Vedin viikonloppuna syvään henkeä. Olin arkea paossa anoppilassa, rakkauden järven äärellä. Syötiin hyvin ja kahviteltiin usein. Katsottiin elokuvaa 12 vuoden orjuudesta ja syötiin irtokarkkia vähintään samaisen kilomäärän edestä. Lauantaina rakkaiden ihmisten yo:t ja valmistujaiset ja illaksi takaisin levon tyyssijaan. Olin ensi kertaa nurmella paljain varpain ja mietin, mitä hetkiä tallentaisin filmikamerallani. Olin vain ja hengitin. Radiosta kuului tuttuun tapaan rakkauslauluja ja kesä oli minulle melankolinen, niin kuin aina.

Tuntui hyvältä saada levätä kunnolla, tehdä iltakävely lähistölle ja katsoa pitkään kaunista järveä. Sitä samaa järveä, jossa soudellessa saattoi joku joskus jotakuta kosiakin. Se on meidän järvi se.

Ja tänään on kesäkuun ensimmäinen (Sen kirjoittaessani nousin tuolista ja kävin vaihtamassa seinäkalenterin sivua. Harmitti, sillä toukokuun kuva oli niin ihana. Partamies ja perhosia.) ja kesä alkaa virallisesti tästä. On taas luvattu helteitä, mutta toivon salaa myös sopivasti sateita. Sellaisia lämpimiä kesäsateita, jotka eivät tuhoa lasitonta parveketta.

Ystävillä on pääsykokeita, minulla vain kesäarkea. Eli työviikkoja toisen perään, mutta lounastauolla saa aina ostaa jäätelön, jos tahtoo. Mutta pian loppuvat pääsykokeet ja olen erään ahkeran opiskelijan, rakkaan ystäväni kanssa luvannut katsoa Uneton Seattlessa ja aloittaa kesän. Ja sitten me laulamme ysärihittejä. Osan oikeilla sanoilla, ne vähemmän tutut smurffisanoin. Ja heinäkuussa on lomaakin. Ihan oikeaa palkallista aikuisten lomaa, eikä mitään leikkiä.

Ei pitäisi kirjoittaa, kun on haikea. Onneksi olen haikea ja onnellinen, enkä tippaakaan surullinen. Kesä vyöryy päälle ja antaa sen vyöryä. Jos vyöry on joskus liian intensiivinen ja happi loppuu, pakenen rakkauden järven rantaan ja kirjoitan teille taas näitä imeliä korulauseita.

Auf Wiedersehen.

– Henriikka