Hienostelu – tuo suotta parjattu elämänhallintakeino

Lapsena kuulin usein puhuttavan ”hienostelusta”. Se kuulosti kovin syntiseltä puuhalta, moukkamaiselta ja sellaiselta, ettei hyvin käyttäytyvä ihminen tee sellaista.

Sama on jatkunut senkin jälkeen. ”Hienostelija”-kutsumasanassa on kielteinen klangi, samaa sanaa ei koskaan käytetä kehuna.

Olen vähän miettinyt sanaa ja todennut, että minusta hienostelu on kyllä vähän väärin ymmärretty termi. Minusta hienostelu on aika ihanaa. Pidän siitä, että olen hienostelija.

Hienostelijaksi saatettiin kouvolalaisessa 90-luvun lapsuudessani kutsua esimerkiksi jotakuta, joka laittoi kimmeltävät sukkahousut ihan arkisena koulupäivänä jalkaan. Hienostelija saattoi olla myös joku, joka joi kahvia pikkurilli pystyssä ohuesta posliinikupista tai joka taitteli lautasliinan syliinsä, vaikka pöytään oli katettu vain ruisleipiä. Hienostelijalla oli hienot vaatteet syyttä ja ylevät tavat tilanteeseen nähden.

Ymmärrän tietysti hienostelun ärsyttävyyden, jos hienostelija itse katsoo muita nenänvartta pitkin tai jos hän pitää omia tapojaan oikeampina. Ymmärrän purnauksen myös, jos hienostelija leveilee elintasollaan.

Minusta on kuitenkin harmillista, että hienostelijoiksi on kutsuttu ja kutsutaan helposti myös niitäkin, jotka vain tekevät omasta (ja usein myös muiden) elämästä vähän hohdokkaampaa pienen elein, tavoin ja teoin.

Minä katan aamiaisen aina kauniisti, oli päivä mikä tahansa, ja nautin sen kauniisti. Saatan pyyhkiä suuni kankaiseen servettiin ja syödä itsetehtyä aasialaista puikoilla, vaikka haarukoitakin löytyisi. Katan kesämökilläkin ikivanhat astiat, muro- ja voipaketit sekä jämäruoat kauniisti, vaikka lopputulos harvoin on mitään aivan uskomatonta.

Pyöritän jäätelöt palloina kirpputorilta löydettyihin metallipikareihin, joita olen pitänyt aiemmin hetken aikaa pakastimessa sopivan huurteen aikaansaamiseksi. Kun leikkaan vesilasiin sitruunasiivun tai tiputan joukkoon muutaman jäisen karpalon, kraanavesi onkin yllättäen kuninkaallisten juomaa.

YO-lahjaksi saatuun kenkälusikkaani on kaiverrettu nimeni. Saatan laittaa sillä jalkaan lenkkarit, vaikka yhtä lailla pystyisin sujauttamaan ne jalkoihin ilmankin. Pyyhin pölyjä tuparilahjaksi saadulla, vanhanaikaisella pölyhuiskalla, vaikka voisin hoitaa saman asian helpommin jollain käytännöllisemmällä, mutta rumemmalla huiskuttimella.

Käärin vastaleivotun leivän kauniiseen pyyhkeeseen, laitan normaalina tiistaina disco-korvikset korviini ja liihotan kukkamekossani myös marraskuussa. Saatan mennä metsäretkelle punaisissa huulissa, lakata kynteni vapaapäivää varten tai kuunnella jonkun kappaleen vain, koska siitä tulee hienostunut olo.

Välillä teen aeropressillä aamukahvina, vaikka vieressä olisi kahvinkeitin tai jauhan kahvinpavut, vaikka olisi suodatinkahvia valmiina. Toisinaan valitsen lauantaikarkiksi yhden käsintehdyn merisuolatoffeepalan, vaikka samalla rahalla saisin kaksi Snickersiä. Saatan laittaa kahvimaitotilkkani sunnuntaisin erilliseen kaatimeen, vaikka joisin kahvit yksin, ja viikkaan alusvaatteenikin. Olen kuullut, että jotkut myös silittelivät ne. Hienoa hienostelua!

