainen.

Haluan tavallista, uteliasta elämää. Haluan ainaisen tiedonjanon. Hiilihangon ja erilaisia ihmisiä ympärilleni.

-Henriikka

Kuvat: Dorit Salutskij

Pääsiäistunnelma ja etäateria perheen kanssa

Toinen pääsiäispäivä. Valoa riittää, vaikka päivä on taittunut iltapäivään. Tekisi mieli keittää lisää kahvia, vaikka lounaskin on vielä syömättä. Olisi Kinderkin vielä kaapissa odottamassa – toisen söin eilen. Yllätyksenä oli omituinen pilvi, jaloilla ja käsillä. Päällä oli suloinen nukkapinta. En muista, että lapsuudessa olisi ollut sellaisia.

Rakastan pääsiäistä.

Sen olemassaoloa ja levollisuutta niillekin, jotka eivät sen merkitystä edes pohdi. Kerran vuodessa ihastelen kirkkaankeltaisen ja keväänvihreän sävyjä, vaikka ne aina muulloin sattuvat vähän silmiin. Pääsiäisenä ilahdun jopa violetista, joka muuten loistaa poissaolollaan elämässäni.

Nämä kuvat ovat eiliseltä, pääpäivältä. Jatkoimme kotielämää viimeviikkojen tapaan, poikaystävä ja minä. Päivä tuntui kuitenkin ihan poikkeukselliselta, vaikken osaa oikein erotella mistä tunnelma oikein syntyi – kai pitkälti päätöksestä.

Ja siitäkin, että pesin aamulla hiukseni, vedin ylle mustan mekon ja laitoin huulipunaakin. Ajattelin pääsiäistä, sen suomaa levon tunnetta, enkä tehnyt lainkaan töitä. Tuntuu ihanalta, että pääsiäinen oli paikallaan tänäkin vuonna, vaikka kaikki muu tuntui olevan vähän erilaista.

Yhdeltä söimme etävideoyhteydellä yhteisen pääsiäisaterian muun perheen kanssa. Meinasi tulla kiire, kun päätin viime hetkellä heittää pöydän päälle oikein pöytäliinankin. Se oli tuolla lailla sympaattisesti vähän taitoksilla, eikä etiketit muutenkaan olleet aivan käytössä. Mutta me saimme juhlatunnelman aikaiseksi juuri näin, sinne päin ja ihan tavallisesti.

Alkuruoaksi oli mieletön hävikkiruoka+herkkuspektaakkelini: kaappien kätköistä kaikkea hyvää, ja lisäksi kaupasta vähän tuoretta ananasta ja juustoja. Rakastan noita pieniä cocktailkurkkuja! Juku ne ovat hyviä ja söpöjä.

Pääruoaksi oli sitruunaista härkis-taginea (resepti täällä), joka hautui tuolla Sarpanevan puukahvaisessa padassa ja oli ihana myös tarjoilla samasta astiasta. Olen saanut padan kummeiltani lahjaksi kymmenisen vuotta sitten ja arvostan sitä vuosi vuodelta enemmän.

Kattaus oli iloinen sekamelsa kaappien astioita: uutena hankittua, kelta-valkoista Arabian Sunnuntai-sarjaa ja valkoista 24h-sarjaa, sekä vintagepalvelun helmiä: vanhanvihreää 24h:ta. Kirppikseltä oli lisäksi pari Karelia-sarjan pikkumukia sekä viinilasit. Juomalasit olivat ohuenohutta Iittalan Sarjatonta, mutta sitä ei enää valmisteta. Näiden perään kysellään vähän väliä, joten ehkäpä ne joskus palautetaan suosionsa vuoksi tuotantoon.

Jälkkäriksi oli sitä appelsiini-passionhedelmä-marenkipiirakkaa, josta kirjoitinkin jo pitkäperjantaina.

Pääsiäisasusta on annettava myös ehdottomasti vinkkiä! Se koostui kahdesta selkeästä vaatekappaleesta, joista kumpikin ansaitsee pienen hehkutuksen. Kumpikin on suomalaisen Voglian, joka on uudistunut rankalla kädellä hienoon suuntaan. Neule on Suomessa tehty ja mekkokin Virossa. Olen saanut vaatteet PR-lahjana Voglialta (jos käsite on tuntematon: yritys antaa markkinointitarkoituksessa ilmaiseksi tuotteitaan ilman sovittuja velvoitteita näkyvyyden antamisesta).

Musta mekko on täydellinen monikäyttövaate. Se on melkein rypistymätön painavan materiaalinsa vuoksi ja olisi siksi täydellinen myös reissuvaatteeksi. Neuletakin kanssa se on pehmeä ja arkisempi, kun taas vaikka näyttävän kampauksen kanssa se menee juhlaan helposti. Perustrikoon ystävä en ole, mutta tällainen paksumpi, laskeutuvampi ja ”kiiltävämpi” tuntuu omalta.

Viininpunainen Loviisa-neule on paksu ja pörröinen, mutta luonnonmateriaaliensa vuoksi hengittävä: aion käyttää tätä ympäri vuoden. Neuleella on Avainlippu-merkki.

Etäateriamme tekniikka ei ollut aivan ideoittemme tasalla: lapsuudenkodista Kouvolasta yrittettiin lähettää monikamerainen spesiaalilähetys tipuineen ja pupuineen, mutta lopulta yhteyden pätkiessä ja äänen kiertäessä tyydyimme näkemään kaikki samalta ruudulta.

Oli ihanaa nähdä perhettä, vaikkakin läppäreille kailottavana ja tilanteelle naureskelevana. He ovat kyllä kultakimpaileita jokainen. Lisäksi tuli vähän kaihoisa mieli siitä, ettei saanut viettää juhlapyhiä yhdessä. Minttuhyytelön ja suodatinpussiin valmistetun pashan makuinen pääsiäinen olisi ollut aika kiva sekin. Tai vaikka lankalauantain mökkitalkoot.

Onneksi pääsiäinenkin tulee joka vuosi. Tulihan se nytkin, kaiken keskelle.

Sellaista tänne. Tavallista kaiken epätavallisuuden keskelle.

Vähän ryttyisiä pöytäliinoja ja pellavaisia servettejä, joihin ei tietenkään pyyhitä suuta, koska sehän teettäisi turhaa pyykkäilyä ja silittämistä. Siltikin ne ovat kattamisen arvoiset, sillä ne näyttävät kamalan kauniilta.

Olen myös lukenut kirjaa ja tajunnut, miten kyllästynyt olen omaan päänsisäiseen meta-analyysiini ja omaan, rajattuun mieleeni, ja miten paljon kaipaan maailmankatsomukseni ja tietokapasiteettini laajentumista. Mutta se on taas vähän sellainen suurempi ymmärrys, joten en sitä yritä tähän loppukaneetiksi tiivistää. Hmm, taisin kuitenkin yrittää.

Ihanaa maanantaita ja toista pääsiäispäivää, joka toivottavasti tuntuu levolliselta. Erityiseltä.

-Henriikka