Ensimmäinen puolimaraton takana. On se kummallista, mihin ihminen pystyy. Ennen helmikuuta en ollut koskaan kiskaissut yli kymppiä ja nyt sitä tarjoillaan hauista 21 kilsan jälkeen. Hyvä meno. Kyseessä oli eilen ensi kertaa järjestetty Helsinki Half Marathon, joka päätti samalla myös adidasheimo-juoksukoulun, jonka parissa olen häärännyt helmikuusta lähtien. Ajaksi kirjattiin lopulta 2:07, johon olin varsin tyytyväinen. Maalissa oli olo, että paukkuja olisi vielä riittänyt, mutta tällaiselle untuvikolle juoksun aikainen ja jälkeinen hyvä fiilis oli prioriteettilistan kärjessä. Pari viikkoa oikkuillut polvi kesti myös yllättävän hyvin, mistä sai olla kovin kiitollinen. Johtui varmaankin polviteippausten korkeista tyylipisteistä.
En olekaan täällä blogin puolella kirjoittanut kevään juoksuistani kovin paljon. Ehkä siksi, että uusi harrastus on ollut niin uutta ja hämmentävää itsellenikin. Juoksu on imaissut minut täysin mukaansa (se vapaus, luonto, kaikki), mutta on ollut vaikea sovittaa teemaa yleensä niin kovin urheiluttomaan blogiin. Ahdistun itse kaikki tai ei mitään -urheilijoista, enkä halua olla asettamassa paineita yhtään kenellekään. Olen itse hyvän mielen urheilija ja hyvin vähän tavoite-motivoitunut puurtaja, toisaalta olisi kiva kirjoittaa koostetta kevään pyrähtelyistä ja treenikaudesta. Kiinnostaisiko ketään? Vastalauseita?
Mutta nyt on jalat kipeinä ja mieli tyhjä. Eiliset heimobileet vapauttivat onneksi pakaralihakset sellaiseen palauttavaan sheikkaukseen, että pylly on kunnossa. Juoksu jatkuu, mutta tapahtuma on takana. On aikaa palata miniloman jälkeen blogin ja kommenttien ääreen ja etenkin kesäterassien ja jäätelökioskien ääreen.
Nyt sunnuntai ja sunnuntaiolo. Juna jyskyttää tasaisesti välillä Helsinki-Tampere, suuntana maailman parhaan kummitytön ristiäiset. Malja kesäkuulle, malja sille että ihminen pystyy mihin vaan! Näköjään ainakin 21 kilsaan.
– Henriikka