Sinänsä turhamainen, mutta elämänlaatua ja mielialaani nostattava hienostelu on minusta ihanaa. Tuntuu, että elämä pysyy vähän paremmin hyppysissä, kun saa vähän hienostella.

Teininä lanseerasin kotona moton: ”Pinnallisuus on syvällisyyttä.” 

Voin kertoa, että muu perhe nauroi aika makeasti silmät kirkkaina esitetylle elämänviisaudelle. Edelleen seison kuitenkin mottoni takana. Tässäkin asiassa korostaisin, että jos pinnallisten asioiden kautta pystyy vaikuttamaan syvemmälle, eikä sitä tehdä maailman tai muiden ihmisten ehdoilla tai loukkaamiseksi, niin miksipä ei? Jos siitä joku ankea pikkusielu ottaa nokkiinsa, niin hän taitaa olla ainoa, joka asiassa häviää. Samat sielut ovat yleensä juuri niitä, joil onni saattaa olla, mut onnen kätkevät.

Voisinkin yrittää ottaa hienostelija-sanan käyttöön myönteisesti.

”Katsokaa, ihana hienostelija!”
”Siis niin taitavaa hienostelua!”

-Henriikka

Vuoden parhaita retkimuistoja ja joululahjaideoita

Kaupallinen yhteistyö: Partioaitta

24 yötä, niin tämä vuosi on valmis, ja vuosi 2020 astuu kehiin. Minun puolestani vuosi voikin jo vaihtua, sillä onhan tätä kuluvaa jo eletty aikansa.

Vuoteen mahtui vaikka mitä. Tammikuusta kesäkuun loppuun opiskelin vielä Tammelassa eräoppaaksi, minkä jälkeen heinäkuun ja elokuun alun reissasin ympäri Suomea täydellä höyryllä. Elokuusta syyskuun puoliväliin olin interraililla äidin kanssa vajaa kuukauden päivät, minkä jälkeen olen keskittynyt tasaamaan yrittäjän arkeani ja huolehtimaan hyvinvoinnistani. Nämä kolme kuukautta ovat ovat kyllä tulleet tarpeeseen: olen urheillut, lepäillyt ja ottanut harmauden kynttilöiden kanssa vastaan.

Tähän kirjoitukseen kokosin kuluneen vuoden parhaita retkimuistojani. Niiden väliin listasin myös erillisinä osioina retkeilyyn ja luontoon liittyviä joululahjoja, jotka voisivat olla tarpeellisia esimerkiksi vanhemmille, sisaruksille, ystävälle tai vaikka kummilapselle.  Onpa jutun lopussa omat suosikkilahjanikin. Yritin keskittyä myös siihen, että lahjavinkkien hinnat eivät pomppisi sadoissa, vaan selkeästi kympeissä (suurin osa alle 50 euroa). Mukana on myös erityispaljon kotimaisia lahjaideoita.

Olen puhunut niin paljon vuosikurssimme viikosta Lapissa, ettei liene yllätys, että se on yksi vuoden retkikohokohdista. 20-henkinen joukkiomme lähti reissuun bussilla, ja niin paljon kuin nautin sellaisesta leirikoulu-henkisestä matkanteostakin, parasta oli silti hiihtovaellus Hammastunturin erämaassa. Revontulet olivat upeimmat koskaan näkemäni ja pakkaset kovimmat koskaan kokemani, mutta teltassa nukutti hyvin ja lopuksi onnistuin jopa juomaan kahvinikin niin vikkelästi, ettei se ennättänyt jäätyä kuppiin.

Paluumatkalla osallistuimme Pudasjärvellä umpihankihiihdon MM-kisoihin. Kahden päivän kisahurmio oli hauskaa vastapainoa hiljaiselle erämaaelämälle. Lämpötila nousi Lapista etelään ajaessamme noin 40 astetta ja oli vielä juuri ja juuri pakkasen puolella kisan startatessa. Keli tuntui siis melkein helteeltä paukkupakkasten jälkeen, kun hiihtelimme metsäsuksillamme Syötteen maisemissa. Nukuimme kisapäivien välissä isossa leirissä, koko neljän hengen joukkueemme yhden, puuhun kiinnitetyn tarpin alla. En usko, että olen koskaan nukkunut ulkona niin hyvin kuin silloin.

Joululahjavinkkejä vanhemmille:

Äidille haluaisin eettisen ja ekologisen Patagonian kierrätyskankaasta tehdyn Better Sweater -fleecetakin, sekä Marttiinin Kiehinen -puukon hiiliteräksisellä terällä ja visakoivuisella kahvalla, sillä yritän hellästi painostaa häntäkin perheen muiden naisten jalanjäljissä eräopaskouluun.

Isälle legendaarisena ruutuvihkomiehenä haluaisin ostaa Modestonen vedenpitävän muistilehtiön, joka kestää vettä, likaa, rasvaa, hankausta ja taittelua. Lisäksi luulen, että hänellä voisi olla tarvetta uudelle Patagonian luomupuuvillaiselle flanellipaidalle.

Kevättalvella yksi elämäni reissuista oli myös 7-viikkoinen Lapin kiertue, jonka tein laina-autolla.

Viikkoihin mahtui työnteon lisäksi valtavasti päiväretkiä esimerkiksi Ylläksellä ja Pallaksella, minkä lisäksi tein kahden yön hiihtoretken niin Kilpisjärvellä kuin Pallas-Ounastunturin Kansallispuistossakin. Molemmissa yövyin autiotuvissa ja sain seurakseni ihania ystäviä. Kilpisjärveltä muistan kevätauringon ja taivaalla valtavana möllöttävän täysikuun, sekä sen kuinka hain ämpärillä tupaan puhdasta lunta juomaveden sulattamista varten. Nammalankurun autiotuvan maisemissa sain taas herätä upeisiin pakkasaamuihin, jolloin puut olivat kauniissa kuuraharsossa ja maailma näytti vaaleanpunaiselta.

Joululahjavinkkejä sisaruksille:

Tämä on omalla kohdallani haastava, sillä sen vuoksi, että kaikki sisarukseni rakastavat eräelämää ja ulkoilua, heillä on myös itsellään suuri osa kaikesta tarpeellisesta, ja yritämme hanakasti välttää turhan tavaran ostoa.

Olemme joskus puhuneet risukeittimistä ja niiden koettamisesta, joten suomalaisen Savotan Happy Stove -risukeitin voisi olla oiva idea. Sain myös heiltä muutama vuosi sitten niin mainiot Kupilkan tulukset sekä Suunnon kompassin, että voisin antaa jollekin heistä tismalleen samat lahjat.

Alati palelevalle siskolleni tahtoisin paketoida Lapuan Kankureiden kauniin ja villaisen kuumavesipullon, jonka hän voisi napata makuupussiin mukaan retkillään, sekä pieneen tilaan pakkautuvat ja kevyet Haglöfsin Essens Mimic -toppakintaat käsiä lämmittämään.

Kesältä mieleen pomppaa erityisesti muutama yksittäinen retkeilymuisto. Toinen on selkeä, sillä se oli vuoden toinen pidempi vaellus: olimme luokkaporukan kanssa tietynlaisella päätösretkellä Jongunjoella, jossa teimme neljän yön kanoottivaelluksen intiaanikanooteilla.

Kelit hellivät, itikkaverkkojen alta irtosi hyvää läppää ja kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Olimme nimenneet luokkakaverini kanssa parivaljakkomme tiiminimellä ”Aurinkokanootti” ja ostaneet kirpputorilta teemavermeiksi klassisia, jäätävän hirveitä ja värikkäitä turistitamineita Gran Canaria -logoin ja neonpinkein yksityiskohdin.

En olisi alkuun uskonut, että pystyn laskemaan sellaisia koskia. Opin lukemaan veden virtausta ja vaikka suurin osa olikin luokitukseltaan ykkösen koskia, pääsimme laskemaan pari isompaakin, jotka vaativat ennakkotarkastuksen ja -suunnittelun. Onnistumisen riemu koskien jälkeen oli hieno tunne sekin, kaiken muun tunnelmallisen leiri- ja vaelluselämän rinnalla.

Joululahjavinkkejä ystävälle

Suurin osa ystävistäni eivät ole retkeilijöitä, joten otin näihin vinkkeihin sellaisen lempeän lähestymistavan. Olisi nimittäin mukava houkutella mahdollisimman moni mukaan metsään.

Lapuan Kankureiden ja Partioaitan yhteistyönä syntynyt retkipyyhe sekä pienempi käsipyyhe ovat itselläni aktiivikäytössä niin retkillä kuin ihan kaupunkielämässäkin. Luulen myös, että moni ystävä ilahtuisi vähintään leppoisasta laskusta outdoor-elämään kahvihetken tai illallisen myötä, ja siksi valitsin ideoiksi lisäksi Muurikan nuotiopannun sekä Muurikan soman nuotiokattilan. Niihin voisi laittaa sisälle vaikka suklaata tai kahvia.

Yksi täysin irrallinen retkikohokohta vuodelta on juhannusaatto, jolloin olin töissä Hämeen Luontokeskuksella parin opiskelukaverini kanssa. Olimme alunperin vähän ankein mielin siitä, että olimme kiinni työnteossa muiden juhliessa kuka missäkin. Saimme kuitenkin päivän saatossa käännettyä mielemme niin, että illalla katoimme eräälle rannalle ruhtinaallisen juhannuspiknikin juomineen, ruokineen ja kaikkineen. Ketään ei ollut missään, kun me tanssimme, nauroimme ja lauloimme ja lopulta jäimme telttoihimme lähistölle nukkumaan.

Tämä kohokohta on hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse olla niin massiivista ja valmistelua, vaan moni hyvä ulkoilmahetki syntyy melko spontaanisti ja helposti.

Joululahjavinkkejä kummilapselle

Minulla on kaksi rakasta kummilasta, toinen juuri vuoden täyttänyt, toinen jo reilu viiden. En ole kummina ehkä sellainen kaikista muistavaisin nimipäivien ja muiden erikoismerkkipäivien suhteen, vaan pitäydyn visusti joulussa ja syntymäpäivissä, sekä eritoten hetkissä, kun oikeasti näemme. Olisi kivaa, että myös kummilapset innostuisivat luonnosta ja nauttisivat siellä olosta.

SIGG:in muumiteemainen, kulutusta kestävä juomapullo on niin hieno, että varmaan kadehtisin kummilastani yhteisellä retkellä koko ajan. Juomapullon kaltaisia kivoja ja käytännöllisiä lahjoja ovat myös Magliten Solitaire-taskulamppu, joka sopii myös pieneen käteen tai ihkaoikea kuksa. Jälkimmäiseen voi käydä vaikka kaiverruttamassa jonkun runonpätkän tai lapsen oman nimen.

Syksyllä varsinaiset retket ovat olleet vähissä. Olen tarkoituksella vähentänyt tekemistä arjessa, keskittynyt yksinkertaistamaan kaikkea ja yrittänyt rajata aktivisuuttani. Tuntuu hullulta, että olen ihan oikeasti nukkunut viimeksi teltassa silloin juhannuksena.

Sen sijaan olen viettänyt tosi paljon aikaa ulkona ja metsässä. Ihan parinkin tunnin metsäkävelyt, sieniretket ja tähtien ihastelut tekevät niin hyvää sielulle, mielelle ja keholle.

Lokakuussa olin sentään neljän päivän pyyhinvalluksella kauniin ruskan viimeisillä hetkillä, jolloin ulkoilmasta sai nauttia toden teolla, vaikka yövyimmekin sisätiloissa. Tänä syksynä olen kaivannut juuri tällaista: matalan kynnyksen päiväretkeilyä, luonnon yksityiskohtien ihailua ja tikkupullan paistoa laavulla. Ensi vuonna on sitten taas aikaa järjestellyille, suunnitelluille jutuille.

Joululahjavinkkejä itselleni

Minulla on vaikka mitä, joten yritän enemmänkin karsia kuin ostaa mitään. On kuitenkin muutamia juttuja, jotka hankkisin mielelläni itselleni eräharrastustani parantamaan.

Isomman rinkan rinnalle olen pohtinut jo usean vuoden pienempää, vajaa 50-litraista rinkkaa, jonka voisi ottaa mukaan päiväretkille tai esimerkiksi kesävaelluksille. Luulen, että Fjällrävenin Abisko Friluft voisi olla tarkoitukseen sopiva.

Retkiruoka-gameen lisäpontta toisivat niin metsää kuin mökillekin Ada-Baun grillipannu sekä samanmerkkinen lettupannu.

Viimeisenä nostan elämänlaatuani huimasti nostaneen tuotteen, Icebreakerin Meld Zone Sport bra -merinovillarintsikat, jotka ovat riittävän tukevat vaellukselle, mutta eivät kuitenkaan purista hengiltä. Superhyvät, kertakaikkiaan.

Kun uusi vuosi lähenee, retkeilyintoni kasvaa koko ajan. Minulla on tunne, että toisin kuin tänä syksynä, ensi vuonna pääsen taas kunnolla vauhtiin. Olivat retket sitten helppoja, spontaaneita päiväreissuja tai harkitumpia, pidempiä vaelluksia, niin odotan niitä jo kovasti.

Suomen lisäksi toivoisin pääseväni taas vähän pidemmäksi aikaa Norjaan, vaikka kotimaassakin tuntuu riittävän vaikka mitä nähtävää. Inarin melontavaellus ja Itä-Suomen tarkempi tutkiminen siintävät haaveissa, kuin myös talviretket heti alkuvuoden lumisiin tunnelmiin. Lapin yötön yö olisi taas mukava kokea, ja Raaheenkin olen uhonnut palaavani saaristoa tutkimaan.

Saapa nähdä, millainen retkivuosi on vuosi 2020. Luulen, että aivan tosi hyvä.

– Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen

Yhteisön kaipuusta, kuuluvuuden tunteesta

Periaatteessa minulla on fokus useimmiten tulevaisuudessa. Pidän siitä, ettei menneitä jäädä marisemaan ja että päätökset tekisi niin, ettei myöhemmin tarvitsisi jäädä mutisemaan. Tulevaisuus ei ole minulle pelottava, vaan innostava ajatus.

Mutta sitten minusta löytyy kuitenkin myös sellainen riemumelankolisti, nostalgikko, joka vanhoja tavaroita tai valokuvia löytäessään jää muistelemaan hetkiä, kaivaa yksityiskohtia aivolohkoista takaisin tietoisuuteen ja jää pyörimään niiden äärelle. Kääntelen, vääntelen ja hymähtelen. Yhteistä näillä hetkillä kuitenkin on usein se, että ne ovat positiivisia muistoja, ihania asioita elämästä. Sellaisia, joita tahdonkin muistaa ja joihin on ilo palata.

Tänään, itsenäisyyspäivän jälkeisissä huminoissa, päädyin katsomaan viimevuotisen itsenäisyyspäivänaaton juhlahulinaa. On Suomi101-Henriikka28-juhlat, jotka pidettiin vuokratussa huvilassa opiskelukavereiden kesken. Kaikki eivät päässeet mukaan, mutta ne jotka pääsivät, juhlivat kyllä kanssani pitkälle aamuyöhön saakka.

Oli valtava kasa pitsaa, Sienimestaria suurin osa, totta kai. Oli vuolaasti virtaavaa kuohuvaa ja eräkakku – siis ihan oikeasti eräteemaisena tilattu täytekakku. Kaikki olivat metsäelämän vastapainona niin hienoina ja kiireisen syksyn päätteeksi valmiita ilonpitoon.

Pelasimme aivan älyttömiä tanssi- ja seurapelejä. Yhdessäkin piti kuljettaa pakaroiden välissä kahden euron kolikkoa, asettua sitten haluamilleen jalansijoille vesilasin ääreen ja tiputtaa kolikko pakaroittensa välistä niin, että se menisi lasiin. Tiedän, ettei tämä kuulosta kovin hauskalta, olin itsekin äärimmäisen skeptinen. Olimme kuitenkin katketa naurusta.

Toisessa pelissä haimme ympäri taloa pelinjohtajalle erilaisia tavaroita: pipoja, kyniä tai vaikka kengännauhoja. Meinasi mennä liian raisuksi, kun finaalissa kiskoin spontaanisti luokkakaveriltani vyön hänen housuistaan. (Kannatti! Voitin. Alla tunnelmat.)

Tänään nostalgiassa kieriskellessäni tajusin, että kaipaan tuota. Yhteisöä. Yhteisöllisyyttä.

En ole yksinäinen, lainkaan, minulla on paljon ystäviä ympärilläni ja ihana perhekin.  Huomaan kuitenkin kaipaavani yhteisöä. Sellaista isompaa porukkaa, jonne tuntisi kuuluvansa. Jossa olisi erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voisi jutella, temuta ja vain olla. Sellainen porukka, jossa olisi niin monta kannattelijaa, että välillä voisi vain istua rauhassa nurkassa ja naureskella muiden jutuille. Sellainen jossa ei haittaisi, jos ei aina pääse paikalle, mutta muut kuitenkin huomaisivat ettet pääse. Sellainen, jossa saisi olla oma itsensä, hyvässä ja pahassa.

Ennen viime vuotta en ollut koskaan ennen löytänyt yhteisöjäni koulumaailmalta, ne olivat aina muualta. En tiedä, tulenko koskaan enää kokemaan samanlaista yhteisöllisyyttä kuin eräopaskoulussa. Kuin lapsena, nuorena ja nuorena aikuisena harrastusten parissa, sekä eri elämänvaiheissa suurissa kaveriporukoissa. Mutta nyt minulla ei ole enää minkäänlaisia isompia ryhmittymiä tai yhteisöjä, joihin kuuluisin.

Aina välillä haaveilen, että alkaisin vain notkua jonkun taajaman kuppilassa, tutustuisin kaikkiin mummoihin ja hörppisimme tasseilta kahva torstaisin, sokeripalat sievästi hampaiden välissä. Mutta haaveiksi ovat vielä jääneet.

Tiedän tietysti, että sellaisia yhteisöjä on, paljonkin. On harrastusryhmiä, partioita, seurakuntia, kaupunginosayhdistyksiä, järjestötoimintaa ja vaikka mitä hienoa ja yhteisöllistä. Mutta elämäntilanne, ajalliset resurssit ja yksinkertaisesti se, ettei yhteisöön sukeltaminen ja juurtuminen ole välttämättä mikään yhden illan projeki, ovat kaikki olennaisessa osassa. Olen aina inhonnut sitä, että yksinäisyyttä kokevalle ihmiselle todetaan: ”On muitakin yksinäisiä! Meet vaan ja tutustut.” Sama juttuhan se on yhteisöjen kanssa.

Joten saapa nähdä. Katson nyt vielä, minne elämä kuljetteleepi. Ehkä sinne mummojen luokse, kuka tietää. Ensimmäisenä steppinä olen nyt yrittänyt viime kuukaudet rauhoittaa elämääni, että jollekin yhteisölle olisi edes aikaa. Se olisi kai välttämätöntä lähtökohta kaikessa.

Ohoh. Jotenkin kirjoittaessani kaikesta tuli vähän alakuloista, vaikka oikeasti piti ilahtuneena ikävöidä luokkakavereitani ja viimevuotisia kinkereitä, joissa loistivat jouluvalot ja kaksieuroset pakaroissa. Joskus alitajunnasta ilmeisesti tupsahtaa tällaista sanomaa, joka kuuluu tällä kertaa niin, että olisi kiva kuulua jonnekin.

Suomeen kuulun ainakin, sen tiedä. Minä en taida lähteä Suomesta, eikä Suomi minusta. Olkoon asia niin, ennen kuin toisin todistetaan.

Riemua viikonloppuun, olit sitten 102-vuotiaan Suomen huomassa tai missä tahansa muulla.

-Henriikka

Kuvat: Toni Eskelinen, armas luokkatoverini ja vuoden hovikuvaajani